Länsimaisen vasemmiston on käsiteltävä Ukrainan jälkeen omaa suhtautumistaan tai siitä jää vasemmiston historiaan jälleen yksi ruma tahra. On käytävä keskenään tilinteko siitä, miten neuvostokommunismin ajoilta periytynyt sokea luotto itään on dekonstruoitava. Miten tästä eteenpäin?
Suomessa Vasemmistoliitto on ollut hukassa tilanteen kanssa, mutta sentään vähemmän kuin länsimaisen netin vasemmistoklikit ja -influensserit. Suomessa kyse ei ole niinkään siitä, että pitäisikö liittyä NATO:on vai ei, vaikka näin voisi luulla. Kyse on puolueettomuuden määrittelemisestä.
Putinin jengi teoin ja suomalaiset puolustusasiantuntijat selvin sanoin ovat tuoneet esiin, ettei Venäjää kiinnosta puolueettomuuspolitiikka vaan rauta ja rajat. Niin kauan, kun Suomen ja Venäjän välinen raja on niin lähellä Pietaria, Moskovaa ja Murmanskia kuin se on, Suomi on laajentumiseen pyrkivässä venäläisessä imperialismissa turvallisuusuhka. Sellaisena se tullaan näkemään yhä suurimmissa määrin tulevaisuudessa, jätetään NATO-hakemusta tai ei.
Tällaisessa ympäristössä suomalainen puolueettomuuspolitiikka tarkoittaa sitä, että suurta karhua yritetään olla ärsyttämättä niin kauan, kunnes se ei ole enää mahdollista. Lopulta karhu ärsyyntyy jo korvan juuressa inisevän hyttysen läsnäolosta.
Ongelma on, että kaikki puolueettomuuteen käytetty työ valuu hukkaan mikäli pahin tapahtuu ja naapurin valloitushalut ylittävät diplomatian keinot. Tällöin puolueettomuudella ei ole onnistuttu luomaan ainuttakaan sitovaa kontaktia maailmalla. Ollaan kuin Ukraina, armopalojen äärellä.
Akuuttia huolta ei tietysti ole. Venäjän sekoilu Ukrainassa on osoittanut, ettei se ole vuosiin pyrkimässä Suomeen ja Ruotsiin saati NATO-maihin. Georgia taas… no, parempi olla maalaamatta piruja.
On myös huomioitava, että Suomenkin “puolueettomuus” on jo ajat sitten heitetty roskakoriin eikä siihen oikeastaan voi vedota. Ruotsin ja NATO:n kanssa käydyt harjoitukset ja keskustelut ovat olleet jo vuosia viesti Suomen suuntautumisesta eikä tästä todellisuudesta voida enää peruuttaa.
Näin ollen Suomen vasemmisto pitää kiinni näennäisestä puolueettomuudestaan ja sitä saa nyt edustaa NATO:n vastustus, vaikka dominopalikka on jo kaatumassa. Kaikki viime vuosikymmeninä tehdyt suuret ulkopoliittiset ratkaisut ovat olleet puolueettomia in name only. Samalla niiden suojissa on tosiasiassa otettu pieniä töpöaskeleita lännen suuntaan (ja yksi valtava EU:n muodossa) ja toivottu, ettei Venäjä huomaa. Itään suuntautuvia liikkeitä edustavat vanhojen suomalaisten poliitikkojen suojatyöpaikat venäläisten yritysten johtokunnissa ja rahalliset yhteistyöhankkeet, johon ovat syyllistyneet vähän kaikki Euroopassa. Nämä seikat ovat olleet Kremlille hyödyllisiä informaatiosodankäynnissä, tosin rajoitetusti, kun ottaa huomioon kansamme laajalti jakaman reaalipoliittisen käsityksen omasta asemastaan maailmassa.
On eri asia tarkoittaako edellinen sitä, että sotilasliittoon tulee liittyä. Erinomainen vaihtoehto olisi eurooppalainen yhteispuolustus, jota Sauli Niinistö kuulutti vuosien ajan, mutta se ei tässä uudessakaan ilmastossa ole realistista vielä aikoihin.
