En ymmärrä, miten olin onnistunut ohittamaan Rax Rinnekankaan teoksen Nocturama – Sebaldia lukiessa (Lurra Editions, 2013), joka nimensä mukaisesti käsittelee W. G. Sebaldia (1944–2001). Kiitos jälleen paikalliskirjasto.
Mutta kun nyt luin teoksen, en tiedä sainko siitä irti mitään, mitä en olisi löytänyt jo Sebaldin kirjoista itsestään. Kenties ei ollut tarkoituskaan.
Ärsytti, ettei kieltä ole tarkistettu kunnolla. Lurra on yleensä näissä asioissa varsin huolellinen.
Rinnekankaalle Sebald on 1900-luvun merkittävimpiä. Hänen huomionsa kirjailijan teosten ominaisluonteesta ovat muistiinpanomaisia.
Mukana on myös osiot Imre Kertészistä (1929–2016), Thomas Bernhardista (1931–1989), Peter Handkesta (s. 1942)… Kaksi näistä Lurra Editionsin julkaisemia kirjailijoita, toki, onhan Rinnekankaan vaimo Arja Lurran johdossa. Eikä tässä mitään vikaa tai hämärää ole.
Osiot tuntuvat silti enemmän päälle liimatuilta kuin orgaanisilta, vaikka nämä tekijät kuinka olisivat Sebaldin kanssa osa samaa mielenmaisemaa (mielestäni eivät kaikki, ei ainakaan Handke).
Sitten Rinnekangas äityy puolustamaan omaa kirjaansa Peilipoika (Lurra Editions, 2012) Helsingin Sanomien kriitikkoa, Helena Ruuskaa vastaan. Ruuska ei pidä Peilipoikaa arvossa, hän kirjoittaa teoksen olevan tosikkomainen ja “kuin fantasia- ja tunnustusromaani olisivat joutuneet kilpasille ja lopulta hävinneet kumpikin”. Rinnekangas näkee arvion huonona lukutaitona, kriitikon laiskuutena.
Rinnekangas kutsuu Ruuskaa nihilistiksi, mikä on väite, johon ei todennäköisesti usko edes Rinnekangas itse. Vai mikä Ruuskan kritiikissä tekee sen enempää nihilismiä kuin omien pettymystensä purkaminen W. G. Sebaldia käsittelevässä esseeteoksessa, sen rinnastaminen, että minä ja Sebald olemme tässä samassa jamassa, hyökkäyksen kohteena, ja olenpa myös käynyt kahvilla Peter Handken kanssa?
Pitäisikö tällaisesta vaikuttua? Meistä taiteilijoista, meistä ihanista taiteilijoista…
Kirjailijalla ei käy kertaakaan mielessä, että ehkä hän on vain tehnyt huonon teoksen.
Perustelut ontuvat puolin ja toisin, sillä Rinnekangas on avainasiassa oikeassa. Ruuska ei ole hyvä kriitikko, ja hänen arvionsa Rinnekankaan teoksesta on yksiselitteisesti huono, lähinnä juonisynopsis, jossa moitteet jäävät ohuiksi. Niin huono, itse asiassa, ettei Rinnekankaan teoksen hyvyydellä tai huonoudella ole kritiikin lukijalle enää merkitystä; todellista kuvaa on mahdotonta saada.
Luin Helsingin Sanomien arkistosta useamman muunkin Ruuskan kritiikin. Hän on juuri sellainen kriitikko, jollaisia äidinkielenopettajista tulee, kun he opettavat vuodesta toiseen kamaa, joka on vasta-alkajalle hyödyllistä, mutta jonka rikkomisesta vasta syntyy kirjoittajia. Ihanne on tiivistäminen, esimerkit ovat ylimalkaisia, nasevat ja tunteita herättävät virkkeet ovat tärkeämpiä kuin asiapohja. Tympeä kirjoittaja, toden totta.
On silti huvittavaa, kun Rinnekangas antaa sydänverensä vuotaa ja kuvaa Ruuskan ja Sebaldia kritisoineen Ruth Franklinin tohtoriutta kalseaksi. Miksi niin moni taiteilija, kriitikko, taiteilija-kriitikko luulee, että tunnesanojen lisääminen paheksuntaan tekee perusteluista arvovaltaisempia?
Samalla Rinnekangas luo Sebaldista myyttiä kirjallisuuden Kaspar Hauserina, koska Sebald osasi monia kieliä ja oli vieras omalla maallaan. Tämän ei pitäisi kuitenkaan olla saksalaiselta kirjallisuudentutkijalta, joka Sebald oli, kovin retorisesti vaikeaa tai poikkeuksellista.
Päinvastoin, olen törmännyt mielipiteisiin, joiden mukaan juuri Sebaldin kirjallisuus on kalseaa tohtoriutta, haisee yliopiston työhuoneiden tunkkaisuudelta. Pidän hänen romaaneistaan, mutta en voi kiistää tätä. Satun pitämään niistä juuri tuon tunkkaisuuden takia. Ymmärrän, jos joku toinen ei.
Häiritsevintä koko sopassa on loputon fiksaatio tekijän ja kriitikon rooleista. Ruuska on Rinnekankaan tavoin kirjailija ja vuorostaan Rinnekangas, kirjoittaessaan Sebaldista, kriitikko. Monet ihmiset – ja turhan monet heistä taiteilijoita – ajattelevat kovin jähmeästi taiteilijuudesta ja kriitikkoudesta, kuin kyseessä olisivat jotkin oikeasti olemassa olevat, selvärajaiset piirteet ihmisessä.
Mutta taiteilija on kriitikko, joka ei jaksa enää analysoida, kriitikko on lukija, joka haluaa sanoa sanottavansa, lukija on taiteilija, joka on vapautunut luomisesta. Tai ehkä jotain muuta, ehkä jotain tuhansista eri yhdistelmistä. Joka tapauksessa kaikki ihmiset ovat näitä yhtä aikaa. Ei taiteilija tai kriitikko tai lukija ole oppiarvo.
