Tekijästä, aiheesta

Posted on by kangasvalo

En toivottavasti koskaan kirjoita esseetä rockin olemuksesta. En keksi tylsempää ja uuvuttavampaa aihetta, erityisesti jos mukaan sotketaan poptimismi, folk-musiikin uusi nousu, vastarock-vallankumous sun muu löpinä.

Kyse on löyhimmästä mahdollisesta sivuntäytteestä, on kyse musiikkilehdestä, blogista tai mistään. Väsynyt lähtökohta. Se on varmasti monia jatkuvasti kiinnostava mutta minulle sisällöltään mitätön.

Erityisesti koska karsastan taideteosten genrelähtöistä luentaa ja rock-keskustelu ei ole mitään muuta kuin puhetta genrestä. Näkemykseni voi tiivistää Limonadi Elohopean säkeisiin: “Rokkia voi soittaa vaikka kukkopillillä / onhan ennenkin oltu rajuja.”

En jaksa myöskään lukea kirjoituksia aiheesta. Voin silti edes kuvitella sen harvinaisen esseistin, joka pystyy repimään aiheesta irti jotain uutta ja luo tekstin, jota voin lukea tuntematta väsymystä tai häpeää.

Yhtä lailla en pystyisi kirjoittamaan itsesäälin täyttämää proosaa ja sellaisen lukeminen on lähes poikkeuksetta rasittavaa. Mutta voin lukea sitä ja jopa ihastella, kun sen tekee Louis-Ferdinand Céline!

Paraikaa lukemani Linnasta linnaan (1957) ei ole kuin uhriutumista ja narsistista jäpätystä. Silti jopa iloitsen Célinen lukemisesta ja pidän sitä oleellisena itselleni, vaikka en osaa sanoa onko kirja perseestä vai tarpeeksi röyhkeä ollakseen kulttiainesta.

Väittäähän kirjailija siinä noin kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen, että natsien kanssa yhteistyössä toimineet ranskalaiset olivat kaikkein vainotuin ihmisryhmä ja muuta hourupäistä, joka Internetin pimeällä puolella liikkuessa saisi nopeasti sulkemaan välilehden.

*

Teoslähtöisyys on moderni kirjallisuuskritiikin ihanne, mutta omissa lukutavoissani se ei esiinny puhtaana. Sen vuoksi ymmärrän, miksi kustantamot kulkevat kirjailijat edellä. Myönnän joskus pyöritteleväni silmiäni luovan alan tekijöiden marinalle siitä, että joutuvat osallistumaan oman työnsä markkinointiin. Myös syrjään vetäytyminen luo tietylle yleisölle vetoavan kirjailijakuvan.

Mutta jotta voisi olla Thomas Pynchon, pitäisi olla myös yhtä lahjakas ja juhlittu, ja tämä tosiasia harmittaa luultavasti useimpia kirjailijoita eniten.

Tekijä vaikuttaa lukutottumuksiini siinä missä moni muu asia. Joskus epätasaiselta mutta sitä jotain taskut täynnä saapastelevalta tekijältä haluaa lukea välityötkin, kun joltain suvereenilta kirjailijalta riittää yksi kirja koko elämän tarpeiksi eikä muita tarvitse lukea lainkaan.

Se jokin on määrittelemätöntä iskua, pitelemättömyyttä ja uusien rajaviivojen vetoa, joka kasvaa iloksi itse lukemisesta ja siitä että voi yleensä lukea.

Samalla luen myös sivistyksekseni, jota voi kutsua toiseksi omaksi iloksi. Tartun muihin teoksiin silloinkin, kun mieleni tekisi lukea yhdeltä kirjailijalta kaikki 20 kirjaa. [1]

Näin tasapainoillaan nuoralla. Jos heilahtaa liikaa yhdelle puolelle, mätkähtää ankeaan kirjasivistykseen – jos lipeää toiselle, tuiskahtaa merkityksettömään subjektiivisuuteen.

On esimerkiksi mainiota, että olen lukenut Peltirummun (1959). Se on oikein hyvä ja kanonisointinsa arvoinen kirja, vaikka muuttuu hiukan tylsäksi loppua kohden. Pidän opuksen tasosta huolimatta silti yhdentekevänä luenko koskaan muuta Günter Grassia. Ehkä muutaman vuoden päästä, ehkä en.

