Vastakulttuurin aave

Posted on by kangasvalo

On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.

Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.

Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.

Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]

Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.

Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.

Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.

Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.

Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.

Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.

Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:

TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA

“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?

Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.

Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.

Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.

Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.

Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.

Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.

Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.

Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.

Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.

[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.

Teksti/elokuva

Posted on by kangasvalo

Olen kriitikkona tokaissut muutaman kerran, että elokuva on epäonnistunut, jos sen voi tiivistää tekstiksi. Olen tarkoittanut, että sen sisällön voi suoraan palauttaa käsikirjoitukseen tai alkuteokseen. Kuva ja ääni eivät tällöin tuo tekstiin lisää. Tämä on yleinen lähtökohta elokuvakritiikissä.

Mitä pidempään olen tätä ajatusta pohtinut, sitä heikommin luonnostellulta se vaikuttaa. Tuntuukin että se menee valmiiksi ajateltujen ajatusten kategoriaan. Kuulostaa hyvältä, on lähemmässä tarkastelussa heppoista.

Olen toistanut sitä, koska olen luullut ymmärtäväni sen merkityksen. Kyseessä on ollut hienolta kalskahtava oivallus ja muka-totuus, jonka avulla voi esittää asiasta jotain tietävää. Eli klisee.

Ilmaisua käytetään, kun halutaan sanoa, että elokuva on tylsä. Tylsyys laitetaan sen piikkiin, että teos ei vaikuta visuaalisesti kiinnostavalta. Tästä vedetään johtopäätös liiallisesta uskollisuudesta tekstille.

Mutta mitä ovat väitetyt elokuvan keinot, jotka nostavat teoksen “irti” alkutekstistä? Miten kameralla kuvatun teoksen voi palauttaa mihinkään ja miten se olisi nimenomaisesti tekstiuskollisuuden vika?

Jo kameran olemassaolo tekee elokuvasta väistämättä erilaisen. Pelkkä tavanomainen kuvien ja vastakuvien asettelu on tyystin eri asia kuin esimerkiksi replikointi tekstissä. Ne eivät toimi samalla periaatteella, niitä luetaan eri tavoin.

Louis Mallen ohjaama Ilta Andrén kanssa (1981) rikkoo kahta elokuvakritiikin kulmakiveä vastaan. Se on elokuva, joka on “palautettavissa tekstiin”, koska se koostuu yksinomaan kahden ihmisen, André Gregoryn ja Wallace Shawnin, dialogista ravintolassa.

Sen lisäksi se rikkoo toista pyhänä pidettyä sääntöä: show, don’t tell. Elokuvan hahmojen kertomuksista ei hypätä flashbackien tai muiden elokuvallisiksi miellettyjen keinojen avulla kuvitettuihin versioihin kertomuksista. Kaikki tarinat kuullaan henkilöiden suista.

Johtolankana on ihmiselämän merkitys; mikä on “aitoa” elämää ja mikä “teeskentelyä”. Jos aihe kiinnostaa, Ilta Andrén kanssa on kaikkea muuta kuin huono elokuva.

Se nostetaankin tasaisin väliajoin kautta aikain parhaiden elokuvien listalle. Itseään esittävät Shawn ja Gregory vakuuttavat vastaanottavaisen katsojan puheen ja ilmeiden keinoin. Kuvaus on tunnelmallista, mutta sitä ei voida pitää vallankumouksellisena.

Tämän pitäisi olla kammottava esimerkki puisevasta filmistä, mutta se ei ole sitä, yksinkertaisesti koska se on tehty erinomaisen hyvin. Tekijöitä ei voisi vähempää kiinnostaa, mikä on elokuvallista, koska he tietävät, että kaikki elokuvaksi tehty on sitä. Kyse on tyylistä.

Jos Ilta Andrén kanssa ei olisi niin tekstiuskollinen (se perustuu Shawnin ja Gregoryn näytelmään), se ei olisi hyvä elokuva, vaan sentimentaalinen ja teeskenteleväinen. Paljas ulkoasu asettaa kahden miehen korkealentoiset keskustelut oikeaan kontekstiin.

Parikin David Mametin käsikirjoituksiin perustuvaa hienoa elokuvaa palautuu tekstiin tavalla, joka voidaan mieltää epäelokuvamaiseksi (Murharyhmä, Myyntitykit). Samoin parit Cormac McCarthy -adaptaatiot (Menetetty maa, The Counselor). Sidney Lumetin Valamiesten ratkaisu. John Frankenheimerin The Iceman Cometh.

