Hevosnaama kävelee alttarille, huohottava lyllerö kävelee alttarille, autisti kävelee alttarille, kädetön veteraani kävelee alttarille. Ruma laulaa luikauttaa, ruma pistää flamencoksi, ruma heittää huulen, ruma pusertaa savesta Taj Mahalin, tuomaristo päästää jatkokilpailuun, katsomo nousee meksikolaiseen aaltoon teeskenneltyään ensin epäilystä kisan varmasta voittajasta. Sisäisen kauneuden uskonmenot esittelevät fetisoitua minuutta. Jumalan pohjimmainen opetus Jobille on Nöyrryt pitämään tavanomaista lahjana, kun käärepaperi on tarpeeksi rutussa. Jotta suuri kertomus voi toimia, tulee painaa mieleen kuinka unohdetaan ja opetella huokailemaan ihmeen varalta. Huonoimmin käy sen, joka ei osaa reväyttää silmiään lautasiksi, vaikka aalloilla kävellään.
Minäobjekti
Valmiiksi ajateltu ajatus, jonka toistamiseen olen liian ihastunut: väite ihmisestä sosiaalisena eläimenä. Niin hymisen, kun kannustan introverttiä ystävää tulemaan ulos leikkimään. Muiden kanssa oleminen tekee hyvää. Pinnallista. Sisimmässäni tiedän hiukan huijaavani. Tiedostan, että yleinen sosiaalisuus ei pohjimmiltaan ole kovin haastavaa ja moni introvertti pystyy siihen. Kyllä he tietävät yksinkertaisen sosiaalisen kanssakäymisen hyvistä puolista. Todellinen kauhu on syvemmällä.
Katsoin kotini ikkunasta eräänä aamuna ja huomasin kadulla käsi kädessä kulkeneen ja päät melkein vastakkain jutelleen pariskunnan. He eivät olleet tietoisia siitä, että olen tunkeilija hetkellä, jolloin he ovat unohtuneita toisiinsa. Seurasin heidän kulkuaan ja join aamukahvia. Heistä tuli objekteja tavalla, jota he eivät voineet kontrolloida. Havahduin omaan asemaani heihin nähden. Tämä oli kaikille siihen osallistuville sosiaalinen tilanne, mutta osan tilanteeseen osallistujista asemointi oli erilainen. Kaksi (pariskunta) olivat olemassa niin subjekteina kuin minuun nähden objekteina. Minä heihin nähden en ollut objekti, havainnoitava. Olin subjekti ja objekti vain itselleni. Jos he olisivat huomanneet minut, suhteet olisivat muuttuneet.
Havainto selventää kuinka tavanomaisetkin sosiaaliset tilanteet rakentuvat jatkuvasti tarkkailun ja aktiivisuuden väliselle dynamiikalle, jossa subjektit ja objektit liikkuvat ja vaihtavat paikkaa; tulevat aktiivisesti huomioiduiksi ja jätetyksi huomiotta.
Virkistyn oltuani ihmisten ilmoilla, ihan vain katseltuani satunnaisia ohikulkijoita omissa menoissaan. Silti olen kuin tummennetun panssarilasin takana. En näe itseäni vaan itseni sisältä. Kulkiessani ja tarkkaillessani olen vain puoliksi tietoinen siitä, että myös minut nähdään. Tiedän että muilla on minusta aistihavaintoja ja samantyyppisiä johtopäätöksiä kuin minulla heistä. En vain ajattele mitä se tarkoittaa eli mitä he todella näkevät. Muistan olevani lihallinen, tavallinen olento, joka elää muiden ihmisten keskellä. Tiedän, että muut ihmiset ovat sellaisia kuin minä. Vaikeaa on siirtyä metatasolle, huomata olevansa muille ihmisille käsiteltävä objekti. Eli samanlainen kuin he minulle.
Psykologiassa kutsutaan toisen ihmisen asemaan astumista roolinotoksi, koska sitä se on. Se on tahdon hyppäys teeskentelyn ja toden välimaastoon, näyttelyyn. Sillä ei ole paljoa tekemistä sen kanssa, mistä tässä kirjoitan. Subjekti/objektisuhteessa on kyse itseyden ja muun rajojen kokemisesta ontologisemmin, olemisen itsensä tasolla. Empatia on siihen verrattuna helppoa.