Luonnollisesti vasemmiston foliohattujen ryhmä vastustaa EU:takin eikä tällaisia epäileväisiä äänenpainoja vältellä Vasemmistoliitossakaan. Rauhanliikkeiden perintö ja Yhdysvaltoihin kohdistuva imperialismin kritiikki ovat tehneet vasemmistosta sokean sille, että imperialismi ottaa monia muotoja länsimaisen version lisäksi. Logiikka on sama kuin salaliittoteoreetikoilla. Jos yksi asia tuntuu epäilyttävältä ja kurjistavalta, on sille tarjotun ja painokkaasti esitetyn vaihtoehdon oltava hyvää ja kaunista.
*
Neuvostoliiton romahtaminen ei traumatisoinut vain Venäjää. Se jätti länsimaisen vasemmiston pitkäksi aikaa tyhjän päälle. Sosialismi on sopeutunut miten on pystynyt. Sosialidemokraatit ympäri Euroopan ovat kestäneet parhaiten, sillä hylkäsivät Neuvostoliiton jo varhaisessa vaiheessa ja asettuivat puolustamaan kansalaisyhteiskuntaa. Laitavasemmisto on pärjännyt vaihtelevasti. Silloin kun se on menestynyt, kuten Kreikassa, pintaan on saattanut nousta salattu rakkaus Venäjää kohtaan, rakkaus jonka laitavasemmisto jakaa laitaoikeiston kanssa.
Yhdysvaltain tuki oikeistolaisille sotilasdiktatuureille ei ole unohtunut. Sille kaivataan globaalia vastapainoa ja kapitalistis-liberaali Euroopan Unioni ei ole vasemmistolle kelvannut. Internationalismiin luottanut vasemmisto on kääntynyt, outoa kyllä, kuin salaa yhä nationalistisemmaksi ja eristäytyneisyyttä kannattavaksi; kun kapitalistit ja liberaalit veivät kansainvälisyyden projektin muun muassa EU:n myötä, ei tämä ennen vasemmistolle tärkeä ajatus ole ollut täysin kosher.
Venäjä saa yhtälössä edelleen esittää tuttua roolia suurvaltapolitiikan altavastaajana kapitalismia vastaan, vaikka kommunismi on vain yksi naamioista, jonka Venäjä on ottanut vuosien mittaan. Aaltojen liplatuksen alla on pulpunnut tsaarivalta, joka on ottanut Putinin hahmossa uuden muodon, fasistisen gangsterin.
Jotkut harvat ovat roikkuneet avoimesti Venäjän lahkeessa kiinni. Länsimaita syytetään suoraan provokaatiosta. Näin tekevät nostalgiset kommunistit. He elävät venäläisen sosialismin paluun toivossa, vuosikymmenien takaisissa harhoissa.
Näitä raukkoja useampi on harjoittanut whataboutismia. Tämä on logiikkavirhe, jonka mukaan Venäjän pahat teot eivät ole oikeutettuja toisten valtioiden pahojen tekojen vuoksi, mutta näihin toisten valtioiden pahoihin tekoihin odotetaan jostain syystä kannanottoa. Taustalla on toive pitkistä keskusteluista ja ongelmallisen historian ratkaisusta, jota jostain syystä täytyy pyöritellä keskustelupiireissä, seminaareissa, nettipalstoilla ja think tankeissa ennen kuin Venäjän tekojen estäminen tulee mahdolliseksi. Näin ei tietenkään tapahdu. Yhdysvallat tai mikään muu valtio ei tuosta noin reformoidu toiseksi tai käsittele kaikkia historiansa vääryyksiä, kun tilanne on päällä. Koko kuvio on Venäjälle hyödyllistä idiotiaa ja palvelee lähinnä meemivasemmiston suuria egoja. Katsokaa kuinka fiksuja ollaan, otettiin historiasta tällainen juttu ja eikö sekin ole kaamea! Näin voi välttää käsittelemästä nykyhetkeä ja keskitytään historiaan, joka ei enää pure takaisin. Teoretisoiminen ja valitus on helppo tapa luoda aikaansaava kuva saamatta mitään todellista tehtyä, mikä on impotenssista kärsiville poliittisille klikeille tuttua puuhaa.