Mutta Célineltä minun on tulevaisuudessa luettava kaikki myötähäpeää aiheuttava säilynyt muistiinpanokin, vaikka Linnasta linnaan on ristiriitainen sekasotku ja Niin kauas kuin yötä riittää (1932) on liian pitkä ja epätasainen ollakseen oikeasti loistava. [2]

[1] Makustelen sanalla sivistys jotain muuta kuin yleissivistykseksi mielletty tiedon kerääminen tai niin sanottu klassinen (kanonisoitu) sivistys. Haen henkilökohtaista kokemusta sivistyksestä: minkä tekstien juurille haluan pyrkiä, mitä haluan nähdä mahdollisimman suoraan enkä vain toisten tekeminä tiivistelminä, niin kuin kouluissa?

[2] Kun luin Linnasta linnaan -romaanista otteita ääneen, ystäväni sanoi sen kuulostavan Jussi Parviaisen blogilta. Naulan kantaan, jos Parviaisen tekstimassalla olisi ollut kustannustoimittaja.

Tukistus

Posted on by kangasvalo

Kurt Vonnegutin ja W. G. Sebaldin tapaiset kirjailijat muistuttavat lukijaansa kauheudesta, johon pystyvät myös maailmanhistorian hyviksi kutsutut eli ne joita meidän tulee ajatella sanalla me; Dresdenin pommitus, laajemmin koko toisen maailmansodan päätös atomipommeineen ja tulimerineen – “oliko se oikeutettua” voi joku kysyä, mutta kyse ei ole oikeudesta eikä edes kostosta vaan ajattelusta, jonka mukaan historia vaatii koviin iskuihin vielä isompia iskuja, jotka opettavat pienet koirat olemaan purematta isompia, sillä niin länsimaat ovat sitten Rooman kasvaneet, ja kaikki tämä on ollut ääneen lausumattomasti hyväksytty, kunnes opetuksia on alettu soveltaa vuosisatojen mittaan muihin kuin samaa peliä pelaavan kulttuuripiirin maihin, ja isolla kädellä on lyöty niin Afrikkaa kuin Lähi-itää, jopa Venäjää, ja ajateltu, että ne tokeentuvat, mutta yllätys on ollut iso, kun lyöminen ei aiheuta alistunutta vikinää vaan raivoa: terroristit ajavat väkijoukkoihin, Venäjä ei kapitalismin löydettyään muuttunut taikaiskusta uudeksi Amerikaksi ja Afrikan maat tuottavat yllätyksen toisensa perään syntyvyyden, väestöliikehdinnän ja yleisen kaaoksen myötä, ja kaikkia näitä ihmisiä halveerataan vanhoista, keskiluokan niskan päälle rakennetuista lännen torneista suoraan tai epäsuorasti pelkureiksi ja manataan uppoavaa eurooppalaista kulttuuria, vaikka pelkuruus on jotain aivan muuta kuin kyky luopua omasta hengestään ideologian vuoksi – itse asiassa historiankirjoissa sitä ei ole kutsuttu pelkuruudeksi juuri koskaan – tai niin epätoivoinen tahto elää, että on valmis jopa kansanvaellukseen; ja täällä ei ymmärretä miksi ilmapommittaminen – todellinen… kuvaannollinen… – ei riitä tukistukseksi, kun vastustajalla on halu näyttää edes keskisormea yksi sekunti lisää välittämättä vähääkään olettamistamme säännöistä.

Vastakulttuurin aave

Posted on by kangasvalo

On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.

Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.

Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.

Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]

Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.

Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.

Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.

Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.

Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.

Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.

Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:

TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA

“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?

Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.

Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.

Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.

Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.

Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.

Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.

Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.

Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.

Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.

[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.

Teksti/elokuva

Posted on by kangasvalo

Olen kriitikkona tokaissut muutaman kerran, että elokuva on epäonnistunut, jos sen voi tiivistää tekstiksi. Olen tarkoittanut, että sen sisällön voi suoraan palauttaa käsikirjoitukseen tai alkuteokseen. Kuva ja ääni eivät tällöin tuo tekstiin lisää. Tämä on yleinen lähtökohta elokuvakritiikissä.

Mitä pidempään olen tätä ajatusta pohtinut, sitä heikommin luonnostellulta se vaikuttaa. Tuntuukin että se menee valmiiksi ajateltujen ajatusten kategoriaan. Kuulostaa hyvältä, on lähemmässä tarkastelussa heppoista.

