Katsoin televisiosta Pete Travisin ohjaaman Dreddin (2012), tunnettuun Judge Dredd -sarjakuvaan perustuvan elokuvaversioinnin. Aikaisemmassa versiossa, myös nimeltään Judge Dredd (1995), palloili pääosassa Sylvester Stallone. Olen nähnyt sen vuosia sitten. En muista siitä mitään. Sarjakuvaa en ole koskaan lukenut.
Elokuva perustuu brittiläisessä 2000 AD -lehdessä vuodesta 1977 seikkailleeseen hahmoon. Tuomari Dredd on yksi tulevaisuuden poliiseista, jolla on massiivisessa Mega-City Onen kaupunkivaltiossa valta toimia myös tuomareina ja teloittajina.
Ratkaisuun on päädytty, koska Mega-Cityssä asuu lähes miljardi ihmistä ja rikoksia kirjataan joka päivä 16 000.
Näistä Dreddin mukaan selvitetään 6 prosenttia. Toisaalta lain käsitys rikoksesta on Mega-Cityssä tiukka. Ankarassa laissa myös rikoksia on paljon. Kuten aina poliisilaitoksissa, tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla ovat murhat. [1]
Filmissä Dredd saa tehtäväkseen kouluttaa vuorokauden ajan nuorta psionistisia kykyjä käyttävää poliisikokelasta nimeltä Anderson. Ensimmäiseksi tehtäväksi parivaljakko saa tutkia kolmoismurhaa eräässä kaupungin massiivisista tornitaloista.
Paljastuu, että murhat ovat varoittavia esimerkkejä paikalliselta huumeparonitar Ma-Malta, joka on rakentanut imperiuminsa slo-mo-nimisen huumeen varaan.
Dreddin ja Andersonin päästessä mehiläiskuningattaren jäljille, Ma-Ma lukitsee koko tornitalon sotatilaa varten tarkoitetulla metallisella verhoilulla ja värvää kaikki joukkonsa päästämään tuomarit päiviltä.
*
Dredd täyttää kulttielokuvan merkit. Toisin sanoen se on kuvailtavissa vertaamalla sitä muihin teoksiin, jotka iskevät kipinää transgressiivisen taiteen harrastajissa.
Dreddin tapauksessa litania voisi mennä näin: J. G. Ballardin High-Risen (1975) tornitalo, jossa kaikki asukkaat ovat köyhiä. Robocopin (1987) vanhempi serkku diehardeilee tiensä tornin nokkaan ja hankkiutuu pääpahiksestakin eroon samaan malliin kuin John McClane. Mausteena on Gaspar Noén elokuvista muistuttavia visuaalisia kikkailuja.
Dreddin hahmo (Karl Urban) tekee kiinnostavaksi scifi-satiireissa esitetyn antisankarin hahmon. Elokuvissa kuten Starship Troopers (1997) tai Drive (2011) katsojaa pyydetään näkemään sankari myös fasistina tai psykopaattina. Elokuvat ovat hyviä siinä mitä tekevät, mutta niiden moraaliset kysymykset eivät ole kovin monimutkaisia tai kiinnostavia. Johtopäätökset ovat helppoja.
Dreddin tapauksessa katsojaa pyydetään miettimään päinvastoin, voiko näin avoimesti fasistinen olento olla myös sankarillinen, mikä on kysymyksenä paljon parempi ja ahdistavampi, lähempänä esimerkiksi Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenin (1986–87) hahmoja.
Varsinaiset päähenkilöt ovat kuitenkin naiset; idealistinen Tuomari Anderson (Olivia Thirlby, kuvassa), jonka kehityskertomus yhden vuorokauden sisällä tapahtuva elokuva on, ja traaginen Ma-Ma (Lena Headey), jonka elämä on ollut alusta loppuun asti paskaa.
Dreddissä on kohtauksia, jotka eivät toimi Hollywood-logiikalla. Apuaan tarjoava sivullinen murhataan heti ja hänen salaista sankaruuttaan ei todista kuin katsoja. Päähenkilöt tappavat ihmisiä, jotka eivät lain ulkopuolisen moraalin näkökulmasta välttämättä ansaitsisi kohtaloaan.