Kolmas vaihtoehto on vähiten vittumaisin mutta nössöin. Siinä kaivaudutaan epämääräisen neutraaliuden maastoon, kuka mihinkin kuoppaan, ja toivotaan, että pahin menee ohitse. Tässä ryhmässä ulkopolitiikasta vähän ja reaalipolitiikasta vielä vähemmän tietävät haluavat freimata koko show’n putinismin ja “NATO-kiimaisten” vastakkainasetteluksi, jossa vasemmisto edustaa “järjen ääntä”. Tällainen jaottelu edustaa osaltaan vasemmistopopulismin outoa paradoksia (tieteeseen ja itsekritiikkiin näennäisesti nojaava ideologia esittää maailman mustavalkoisena), josta kirjoitan varmasti myöhemmin lisää.
Imperialismikäsitteen laajuuden välttelyyn on syy, joka on psykologisesti, yksilötasolla, selvä. Maailmanvaltojen toteaminen epäluotettaviksi kauttaaltaan on monille arkielämästään ahdistuneille ihmisille täysin kestämätön tilanne. Ideologian on löydyttävä, itseen on kiinnitettävä joku ismi, ja sille on löydyttävä joku representaatio. Jos mallioppilasta ei löydy, kelpaa myös demiurgi, vihollinen jonka olemassaoloon voi aina luottaa. Vasemmistolle se on Yhdysvallat.
Selvää on, että Yhdysvalloilla, Kiinalla, Venäjällä, Intialla, jopa sellaisilla valtioilla kuin Turkilla ja Iranilla on vähintään imperialistisia ambitioita, jos ei suoria tavoitteita. Monilla muilla valtioilla on ollut tällaisia menneisyydessään. Tulevaisuudessa saamme luultavasti todistaa jonkun uuden valtion nousua samaan asemaan.
Erityisesti amerikkalaisesta kulttuuripiiristä kotoisin olevien tankieiden eli nojatuolistalinistien hämmennys Venäjän hyökkäyksestä ja sitä seuranneet reaktiot olisi hyvä tallentaa aikakirjoihin muistuttamaan kaikkia siitä, että sosialistien joukossa saarnataan edelleen “oikeista doktriineista”, joilla ei ole realistista kosketusta arkeen.
Venäjän ymmärtäminen pelottavan NATO:n laajentumisen takia jättää huomioimatta idän jätin aggressiivisen historian ja sen läntisten naapurimaiden vapaaehtoisen halun liittyä puolustusliittoon. NATO:a ei ole pakotettu kurkusta alas virolaisille ja puolalaisille. He ovat valinneet.
Nämä vasemmiston teoreetikot, noamchomskyt ja muut, ovat ihmisiä, jotka aitoakateemiseen tyyliin ajattelevat teorioidensa selittävän asiat paremmin kuin mihin ihmiset paikan päällä kykenevät. Kuten moni tällaisessa kuplassa elänyt, he ilmeisesti kokevat yhden asian ammattilaisuuden tekevän monen alan mestariksi.
Toisin sanoen läntiset – kärjessä yhdysvaltalaiset – sosialistit, puhuvat teoriapäissään pienten valtioiden, Euroopan maiden, päiden ylitse. He ovat freimanneet eurooppalaisten valtioiden olemassaolon ja halun tehdä omat päätöksensä yksinomaan suurvaltojen väliseksi peliksi. Mikä on, ironisesti, varsin imperialistinen tapa ajatella.
Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.
Tyyli on satiirin klassikoista tuttu karrikointi. Kuten jokainen populisti, Lehtola on pohjimmiltaan elitisti. Voin sympatisoida, vaikka en aivan usko hänen puolustuspuheitaan “pienelle ihmiselle”.