Vuosisadasta toiseen akatemia ja älymystö on pitänyt monia ikuisiksi miellettyjä teoksia elossa. Ulyssesta ja muita on luetettu uusille sukupolville ja niistä on onnistuttu pitämään meteliä koulutettujen ja historiaa tuntevien ihmisten panoksen avulla. Suuren, lukevankin yleisön valikoima niin kirjallisuusopiskelijoille kuin taidehistorioitsijoille näyttäisi paikoin toisenlaiselta.
Luulen, että Internet ja meemikulttuuri saattaa muuttaa vuosikymmenten kuluessa kaiken, apunaan niin monikulttuurisuudesta vaikutteita ottanut pyrkimys korvata vanhat klassikot uusilla klassikoilla kuin menestyksen ja roskan lumosta mieltynyt uusi esteettinen käsitys, jossa mikä tahansa on analyysin arvoista. Tämä saattaa vaistonvaraisesti kirjoittaen olla minulle länsimaisen zeitgeistin määrittävin tekijä.
Vuosikymmenien ajan Sidney Sheldonin (1917–2007) kirjat voitiin ohittaa yliopistoissa, koska lähes kukaan ei puhunut niistä lehdistössä ja akatemiassa. Lukijat kylläkin rakastivat niitä. Sheldon on maailman seitsemänneksi myydyin kirjailija. Hänestä ei kuitenkaan paljoa kirjoitettu hänen valtansa suurina päivinä ja myyntiluvuista huolimatta hänen nimensä on tuttu monille lähinnä kirpputorien hyllyiltä.
Sen sijaan esimerkiksi Stephenie Meyerin Twilighteja (2005–08) ei voida ohittaa samoin kohtaamatta yleistä vastarintaa. Pop-mediassa on kirjoitettu niistä tuhansia artikkeleita puolesta ja vastaan. Bellasta ja Edwardista on tullut osa yhden sukupolven symbolikuvastoa. Minäkin muistan kuinka kuulin kirjoista ensimmäisen kerran korkeakoulussa naispuolisten opiskelijatovereideni puhuessa niistä.
Kirjoista tehdyt elokuvat, meemit, halu korostaa naiskirjailijan menestystä, Internet-kulttuuri, teosten merkitys naisten seksuaalisuuden ilmaisulle (oikeus nauttia), uusfeministisen diskurssin kasvanut merkitys, käsitteen “laatu” merkityksen väheneminen suhteessa “populaariin” myös akatemiassa…
Kaikkia näitä ilmiöitä yhdistää Internetissä leviävä helppo mielipidevaikuttaminen, joka sallii yhä useammalle mahdollisuuden jättää perinteinen akateemisuus kokonaan välistä. Koulutetun eliitin aiemmin ylläpitämä seula ei siis enää toimi. Eliitti on myös itse poststrukturalistisessa vimmassaan tuhonnut omaa jalansijaansa epäilemättä aikomuksenaan tehdä paradoksaalinen taikatemppu ja säilyttää asemansa pysymällä mukana ajan trendeissä. Mutta ensimmäistä kertaa se vain seuraa, ei enää sanele.
En rinnasta yksi yhteen kaikkia syitä ilmiöiden takana. Puhun esimerkiksi roskaisesta estetiikasta ja feminismistä samassa virkkeessä, mutta en tarkoita, että kumpikaan asia olisi huono tai niillä olisi joku yhteinen, suunnitelmallinen päämäärä.
Esimerkiksi mediatutkimus on aineena kuin luotu kulutustuotteiden analyysiin. Toki se on ollut sitä jo vuosikymmenien ajan monien sitä edeltäneiden filosofien ja teoreetikkojen kirjoituksista päätellen, mutta se on odottanut Internetiä voidakseen räjähtää.
En pidä tätä muutosta hyvänä saati huonona, koska on mielestäni liian aikaista sanoa sen todellisista vaikutuksista mitään. Samoin on huomioitava, että myös perinteinen akateemisuus elää netissä. Luentoja, artikkeleita, podcasteja ja blogeja kanonisoidusta yliopistokirjallisuudesta löytyy pilvin pimein.
Olen kuitenkin epäileväinen. Radiota, televisiota ja Internetiä on kaikkia puolustettu väitteellä, että ne auttavat ihmistä luomaan kriittisemmän maailmankuvan ja kukaan ei ole tullut niiden myötä ainakaan tyhmemmäksi.
Mihin vastaukseni on yleensä ollut, että mistä enää tunnistaisimme typeryyden sen tultua normiksi? Miten kyseenalaistaa väite, jonka ovat jo hyväksyneet totuudeksi kaikki? Massamedioilla kuitenkin on tutkitusti ihmisten ajatteluun vaikuttavia voimia, eivätkä ne ole yksinomaan positiivisia.
Siksi suhtaudun – huolimatta rakkaudestani poppiin – varauksella jälkimoderniin intoon nostaa populaarikulttuuri jalustalle korvaamaan jotain prosessissa kadonnutta ja luultavasti iäksi menetettyä, nyt kun siihen on annettu lupa.
Kuva: Stephenie Meyer Comic-Con 2012. Kuvaaja Gade Skidmore.