Lasten kehityksessä on jo varhain piste, jossa he alkavat erottaa itsensä ja maailman rajat. Olen miettinyt, että tätä edeltävästä vaiheesta jää aikuisen tajuntaan rippeitä. Niiden vuoksi ihminen ei ilman muistutusta ymmärrä koko laajuudessaan, mitä tarkoittaa olla olemassa myös muiden ihmisten muistissa, ei vain heidän aistihavainnoissaan.
Uskon tämän kokemuksen olevan yleinen. Se selittää esimerkiksi sen, kun ei onnistu kysymään tuntemattomalta ihmiseltä linja-autossa kelloa ilman tuntemattoman epäluuloisia vilkaisuja. Kyse ei ole yksin tilanteesta tai toisen ihmisen luonteesta. Oman lasin takaa valmiiksi teoriassa ajateltu tilanne ja esitetty kysymys näyttäytyvät toiselle ihmiselle lihallisena, koska signaali tulee ulkoa. Hän näkee: Tuossa on objekti, ja se puhuu minulle. Tilanne todellistuu tarkkailusta kommunikaatioksi. Häirikkö murtaa häirityn oman panssarilasin, häiritty tulee tietoiseksi omasta asemastaan objektina ja hänen tarkkailijan asemansa kyseenalaistuu.
Koska huomaan päiviä, viikkoja, harvinaisessa tapauksessa jopa vuosia jälkikäteen miettiväni ohitseni kävelleitä satunnaisia ohikulkijoita, jotka ovat sattuman oikusta jääneet mieleeni, tajuan jättäneeni vastaavia jälkiä joihinkin heistä. Se on kieltämättä häiritsevä ajatus, reaalinen joka on työnnettävä syrjään sitä liiaksi ajateltuaan. Yksilö tulee tavallisesti tästä tietoiseksi vasta, kun joutuu julkisesti nolatuksi.
Kultainen televisio
Matthew Christman kirjoittaa Current Affairsissa seuraavasti television kulta-ajasta, jota elämme ilmeisesti nyt, ja epätoivoisesti uutta kriittistä kulmaa etsivien mediakirjoittajien taipumuksesta julistaa televisio uudeksi elokuvaksi, koska Hollywood ei tuota enää “aikuisten elokuvia”:
This new artistic consensus only holds up if you put a rather fat thumb on the scale. Critics who make the case for the superiority of television to film invariably compare their preferred boutique cable or streaming experience to the latest blockbuster hackwork, but this is an absurd and unfair comparison. It ignores the vast majority of television shows, from NCIS: Pacoima to Toddlers and Tiaras to the latest Kevin James fart-fest. You know, the shows people actually watch. The Big Bang Theory, a show that somehow never makes it into articles about the Golden Age of TV, averages over twenty million viewers, most of whom are the same people filling theaters for Transformers: Knight of the Day. A direct, apples-to-apples comparison would be between the best TV shows the medium has to offer and the best films cinema has to offer.
Olen pohtinut samaa, sillä en ole edes laadukkaaksi brändätyssä uudessa yhdysvaltalaisessa televisiossa nähnyt sitä neroutta, mitä minulle on kerrottu siellä olevan. Elokuva on nykyäänkin taiteellisilta ansioiltaan kiistaton, jos näitä taiteenaloja on pakko verrata, koska se voi ei-sarjallisena yltää saavutuksiin, joihin televisiosarja ei muotonsa vuoksi pääse.
Televisio taas ei ole pystynyt tarjoamaan paljon muuta kuin mahdollisuuden kertoa pitkä tarina, mutta tämä ei ole muodon vallankumous. Esimerkiksi aiemmin käsittelemäni norjalainen Skam on Internet-pohjaisena sarjana yrittänyt enemmän, mutta työtä on paljon jäljellä.
The Sopranosia katsoin minkä jaksoin, The Wire lienee syystäkin klassikko. Muitakin hyviä on. Mutta kultaisen television leimaa on lätkitty sellaisiin teoksiin, jotka ovat huonoja tai ainakin epäonnistumisia: Lost, True Detective, Game of Thrones, House of Cards…
Kuten artikkelissa tarkkanäköisesti osoitetaan, valtaosa televisiosta ei ole muuttunut miksikään. Televisiossa on myös aiemmin otettu sisällöllisiä riskejä. Muun väittäminen tarkoittaa, ettei television historiaa tunneta tai se halutaan tahallaan työntää sivuun.