Edellisellä viittaan erityisesti Tuomari Andersonin tarinan kaareen. Dredd pakottaa tämän ampumaan armoa pyytävän miehen. Myöhemmin Tuomareita auttaa samaisen tapetun miehen leski tietämättä futuropoliisien teloittaneen vain hetkeä aiemmin miehen laukauksella pärstään. Nainen ei saa koskaan tietää tapahtuneen oikeaa laitaa. Anderson yrittää sovittaa asian, mutta tavalla, joka on ennen kaikkea hänelle itselleen merkityksellinen ja jonka todellisesta hyödystä voidaan kiistellä.
Tämä saa Andersonin luopumaan lain orjallisesta noudattamisesta omien unelmiensa hinnalla. Tönkköydessään kiehtovin Dungeons & Dragons -termein kuvailtuna Andersonin sisäinen kompassi heilahtaa Dreddin varoittavan esimerkin takia laillisesta neutraaliudesta neutraalin hyvään. Hän päästää vapaaksi rikoksiin pakotetun miehen Dreddin toiveita vastaan.
Jostain syystä Dredd palkitsee Andersonin lopuksi tämän uhmaavasta käytöksestä, mutta katsojan on vaikeaa sanoa miksi. Mörököllin sisällä on liikahtanut jotain tai sitten kyse on pahemmasta ja Dredd ei ole koskaan todella ollutkaan lainkuuliainen vartija vaan toteuttanut toimissaan omia mielihalujaan. Fasismin petos on siinä, että yksilö ei voi olla yhtä lain kanssa edes silloin, kun omistaa koko elämänsä sen palveluun.
Ma-Ma on häikäilemätön, luo omat sääntönsä eikä epäröi tappaa kasoittain siviilejä päihittääkseen Dreddin. Hän on myös koko elämänsä muiden hyväksikäytöstä kärsinyt, vakavasti haavoittunut ihminen, jonka elämässä ei ole muuta iloa kuin trippailun suoma väliaikainen helpotus.
Dredd näyttää olevansa kaupunkinsa kuningas. Lopussa on katkeransuloisuutta Dreddin teloittaessa Ma-Man samalla tavalla, jolla Ma-Ma on tappanut ihmisiä aiemmin elokuvassa eli pakottamalla tämän ottamaan slo-mo-huumetta ja paiskaamalla 200 kerrosta alas kuolemaan.
Dreddin tarkoitus on kiduttaa uhriaan, koska slo-mo saa käyttäjänsä tuntemaan ajan kuluvan paljon hitaammin, mutta Ma-Man ilme hänen tippuessaan paljastaa, että kyse on nautinnosta. Hän saa nyt tuntea millaista on lentää vapaana.
Dredd on sankari, jota kukaan ei ole ansainnut tai pyytänyt, ja hän heittää teoksen ymmärrettävimmän hahmon katuun tavalla, jonka elokuva esittää tarkoituksellisen estetisoidusti.
Yhdysvaltalaisessa elokuvassa suoran toiminnan ja kovan lain mies tai nainen on kirkasotsa, joka vasta äärimmäisyyksiin ryhtyessään asettuu epäilyttävään valoon, jos asettuu.
Toisaalta 1980-luku oli täynnä sumeilematta ihmisiä tappavia toimintauroksia, joille äärimmäisyys sallitaan, koska he seuraavat omaa käsitystään hyvästä. Jälleen Dungeons & Dragonsia mukaillen heidän moraalinen suuntauksensa on kaoottisen hyvä.
Populaarikulttuuri ihannoi kapinallisia silloinkin, kun nämä toimivat äärimmäisin keinoin, ja kammoksuu maanpettureita, vaikka näiden toimet olisivat perusteltuja. Elokuvia ei usein tehdä todellisesta poliisiväkivallasta tai sotatoimien aiheuttamasta kärsimyksestä muiden maiden siviileille. Keskiössä on aina “omien poikien” kärsimys.
Kun sokeasti valtiota tottelevaa omenapiirakan mussuttajaa ei voi esittää kriittisesti liian realistisessa kontekstissa, koska Amerikka on kaunis ja sen lapset urheita, se tapahtuu scifin kautta. Dreddin maailman pohjimmainen epämiellyttävyys ei jää huomaamatta paitsi imbesilleiltä, joille Starship Troopers on vain ötökkäelokuva.