Olen toistanut sitä, koska olen luullut ymmärtäväni sen merkityksen. Kyseessä on ollut hienolta kalskahtava oivallus ja muka-totuus, jonka avulla voi esittää asiasta jotain tietävää. Eli klisee.

Ilmaisua käytetään, kun halutaan sanoa, että elokuva on tylsä. Tylsyys laitetaan sen piikkiin, että teos ei vaikuta visuaalisesti kiinnostavalta. Tästä vedetään johtopäätös liiallisesta uskollisuudesta tekstille.

Mutta mitä ovat väitetyt elokuvan keinot, jotka nostavat teoksen “irti” alkutekstistä? Miten kameralla kuvatun teoksen voi palauttaa mihinkään ja miten se olisi nimenomaisesti tekstiuskollisuuden vika?

Jo kameran olemassaolo tekee elokuvasta väistämättä erilaisen. Pelkkä tavanomainen kuvien ja vastakuvien asettelu on tyystin eri asia kuin esimerkiksi replikointi tekstissä. Ne eivät toimi samalla periaatteella, niitä luetaan eri tavoin.

Louis Mallen ohjaama Ilta Andrén kanssa (1981) rikkoo kahta elokuvakritiikin kulmakiveä vastaan. Se on elokuva, joka on “palautettavissa tekstiin”, koska se koostuu yksinomaan kahden ihmisen, André Gregoryn ja Wallace Shawnin, dialogista ravintolassa.

Sen lisäksi se rikkoo toista pyhänä pidettyä sääntöä: show, don’t tell. Elokuvan hahmojen kertomuksista ei hypätä flashbackien tai muiden elokuvallisiksi miellettyjen keinojen avulla kuvitettuihin versioihin kertomuksista. Kaikki tarinat kuullaan henkilöiden suista.

Johtolankana on ihmiselämän merkitys; mikä on “aitoa” elämää ja mikä “teeskentelyä”. Jos aihe kiinnostaa, Ilta Andrén kanssa on kaikkea muuta kuin huono elokuva.

Se nostetaankin tasaisin väliajoin kautta aikain parhaiden elokuvien listalle. Itseään esittävät Shawn ja Gregory vakuuttavat vastaanottavaisen katsojan puheen ja ilmeiden keinoin. Kuvaus on tunnelmallista, mutta sitä ei voida pitää vallankumouksellisena.

Tämän pitäisi olla kammottava esimerkki puisevasta filmistä, mutta se ei ole sitä, yksinkertaisesti koska se on tehty erinomaisen hyvin. Tekijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä on elokuvallista, koska he tietävät, että kaikki elokuvaksi tehty on sitä. Kyse on tyylistä.

Jos Ilta Andrén kanssa ei olisi niin tekstiuskollinen (se perustuu Shawnin ja Gregoryn näytelmään), se ei olisi hyvä elokuva, vaan sentimentaalinen ja teeskenteleväinen. Paljas ulkoasu asettaa kahden miehen korkealentoiset keskustelut oikeaan kontekstiin.

Parikin David Mametin käsikirjoituksiin perustuvaa hienoa elokuvaa palautuu tekstiin tavalla, joka voidaan mieltää epäelokuvamaiseksi (Murharyhmä, Myyntitykit). Samoin parit Cormac McCarthy -adaptaatiot (Menetetty maa, The Counselor). Sidney Lumetin Valamiesten ratkaisu. John Frankenheimerin The Iceman Cometh.

Kirjallinen lähestymistapa ei tee epäelokuvaa sen enempää kuin maalaustaiteen emulointi Peter Greenawayn elokuvissa tai näytelmällisyys Jacques Rivetten teoksissa. Myönnän, että asia voi tosin vaatia vielä tarkempaa pohdintaa tulevaisuudessa.

Lukea W. G. Sebaldia…

Posted on by kangasvalo

…on unohtaa pitkäksi aikaa edes lukevansa, sitten havahtuu siihen että kääntää sivua – mitä helvettiä oikeastaan juuri luin – palaa pari sivua, lukee uudelleen, huomaa kertomuksen paikan ja ajan muuttuneen välissä kuin huomaamatta ja sitten, jälleen uudella aukeamalla, saattaa vastaan tulla viisi sivua pitkä jakso, joka on tarkinta ja merkittävintä kirjoitusta muistoista sitten Proustin, ja kirja tekee mieli niin laskea käsistä kuin olla päästämättä siitä irti senkään jälkeen, kun on saanut sen luettua ja takakansi kolahtaa kiinni.