Mietitään sitcom-klassikkoa enkä tarkoita Seinfeldiä: All in the Family (1971–79) eli Perhe on pahin oli kuvaus jämerän, työväenluokkaisen republikaanijuntin yhteentörmäyksistä liberaalin kulttuuriympäristön kanssa.
Huippusuosittu sarja kommentoi aikansa ilmiöitä läpi kuohuvan vuosikymmenen. Huolimatta sen liberaalista agendasta, päähenkilö Archie Bunker on pohjimmiltaan ymmärrettävä ja hauska, jopa samastuttavampi hahmo kuin ne, joiden puolella käsikirjoittajien sympatiat todellisuudessa ovat.
Archie kiistelee vävypoikansa ja naapuruston vähemmistöjen kanssa. Hän nurkuu yhteiskunnallisen asemansa vuoksi, mutta sosialismiin ei patriootin selkäranka taivu.
All in the Familyn kaltainen kulttuurisesti ajankohtainen ja rikas sarja on edelleen hankala toteuttaa muussa kuin komediassa. Sen vaikutus näkyy joukossa lihavia ja typeriä tv-hahmoja (Homer Simpson, Eric Cartman…), ei terävyydessä.
Donald Trumpin Yhdysvalloissa näkemystä sympaattisesta vastarannankiiskistä kutsuttaisiin luultavasti “vaaralliseksi”, koska katsoja voisi tuntea sympatiaa öykkärihahmoa kohtaan.
Moraalisen ambivalenssin välttämiseksi moni arvostettu television kultakauden sarja on niin julma, raaka ja lapsellinen – sitä kutsutaan realismiksi. Suoraviivaisuus naamioidaan monimutkaisuudeksi.
Edes monisyiseksi kutsutun Game of Thronesin kaltaisessa hurmehipassa ei ole kysymys siitä, että katsoja samastuisi tragediaan. “Ei saa kiintyä kehenkään” on jo alusta asti toitotettu ohje, jotta sarjaa voi seurata hymyssä suin. Amuletti. Mantra. Taikapiiri. Eivätkä todella hyvät koskaan suostu massamurhaamaan viattomia.
Tämä toimii tietysti tarkoitustaan vastaan. On kiinnyttävä, jotta sarjassa olisi jotain mieltä. Se tekee kuitenkin parhaansa puupökkelönäyttelijöineen ja pahvihahmoineen, jotta kiintyminen muihin kuin Tyrion Lannisteriin olisi mahdollisimman vaikeaa.
*
Lähes jokainen sarja kestää yhden, kaksi tai kolme tuotantokautta liian pitkään. Hain yli hypätään aina. Kaikki pannaan pakettiin viimeisellä tuotantokaudella, jonka paukut on ladattu yhteen tai kahteen viimeiseen jaksoon. Että jäisi kulttuurihistoriallinen reliikki.
Tuttavani tarkkanäköisesti havainnoi, että esimerkiksi animessa ei ole samaa ongelmaa, niin paljon hömppää kuin siinäkin tuotetaan. Jopa suosittua animea kun tehdään yleensä vain yksi tai kaksi tuotantokautta.
Tekijät ymmärtävät tekevänsä tuotetta. Niinpä he tietävät jo alussa, että on tapahduttava ihme, jotta jatkoa koskaan tulisi. Se tekee tarinoiden kaarille hyvää, niin troopeilla kylvettyä kuin japanilaisten piirrettyjen kulttuuri onkin.
Kulttuurisesti vainoharhainen kun olen, olen pohtinut voiko loppuun ajetuilla televisio- ja elokuvasarjoilla ja jatkuvilla poptähtien comebackeilla olla tekemistä länsimaisen kuolemanpelon kanssa (erotuksena muiden kulttuurien kuolemanpelosta)?
Kun tuntuu olevan niin, että kaikkea hyväksi havaittua venytetään mahdottomiin asti, jolloin enää fanaatikot pitävät siitä. Kun teossarja viimein lopetetaan, hiljaa myönnellään, että oli jo aikakin.
Kaikki puristetaan varmasti loppuun asti ennen kuin siitä voidaan luopua, niin teokset kuin ihmiset. Lisää himoitseville tehdään sarjakuvia ja muita oheistuotteita.