*
En vihannut Dreddiä, vaikka siinä oli monta ärsyttävän elokuvan ainesosaa. Päinvastoin, jopa pidin siitä.
Tietysti siinä on juonellisesti muutamia typeryyksiä. Esimerkiksi, miksi Dredd ei ammu räjähteillä tietään vapauteen ensimmäisessä kerroksessa, vaikka ne toimivat samoin ylemmissä kerroksissa?
Visuaalisesti se kuuluu valitettavasti aikansa lapsiin eli kategoriaan, jossa elokuvan puolelle satunnaisesti tv-kanavaa kääntäessään ei osaa sanoa katsooko HBO:n televisiosarjan jaksoa vai halpaa elokuvaa. Niin ruskeanharmaalta se näyttää ja kärsii monien studioelokuvien ongelmasta, jossa elokuva ei tunnu itsenäiseltä taideteokselta vaan tuotteelta muiden joukossa.
Elokuvan väkivalta on esteettisesti, anteeksi kliseesana, videopelimäistä, millä tarkoitan, että kamera kurkkii ajoittain olan yli ja kuvakulmat ovat ottaneet erinäisistä räiskinnöistä mallia.
Ammuskelu ei ole pelkkää yliestetisoitua sotkua vaan se on toimintaa sanan varsinaisessa mielessä, liikettä liikkeen vuoksi. CGI-veri on silti tympeää ja liian fantastista tuntuakseen tarpeeksi groteskilta. Se on ehkä onni. Kaunis ja ruma kohtaavat mieleenpainuvalla tavalla.
Elokuvan merkittävin audiovisuaalinen puoli ovat slo-mo-huumeen aiheuttamat lukuisat hidastetut kohtaukset. Niistä näkee niiden olleen suunniteltu elokuvan 3D-julkaisuun, mutta elementti puuttuu televisiosta katsottuna.
Pidän sitä etuna, koska ilman gimmickiä moni esteettinen ratkaisu tuntuu entistä vähemmän perustellulta popcornin ja tekniikan vuoksi, enemmän poikkeukselliselta taiteellisesti, ja siksi kiinnostavammalta.
[1] Mega-Cityssä tapahtuu elokuvan ja sarjakuvan tietojen pohjalta vuosittain noin 5 840 000 rikosta. Mega-Cityssä on ilmeisesti noin 900 000 000 asukasta.
FBI:n mukaan ihan oikeissa Yhdysvalloissa tapahtui vuonna 2015 omaisuusrikokset ja väkivaltarikokset yhteen laskettuna 9 191 335 rikosta. Yhdysvalloissa asui tuolloin saman vuoden tietojen perusteella noin 321 400 000 asukasta.
Rikosten suhdeluku asukasta kohden on siis Mega-Cityssä noin 1:154. Yhdysvalloissa vuoden 2015 luku on noin 1:35. Ja Mega-Cityn lukemassa ovat mukana kaikki rikokset!
Eli itse asiassa Mega-Cityssä menee nykyhetken Yhdysvaltoihin verrattuna rikosten määrässä todella hyvin. Jostain syystä selvitysprosentti on silti pieni, ja yhteiskunta on jatkuvan kaaoksen partaalla.
Vertailun vuoksi: Suomessa vuoden 2014 lopussa oli 5 471 753 asukasta ja väkivalta- ja omaisuusrikoksia tehtiin 276 300. Suhdelukumme on siis noin 1:19,8.
Ennen kuin lukija innostuu moittimaan Suomea ja surkeaa oikeusjärjestelmää mainittakoon, että suhdeluvut vaihtelevat rikostyypeittäin. Samoin kummassakin todellisessa valtiossa trendi on, että keskimäärin väkivallan määrä on vähentynyt. Sen sijaan omaisuusrikosten määrä nousee.
Murhien suhdeluku asukasta kohden on Yhdysvalloissa 1:20 477. Suomessa vastaava luku on kaikki tapot sun muut mukaan lukien on noin 1:53 645. Suomessa Itä-Suomi nostaa rikostilastoja rumemmiksi koko maan puolesta. Yhdysvalloissa taas lähes puolet väkivaltarikoksista tapahtuu osavaltioissa, jotka kuuluvat tilastollisessa laskennassa etelään. Southern hospitality.
Elokuvaa on tuskin tarkoitettu tällaiseen analyysiin, mutta huvittavaa se on silti.