Kirjallinen lähestymistapa ei tee epäelokuvaa sen enempää kuin maalaustaiteen emulointi Peter Greenawayn elokuvissa tai näytelmällisyys Jacques Rivetten teoksissa. Myönnän, että asia voi tosin vaatia vielä tarkempaa pohdintaa tulevaisuudessa.

Lukea W. G. Sebaldia…

Posted on by kangasvalo

…on unohtaa pitkäksi aikaa edes lukevansa, sitten havahtuu siihen että kääntää sivua – mitä helvettiä oikeastaan juuri luin – palaa pari sivua, lukee uudelleen, huomaa kertomuksen paikan ja ajan muuttuneen välissä kuin huomaamatta ja sitten, jälleen uudella aukeamalla, saattaa vastaan tulla viisi sivua pitkä jakso, joka on tarkinta ja merkittävintä kirjoitusta muistoista sitten Proustin, ja kirja tekee mieli niin laskea käsistä kuin olla päästämättä siitä irti senkään jälkeen, kun on saanut sen luettua ja takakansi kolahtaa kiinni.

Odotus ja pelko

Posted on by kangasvalo

Runoilija György Faludin elämäkerrassa Iloiset päiväni helvetissä (1962) Rusztem Vámbéryn [1] suuhun on laitettu seuraava toteamus:

“Kaikkein demokraattisimminkaan kirjoitetulla perustuslailla ei ole mitään arvoa, jos se ei tukeudu laitoksiin ja tapoihin ja jos se ei elä ihmisten sydämissä.”

Tässä on lyhyydessään ja yksinkertaisuudessaan avain modernin vasemmiston ristiriitaan.

Vasemmisto on lähes kaikissa kansainvälisen kaupan ja monikulttuurisuuden avainkysymyksissä samalla linjalla kuin liberaali oikeisto ja syö omaa jalkaansa.

Samalla vasemmisto yhtaikaa odottaa ja pelkää kapitalismin loppua. Pelkoa ei olisi, jos kapitalismin loppu tarkoittaisi selkeää ylivaltaa sosialisteille. Nykyisessä tilanteessa se ei tarkoita sitä.

Kapitalistisen järjestelmän tuhoutuessa vastaus ei olisi sosialismi. On ymmärretty, että romahdus tarkoittaisi käytännössä koko yhteiskuntajärjestyksen tuhoa. Sellaisessa tilanteessa solidaarisuus ei juhli.

Vasemmiston historiaa tunteva tietää, että se on enemmän kuin todennäköistä. On todennäköisempää, että ihmiset tukeutuvat keskustalaiseen fasismiin.

Punaiset aatteet eivät näin ollen olisi luontevasti yhteiskuntaan juurtuneita. Sydämissä eläisi halu kääntyä sisäänpäin.

Juostaan ympyrää: Humanismista ei voida luopua, mutta juuri se ärsyttää eniten kapitalismiin kyllästyneitä.

Niin valtavirran oikeisto kuin vasemmisto pohjimmiltaan allekirjoittavat humanismin perusperiaatteet. Kun tuetaan humanismia, vapaata liikkuvuutta ja kaikkien oikeuksia, tuetaan samalla myös kapitalistien oikeuksia käydä kauppaa sydämensä kyllyydestä.

Turvan hakeminen perinteisestä vastapuolesta ja vasemmiston vastavallankumouksellinen asenne on tehnyt radikalismista muiden omaisuutta: yhteiskuntajärjestyksen täyskäännöstä toivovien populistien ja islamistiterroristien. [2]

Kuin huomaamatta vastakohdiksi tulevat rajat sulkemaan pyrkivä populistis-fasistinen keskusta, joka kutsutaan myös äärioikeistoksi, ja kaupan ja siten liikkuvuuden avoimuutta ajava liberaali keskusta-oikeisto. Kuten Ranskassa.

Ollaan loukussa, jossa suuret liikahdukset ovat vasemmistolle poikkeuksetta kammoksuttava vaihtoehto. Hätä on kädessä, kun status quo ei pysy ja vaikka pysyisi, se olisi vahingoksi.