Tietysti mainostajien ja tuotantoyhtiöiden painostuksella on iso rooli. Televisiossa vielä vähemmän kuin elokuvassa on kyse taiteellisesta itsemääräämisoikeudesta.
Mutta kyse on myös haluttomuudesta päästää irti totutusta. Aina halutaan vielä yksi tuotantokausi. Siihen All in the Familykin lopulta ajautui.
Myös kaikki isot supersankarimytologiat perustuvat ikuiseen paluuseen. Kukaan ei pysy kuolleena paitsi Ben-setä.
*
Myönnän nurkuvani, koska tv-sarjakulttuuri on minulle tylsä. En katso televisiosta paljon muuta kuin satunnaisesti urheilua ja sukulaisissa kohteliaisuuden vuoksi milloin mitäkin.
Minun on vaikeaa keskittyä videopeleihinkin yhtä tai kahta päivää pidempään kerralla. Unelmapelini ovat läpäistävissä tiiviin parin päivän session jälkeen, niin että sisältöä on tarpeeksi mutta mikään ei käy toisteiseksi.
Sen jälkeen turrun hyviinkin peleihin enkä usein jaksa läpäistä niitä. TV-sarjat ovat parhaimmillaan jäädessään alle 20 jakson.
Niin sanottu “binge watching”, töllötinahmiminen, on luotaantyöntävää. Ylianalysoisin jos väittäisin, että se muistuttaa minua jälleen kerran tuhokapitalismista, joka pyrkii tarjoamaan yhtä ja samaa tuotetta kuluttajalle loputtomasti. Luultavasti en vain jaksa olla kiinnostunut yhdestä tarinankaaresta, yhdestä teoksesta niin kauan yhtä mittaa.
Turhin toimittajankuvatus ei ole paparazzi, koska tämä voi teoriassa, vahingossa, törmätä johonkin yhteiskunnallisesti kiinnostavaan.
Turhake on se tyyppi, joka kirjoittaa luvan kanssa ja fanikuola suustaan purskuten, mitä Game of Thronesin viime jaksossa tapahtui, niin kuin Roland Barthesia ja modernia mediatutkimusta ei olisi koskaan ollutkaan.
Jos mahdollista, tämä on vielä alempana kuin kaltaiseni kriitikko, joka edes yrittää etsiä yhteiskunnallista relevanssia jostain. En sentään kaipaa pelkkää ihanaa pvc-pintaa, jota nuolla ja raapia.
Kirjallisuus kävi televisiossa
Sukuloimassa jouduin katsomaan uusintana esitetyn Enbuske, Veitola & Salminen -ohjelman. Kirjailija Miki Liukkonen oli yhtenä vieraana aivan liian helpolla päästetyn Jan Vapaavuoren ja muusikko Evelinan välissä.
EVS on munaton versio Hyvistä, pahoista ja rumista, eli ohjelma, joka vyöryttää liukuhihnalta kulttuurin, viihteen ja politiikan vieraita muutaman minuutin ajaksi puhumaan ei-mistään peräti kolmen juontajan kanssa.
Roope Salmisen tekemää Liukkosen haastattelua kuvattiin sosiaalisessa mediassa rennoksi ja hauskaksi. Jari Sarasvuo, Pohjolan Paulo Coelho, kehaisi aikovansa lukea Liukkosen uuden romaanin, vaikkei ollut aiemmin kuullut koko miehestä.
Hienoa, että edes joku suomalaisessa kirjallisuudessa saa huomiota, ja se joku tekee kokeellista kirjallisuutta. Tästä voisi tyhmempi saada kuvan, että Suomessa ei ole sellaista aiemmin tehty. [1]
Mitään rentoa ja hauskaa haastattelussa ei oikeasti ollut. Salminen käytännössä jyräsi haastateltavansa. Liukkonen joutui jälleen kerran selittelemään menneitä möläytyksiään näyttäen nololta ja yrittäen kuitata asiat vitsillä.
Juontaja väitti, että Liukkonen tuli ohjelmaan tieten tahtoen haukkumaan suomalaista kirjallisuutta. Todellisuudessa kirjailija oli vain hetkeä aiemmin pahoitellut Mikko Rimmisen uutuusteoksen kritisoimista ja sanoi, että tuolloin oli huono päivä.
