On vaikeaa kuvitella toimittajaa tai kirjailijaa, joka voisi kirjoittaa kuin 60-luvun vastakulttuurissa: että koko systeemi on mätä, keskiluokkaisuuden symbolit televisiosta omakotitaloon ovat tyhjiä.
Television tyhjyyttä analysoidaan akateemisesti; mediatutkimus on oppiaine, jossa moraalisella yleenkatseella ei ole sijaa. Kaikki on ruokaa.
Reality-television antamaa henkistä kuvaa ei pidetä enää merkkinä lopun ajoista vaan siihen suhtaudutaan korkeintaan tuhahtaen, kuten keltaiseen lehdistöön.
Julkisesti yleisö toivoo parempaa asiasisältöä, mutta katsojaluvut näyttävät toista. Kaksijakoinen asiantila on yleisesti hyväksytty. Toive riittää synninpäästöksi: sen jälkeen ei tarvitse yrittää. [1]
Jos keskiluokkaisuutta kritisoidaan, se tapahtuu ainakin näennäisesti tieteelliseltä kannalta. Yksityisautoilu on tyhmää, koska se tuhoaa luontoa, ei siksi että se edustaa kulutuskulttuuria ja konformismia. Jos kehitettäisiin saastuttamaton yksityisautoilun muoto, aiheessa ei nähtäisi paljoa keskusteltavaa.
Edes typerimmän televisio- ja radiosisällön ei nähdä vahingoittavan sielua, vaan siitä kirjoitetaan kaikissa merkittävissä aikakauslehdissä, erityisesti jos siihen liittyy ilmiö. Sivistyksen perään haikaileville on kehitetty lohduksi hokema lukemisen autuudesta. Sitä toistellaan, vaikka harva haluaa lukea sisältörikasta kirjallisuutta.
Suurpääomaa kritisoidaan kuin se olisi erillinen asia kapitalismista. Sen ympärille on kehitetty keskustelutyhjiö, kuten puhuttaessa uskonnosta ja uskonnollisesta fanatismista. Asioita kohdellaan kahtena erillisenä ilmiönä, ei syiden ja seurauksien verkon osina.
Näkemys taloudellisesta vasemmistolaisuudesta rajoittuu kuntouttavaan työtoimintaan ja äitiyspakkauksiin. Suuryritysten ja siten ison kaupan vastustaminen lähtökohtaisesti epämoraalisena ei tule kysymykseen. Siksi vihreät on Suomessa suositumpi kuin vasemmistoliitto.
Autolla saa ajaa, jos tiedostaa tekevänsä väärin, ruoan alkuperää voi lakata miettimästä jos siihen lyödään luomun merkki. En ala saivarrella, mutta joskus mietin kuinka paljon tässä on mukana todellista realismia, niin kuin joskus vakuuttelen itsellenikin, ja kuinka paljon tarpeetonta mukavuudenhalua.
Kaikki kertoo äänestäjien haluttomuudesta tukea sosiaalidemokratiaa. Vapaamielinen nuoriso määrittää itsensä edelleen vasemmalle, mutta tarkoittaa silloin sosiaalista liberalismia. Taloudellisesti ollaan lähempänä keskustalaista ihannetta, jossa olennaista on status quo.
Kieltämättä tuntuu vaivaannuttavalta lukea esimerkiksi runoilija D. A. Levya, jonka teoksista käännettyä kokoelmaa (Lähiöluostarin kuolema, 2007, suom. Ville-Juhani Sutinen) lukiessa nämä ajatukset tulivat mieleeni. Raivoisat vastakulttuuriset argumentit saavat ylenkatseellisia piirteitä. Runojen kohderyhmä on omaan itseensä ihastunut kakaralauma, joka haluaa korostaa erinomaisuuttaan ja tarkkanäköisyyttään tavallisuuden rinnalla:
TE KAIKKI eksyneinä orien unelmiin &
televisioväkivaltaan
TE TEETTE KUOLEMAA lähiökodeissanne
TE TEETTE KUOLEMAA – klo 11:20 UUTISET ovat valhetta
klo 7:30 uutiset ovat valhetta
huntley & brinkley ovat valhetta
säätiedotus on sarjakuvaa TE OLETTE MYÖHÄISILLAN ELOKUVA
“Te teette kuolemaa” ja vielä capseilla: sama runoilija ampui aivonsa seinälle 26-vuotiaana. Kenelle tässä pitikään nauraa?
Kulutuksen kritiikin januskasvo on henkisen tilan kritiikki. Pilkka joka kohdistuu materiaan tai mediaan kohdistuu väistämättä myös sitä turvaksi ja mielihyväksi haalivaan kansanosaan, siis tavalliseen ihmiseen.
Silti Levyn runojen lukemisessa on epämukava piirre. Tiedän hänen kirjoittaneen myös totta. Liian helposti tuudittaudun kuvitelmaan, jossa suuri osa kapitalismista on täysin harmitonta. Vaikka inhoamani kilpailuasetelmat ja silmitön luonnovarojen kulutus ovat todellisuutta miljoonissa pienyrityksissäkin.
Puhumattakaan siitä, että raha ja sen puute ovat olleet suurin tuntemani yhteinen nimittäjä kaikkien minulle rakkaiden ihmisten masennukselle ja pelolle.
Keskiluokkaisuutta niin mielentilana kuin materiaalisena tosiasiana ei edes pidetä kritiikin arvoisena. Siksi käsitys keskiluokkakritiikin vanhanaikaisuudesta häiritsee. Kaiken saaneiden manaus: eikö tämä ole jo nähty.
Taustalla toive maailman samuudesta huomennakin.
Realpolitikin hengessä vasemmistolla ei silti ole varaa ylenkatsoa keskiluokkaa. Yleisö on kohdattava, jotta voi voittaa. Toisaalta yleisöllä on myös täysin mahdottomia ja typeriä toiveita, joihin vastaaminen on epä-älyllistä populismia. Tasapainoile siinä sitten.
Vakava haaste keskiluokkaiselle: sosiaalinen omatunto on säilytettävä mutta samalla on lopetettava oman syyllisyytensä ulkoistaminen kasvottomille suuryrityksille, luoda omilla valinnoillaan ympäristö, jossa rahan symbolinen merkitys on äärimmäisen pieni.
Muut symbolit ovat helpompia. Television ja Internetin mainoksista eli arjen henkisestä väkivallasta voi päästä niin helposti eroon, että olen hämmentynyt aina, kun näen nuoren ihmisen kodissa television jota oikeasti katsotaan tai selaimen jossa ei ole mainoksenesto-ohjelmaa.
Katumainoksissa rintaliivimalleja ja lentoyhtiöiden tarjoamia unelmia joutuu valitettavasti vielä näkemään.
[1] Niin kuin elokuvatoimittaja, joka luulee kritisoivansa yhdysvaltalaista elokuvateollisuutta vaatiessaan huonoilta suurbudjetin elokuvilta parempia roolimalleja nuorisolle ja kokee työnsä tulleen tehdyksi.