Vasemmisto haluaisi vihollisekseen mieluummin tutun ja turvallisen liberaalioikeiston ja tukee siksi tätä jokaisessa avainkohdassa kuin hukkuva, joka luulee tukeutuvansa pelastusrenkaaseen, vaikka pitää kiinni ankkurista.

Tarkoituksena on, että fasistien nuijimisen jälkeen perinteisempää sotaa voidaan jatkaa yhteisillä pelisäännöillä. Radikaalius on kuohittu.

Ääneen ei uskalleta myöntää, että populisteja äänestävät ihmiset eivät ole yksin keskusta-oikeiston otteisiin pettyneitä porvareita tai skinhead-juntteja vaan keskiluokkaisia perheitä, jotka eivät näe sosiaalidemokratian etuja, ja omiensa konformismiin pettyneitä vasemmistolaisia.

[1] Vámbéry oli 1940-luvun lopulla Unkarin Yhdysvaltain suurlähettiläs, joka vastusti niin fasismia kuin kommunismia.

[2] Edistyksellisen liberaalin iltarukous on, että toivottavasti mikään ei muutu liikaa. Kaupunkilainen ei halua menettää erikoiskahvejaan vaan ajattelee voivansa tarjota sellaiset kaikille.

The Wiren ensimmäisen kauden jälkeen

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin aiemmin, että “The Wire lienee syystäkin klassikko”. Sanamuotoni oli epäilevä, koska en osaa sanoa. Olen katsonut jaksoja sieltä ja täältä. Katsoin vasta jokin aika sitten ensimmäisen tuotantokauden putkeen.

Eeppinen fiktio kärsii ylipsykologisoinnista. Se tarkoittaa, että hahmojen kiinnostavuus riittää jonkin aikaa, kun heitä esitellään ja heistä paljastetaan asioita. Sitten heidän luonteensa ovat kiveen hakattuja, radikaalit muutokset tuntuvat tyylivirheiltä.

Tässä vaiheessa heidän ominaisuuksiinsa pitää olla kiintynyt, koska uutuudenviehätys karisee nopeasti. Kyse on enää tutuksi tulleen katsomisesta, toiston odottamisesta ja varioinnista.

En kiistä hahmovetoisen draaman hienoutta parhaimmillaan, mutta en “kiinny hahmoihin”, vaikka olen kiinnostunut siitä, mitä he tekevät.

Psykologia riittää kuitenkin vain hetken, aivan kuin elämässä, jossa muiden ihmisten luonteet pysyvät kiinnostavina vain sen myötä miten lukuisat yksityiskohdat suodattuvat heidän luonteidensa prismasta. Perusluonteet muuttuvat hitaasti ajan kanssa tai suurien elämänmuutosten myötä.

Se on kiinnostavaa elämässä, ei niinkään fiktiossa, koska fiktio tiivistää aikaa. Jatkuvia elämän suuntaa muuttavia tapahtumia ei voi ahtaa realismia tavoittelevaan poliisisarjaan, vaikka se palvelisi hahmojen luonnollista kehitystä. Silloin tapahtuu liikaa ja katsoja vieraantuu.

Katseeni harhautuu muualle. The Wiren tapauksessa, koska teos ei ole audiovisuaalisesti kiinnostava, kiinnitän mieluummin huomioni teemoihin, jotka ovat tuttuja David Simonin aiemmista (kirjallisista) töistä:

Alamaailma ja poliisi ovat rinnakkaisia organisaatioita, lain palvelun takana on itsekkyyttä, karmeiden rikosten takana voi olla epäitsekkyys, Baltimoren kaupunki ja monikulttuurinen yhdysvaltalainen yhteiskunta rakentuu demokraattisten ihanteiden vastaisesti, raha jauhaa kaiken tomuksi.

“Kuin Dostojevskia!” kuuluu toistettu kehu. Mutta mitä sitten? Katsoa tuotantokausi The Wirea kestää omalla lukutahdillani kauemmin kuin lukea Rikos ja rangaistus. Sarjan väistämättömäksi eduksi laskettakoon se, että se puhuu nykyajasta. Mutta kumpi on lähempänä suomalaista mielenlaatuani?

Toisen kauden alue ja aihe, satama ja sen duunarit, on kiinnostavampi kuin edellisen tuotantokauden gangstamaailma. En silti päässyt toista jaksoa pidemmälle, koska olin katsonut liikaa. Palaan toiseen kauteen tulevaisuudessa, kun jaksan.