Kirjailijalle naurettiin päin naamaa. Taustalta kuulsi turvallinen sanoma, jonka katsoja haluaa kuulla, että kepeä tunnelma pysyisi yllä: kirjallisuus on läpeensä naurettavaa eksentrikkojen touhua.
Salminen ihmetteli, että tekijä itse halusi parannella kotonaan teostaan, vaikka se oli sentään jo valmis ja kovissa kansissa. Liukkonen joutui vitsikkäästi myöntelemään, että kai hän on sitten tulossa hulluksi.
Kirjasta sanottiin, että se on paksu.
*
En odota mainostelevision keskusteluohjelmalta mitään. Olisi turhaa esittää yllättynyttä tai pahastunutta, mesota kirjallisuuden puolesta. Ikään kuin niin edes voisi tehdä. Mitään erillistä, kestävää merkitystä yhdellä tölväisyllä ei ole.
Merkitsijänä laajemmasta kulttuurista sitä sietää kuitenkin pohtia. Kirjailija astuu puhuteltavaksi pariksi minuutiksi. Mainoskatkolla vauva kertoo, että aikuisenkin perseenseutuvat kannattaa pyyhkiä kostealla pyyhkeellä. Joka toisessa mainoksessa livotaan huulia ylimarinoidun grilliruoan tiristessä. Saatan vain kuvitella, mutta lihakauppiaat ovat veganismin uhatessa lisänneet volyymiaan.
Kaikissa mainoksissa on mustien ja sinisten ohjelmien vastapainoksi räikeästi kontrastoidut valkoisen, vihreän, keltaisen ja punaisen sävyt.
Tämä on kulttuuriympäristö, jossa valtaosa suomalaisista elää. Se on arvokas oppi. Kaupunkilainen kulttuuri-ihminen ei aina ymmärrä valtaväestön kokemuspiirin rakentumista. Siksi hän kirjoittaa pöljiä kolumneja maailman jakautumisesta kahtia. Hän kuuluu mielihyvin omaksumaansa marginaaliin eikä havaitse sieltä massojen liikehdintää ympärillään.
Kuplan sisällä asumisen negatiivisin puoli ei ole kulttuurinen eristys, heimoutuminen, vaan harhaluulo, että ihmiset jakautuvat suunnilleen tasaisesti kahteen leiriin: heimoon ja sen ulkopuolella oleviin.
Näin ei ole. Siitä saa karkean kuvan vertaamalla myyntilukuja: Paljonko kulttuurieliitin kuluttamaa kirjallisuutta myydään verrattuna dekkareihin tai Finlandia-voittajaan? Moniko ostaa Joose Keskitalon levyn ja moniko Vain elämää -tähden?
Väite kulttuurin kahtiajaosta on yhtä epälooginen kuin ajatus siitä, että underground tavoittaa 50 prosenttia kansasta ja valtakulttuuri toiset 50 prosenttia.
Valtakulttuuri tavoittaa täydet 100 prosenttia, underground tavoittaa yhden sieltä ja toisen täältä.
Kaltaisieni blogeissa ja mediassa sanaa käyttävien tätä on hankala havaita, koska kuluttamamme media on merkittävästi Internet-pohjaista. Aika voi myös kulua enemmän kirjastossa kuin kanavasurffatessa, niin kuin omassa tapauksessani. Internetissä on paljon helpompaa blokkiutua. Yksi kirjoittaa, sitten kymmenen kirjoittaa perässä ja muutama tuhat lukee.
Puhuttaessa television laskevista katsojaluvuista on luotu erheellinen mielikuva, että Internetin moninaisuus olisi tehnyt töllöttimen tyystin merkityksettömäksi.
Muutama tuhat Internet-seuraajaa ei ole paljon mitään, kun vertaa Enbusken & kumppaneiden ohjelman tasaiseen 300 000 – 400 000 katsojan määrään. Se on ehkä vähän Maikkarin puheohjelmien historian valossa, mutta paljon kolmentoista niin maanpäällisessä verkossa kuin kaapelissa näkyvän kanavan aikakaudella.
