Jotain aihetta käsittelevää musiikkia kutsutaan musiikinfilosofiassa deskriptiiviseksi. Aihetta siis kuvaillaan nimenomaan musiikin keinoin, sanoitukset eivät ole oleellisia. Aiheen määrittämiseksi taas ei vaadita kuin nimi teokselle.
Miles Davis on nimennyt yhden hienoimmista nauhoituksistaan He Loved Him Madlyksi. Tiedän sävellyksen nimen takana olevan tarinan: Duke Ellington sanoi usein rakastavansa yleisöään hullun lailla, ja kappale on omistettu julkaisuvuonna (1974) kuolleen Ellingtonin muistolle.
Musiikki itse kertoo toisen tarinan, jos sellaista edes on. En osaa sanoa, mitä tunteita Davis yrittää minulle välittää. Kappaleessa liikutaan surun ja pyhyyden laitamilla, mutta ei aivan. Siinä eksytään polulta matkalla hautajaisiin, mikä onkin kiinnostavampaa. Tämä ei ole mitään spirituaalista jazzia, johon Coltranen pariskunta erikoistui, yhtään sitä halveksumatta.
Sävellys on uhkaava, vaikka siinä ei ole mitään painostavaa, Ellington-kumartelun sijasta yli puolituntinen teos lähtee heti omaan suuntaansa ja kuulostaa jazzin lisäksi ambient-musiikilta, jota ei levytysvuonna oltu vielä virallisesti keksitty.
Kysymys kirjoitukseni otsikossa on abstrakti, mutta se kuvailee suhdettani sellaiseen musiikkiin kuin He Loved Him Madly. Kuuntelen Davisin sävellyksen aina tarkkaan. Tunnen suurta mielihyvää, mutta en osaa sanoa, mitä tunteita se minussa herättää, vaikka tunnen itseni vastaanottavaiseksi ja saavani paljon. Kun hyväksyn kyselemättä jotain jatkuvasti tapahtuvaa ja selittämätöntä, olen välitilassa, jossa musiikki todella painaa jossain.
(Musiikki voi toisaalta myös painaa konkreettisesti, sillä kuten jokainen siitä nauttiva tietää, se aiheuttaa joskus fyysisiä reaktioita: kyyneliä, kylmiä väreitä, hymyilyä, selän painumista kumaraan… Liikutaan alueella, jossa ääni saa muotonsa vastaanotossaan.)
Musiikki nousee nimen yli. En voi silti kiistää deskriptiivisyyden käsitettä täysin. Suhtautuisin teokseen toisin, jos se olisi nimetön tai sitä merkitsisi vain numero 1.
He Loved Him Madly on ensimmäinen raita tuplalevyllä Get Up with It, joka kuuluu mielestäni Davisin parhaaseen kauteen eli 70-luvun alkupuoleen. Albumi on myös hänen viimeinen studiossa nauhoitettu mestariteoksensa. Muutkin kappaleet ovat erinomaisia, vaikka eivät pääse aloituksen tasolle.
Get Up with Itin tenho perustuu siihen, että Davis on sähköistänyt trumpettinsa sekä soittaa urkuja ja yhdellä raidalla sähköpianoa. Lähestymistapa tekee albumista jännittävän kuunnella. Urut aloittavat myös He Loved Him Madlyn ja hallitsevat sitä. Vasta 11 minuutin kohdalla säkkipimeästä tulee lempeämpää utuista hämärää, sävy muuttuu tutummaksi fuusioksi ja puhallinsoittimet tuovat valoa. Viimeisillä minuuteilla vajotaan takaisin varjoihin, ei riemuiten mutta uhmakkaasti. Loppu tulee kuin kirveenisku.
On sääli, että uusien väylien tutkiminen kiinnostavasti jäi Davisilla tähän levyyn ja samoissa sessioissa nauhoitettuun funkimpaan On the Corneriin. Get Up with Itillä vanha puro löytää itselleen tutkimattoman reitin. Ihan kuin virta olisi ollut siinä aina, vaikka kokemus on uusi.