Kuka tahansa suomalainen elokuvaohjaaja näkee märkiä unia tuollaisesta lukemasta. Videopelimyynnissäkään ei tietääkseni hätyytellä yksittäisten teosten kohdalla tällaisia numeroita. Muutaman vuoden takaisen tiedon perusteella vain kahdeksaa kaunokirjaa on painettu vastaava määrä koko Suomen historiassa. [2]
Vaikka kulttuurilehden essee olisi kuinka merkittävä, sen vastapainoksi aina suurempi osa kansasta on nähnyt vessapaperimainoksen. 800 seuraajaa Twitterissä tuntuu aluksi paljolta, kunnes tajuaa tuntevansa yhtä paljon ihan oikeita ystäviä, kavereita ja tuttavuuksia.
Nämä seikat huomioiden ymmärtää, miksi vakavan kirjallisuuden esittäminen televisiossa muuna kuin vitsinä tai myyntilukuennätyksenä on lähes mahdotonta. Kirjallisuuden kenttä on suurimmalle osalle täysin vieras. Kun normi on tämä, sävyksi jää kummastus.
*
Muuten… En erityisemmin pitänyt Liukkosen Lapset auringon alla -esikoisromaanista (2013). Houellebecqinsä ja DeLillonsa lukeneelle siinä ei ollut mitään uutta, mainittuja kirjailijoita arvostavalle vielä vähemmän. (Aion silti lukea tämän uutukaisen ja odotan siltä hyvää.)
Kirjallisuuskriitikot hyppivät kohteliaasti ilmeisten esikuvien ylitse ja mutisivat yhteen ääneen, että kyllä näkee tämän olevan runoilijan tekstiä, koska Suomessa edes kriitikko ei ymmärrä, ettei koivuklapirealismi ole ollut aikoihin ainoa ilmaisumuoto.
Liukkonen kaivetaan naftaliinista, kun tarvitaan tyyppiä puhumaan kirjailijabrändistä. Ulkopuolinen voi nyökytellä, että on se röyhkeä… tuo uskottavuutta ja selkärankaa kirjallisuudelle, ettei sitä tarvitse oikeasti lukea. Hieman kuin horjuva ateisti ilostuu, kun uskontoja on vielä olemassa, vaikka niiden ei pitäisi merkitä hänelle mitään.
Sitten kirjailijaa viedään kuin litran mittaa, koska kone on aina isompi kuin yksi boheemia ironikkoa leikkivä nuori mies. Kuin olisi liian vaarallista puhua kirjallisuudesta oikeasti.
[1] Markku Eskelisen viime vuonna ilmestynyt Raukoilla rajoilla -historiateos osoittaa ajatuksen niin vääräksi, ettei minun tarvitse sitä erikseen korostaa.
[2] Lukema on arvio ja löytyy Helsingin kirjastojen Kysy-palstalta, 11.12.2011. Se voi olla osin vanhentunut, koska epäilen Sofi Oksasen Puhdistuksen (2008) ja kenties jonkun Harry Potterin päässeen samoihin lukemiin.
Kirjastohapuilu
Tapahtui jo jokin aika sitten: Kävin paikalliskirjastossani ja kysyin suositusta virkailijalta. Kuvailin omia proosa- ja runomieltymyksiäni. Sain vastaukseksi: “Lue Hämähäkkinaisen suudelma, musta tuntuu et se on sitä mitä etsit. Luin sen itse jokin aika sitten ja pidin siitä.”
Pyydän useinkin kirjaston työntekijöiltä suosituksia. Kokeilen siinä heidän kanttiaan. En suositusta pyytäessäni odota saavani kuulla kirjasta, josta en ole koskaan aiemmin kuullut. Etsin ihmisyhteyttä, vahvistusta jostain.
Kerron kun tiedän että mistä. Minulla on valistunut arvaus: Haluan kuulla olevani ryhmässä, jonka maku on arvattavissa. Voisin väittää haluavani tiedustella työntekijän ammattitaitoa ja löytää välillemme yhteyden, mutta todellisuudessa etsin huojennusta, kun tuntematon ihminen pystyy jo muutamista hapuilevista sanoistani lokeroimaan minut yhteen kohtaan kirjallisessa universumissa.
Itsekeskeisyydestäni huolimatta mietin, kuinka kirjaston työntekijöillä on sellaista ammattitaitoa ja mielenkiintoa työhönsä, jota kirjakaupan myyjiltä ei odota kukaan. Riippumatta siitä tulenko pitämään tästä Manuel Puigin romaanista vai en.