Tämän tekstin työnimi oli “Miksi en käytä Twitteriä”

Posted on by kangasvalo

Väärien mielipiteiden kauhistelussa oletus on, että sananvapaus ei koske typeriä mielipiteitä. Olen eri mieltä. Sananvapaudella ei ole virkaa, jos se ei koske kestämättömiä, moraalisesti epäilyttäviä ja huonosti luonnosteltuja ajatuksia. Sananvapaus on oikeutta olla väärässä, ei vain oikeutta puhua totta. Ei ole yllätys, että markkinatalouslobbarit, salaliittoteoreetikot ja muut kohtelevat sananvapautta ja totuutta heittopusseinaan paranoidissa propagandassaan. Pettymys on, kun ihmiset, joiden pitäisi moraalisesti jatkaa kansalaisoikeustaistelua, haluavat kieltää epämiellyttävät keskustelufoorumit ja kritisoivat netin anonyymiyttä, haluavat lyödä vastapuolta tai pyrkivät kontrolloimaan kieltä mieleisellään tavalla. Käytännössä he pyrkivät tekemään sitä, mitä heidän vastustajansa ovat halunneet tehdä heille historiallisesti. Tämä naamioidaan vastakritiikin viitan alle ja perustellaan moraalisella ylemmyydentunnolla tai mystisellä terveellä järjellä. Oikeassa vastakritiikissä on kyse älystä ja luonnostelmista, erehtymisestä ja vakaudesta, ei siitä kuka tuntee eniten olevansa oikeassa. Valitettavan monen asenne on “vastataan samalla mitalla” eli huonosti luonnosteltujen tunteiden myrsky. Yleinen uhriutumisen muoto on kysyä, että miksi minä, oletettavasti sivistynyt ja parempi ihminen, en saa tuntea hillitsemätöntä raivoa, kun vastapuoli vain kiusaa? Onko se niin väärin? Se ei ole väärin, mutta se on vahingollista, koska sivistynyt ihminen menettää kaikki moraaliset jalansijansa alistuessaan räksyttämiseen. Kyllä, hyvällä on oltava korkeammat, loputtomiin jatkuvat standardit ja sarvikuonon nahka. Miten muuten voi edes sanoa yrittävänsä elää moraalisesti? Hyvän on vaadittava itseltään aina enemmän kuin vastapuoli vaatii. Kaikki muu tarkoittaa häviötä, jossa typeryys huutaa ja vain kaiku vastaa.

*

Istun nojatuolissa ja mietin, kokeeko todella niin moni ihminen moraalisia kauhistuksen hetkiä joka päivä. Hämmästelen, kuinka joku voi marssia protestiksi ulos näytöksestä elokuvafestivaaleilla. Vähänkin enemmän elokuvia nähnyt festivaalikävijä on varmasti nähnyt kaiken moraalisesti arveluttavan. Marssi on selvästi itsetehostusta ja show-ele, teatteria. Minulle moraalinen närkästys on ennen kaikkea esitys. En kauhistu mielipiteistä tai epäilyttävistä taideteoksista, koska toisten ajatukset eivät järkytä itseydestään tietoista ihmistä. Lamaannun vain kirkkaimmasta, väistämättömimmästä todellisuudesta. Tietysti minulla on vahvoja tunteita. Ne vain kohdistuvat asioihin, jotka ovat oikeasti merkityksellisiä eli sielulliseen tilaani, taiteeseen ja läheisimpiin ystäviini, ei maailmaan yleensä, joka on yleensä yllätyksetön. Minulla on selkeät, periaatteelliset käsitykseni oikeasta ja väärästä. Moraalinen kompassini ei ole sen enempää rikki kuin useimmilla muillakaan, mutta toimiakseen se ei vaadi, että huudan kaiken ääneen. Sydämeni ei halua kuulla sotarummun pärinää tai äänekästä halveksuntaa. En halua nähdä koko teatteria. Toivon, että julkinen närkästyminen ja loukkaantuminen on useimmille harjoiteltu esitys, jossa käydään läpi ehdollistettua rituaalia. Vaikka pitäisin sitä propagandistisena, ainakin ymmärrän sitä, koska tarkoitus on vaikuttaa toisiin ihmisiin tai edistää omaa uraa tai täyttää oletetut hyvän ihmisen tunnusmerkit. Vaihtoehto on kamalampi, koska siinä lukuisten ihmisten moraalinen kehitys on tasolla, jolla he eivät kestä eri mieltä kanssaan olevia tai kykene itseanalyysiin. Heitä näillä esityksillä manipuloidaan. Voin vain pelätä tämän olevan totuus, koska en voi koskaan tietää, miten asia todella on. Kaiken huipuksi tästä aiheesta on vaikeaa kirjoittaa, koska silloin astuu helposti samaan ansaan, josta syyttää toisia.

*

Olen sanonut tunteikkuuttaan pahoitteleville ystävilleni, että tunteikas suhtautuminen asioihin on lahja. Olen valehdellut kohteliaisuudesta heille päin naamaa todellisista ajatuksistani. En tiedä enkä voi tietää onko asia näin, koska tunteiden kaaos on eri ihmisten sisällä niin erilaista. Olen tehnyt näin osittain tajuamattani, koska minut on ehdollistettu siihen. Ajattelua korostaessaan kuulee olevansa tunnekylmä ja sisältä kuollut tarpeeksi usein alkaakseen todistella hillitsemättömien tunteiden ihanuudesta, vaikka tietää tekevänsä niin kohteliaisuudesta. Todellisuudessa avuttomuus omien tunteidensa edessä jättää minut sanattomaksi.

Peikkoja

Posted on by kangasvalo

Jos olisin trolli, nauttisin kaikista sosiaalisen median vihapuhetta vastustavista kampanjoista. Minulla olisi äkkiä yleisö, jonka määrän ja laadun tuntisin tarkasti. Kaikki uhrit olisivat samassa paikassa. Pienellä vaivalla saisin aikaiseksi enemmän vahinkoa kuin aiemmin.

Otin jokin aika sitten selvää, onko koulukiusaamista vastustavilla liikkeillä todellista merkitystä kiusaamisen määrään.

Huomasin, että asiaa ei ole paljon tutkittu. Mutta tehdyt tutkimukset nostavat esiin mahdollisuuden, että laajat kiusaamisen vastaiset kampanjat ovat ainakin Yhdysvalloissa pahentaneet tilannetta. Ne ovat opettaneet kiusaajia muokkaamaan taktiikoitaan. Kiusaaminen on siis kampanjoiden vanavedessä lisääntynyt, ei vähentynyt.

Parhaiten kiusaamiseen on pystytty puuttumaan paikallisissa, koulu- ja luokkahuonetason operaatioissa. Sen sijaan laajat yhteiskunnalliset liikkeet ovat epäonnistuneet.

Minun ei ole vaikeaa kuvitella tämän pätevän myös vihapuheen vastaisiin kampanjoihin, jotka eivät eroa kiusaamisen vastaisista kampanjoista kuin nimensä puolesta.

*

Trollaamista psykologisoidaan yksitoikkoisesti. Eniten ärsyttää termi “vihapuhe”, koska se antaa mielikuvan, että kyse olisi juuri vihasta eikä mistään muusta. Se nostaa esiin vastaanottajan kokemuksen, ei tekijän motiivit.

Jokainen solvaus ei tarkoita vihaa, joka mielletään yleensä irrationaaliseksi voimaksi. Psykologiassa on tarjottu useampia syitä: Identiteetin muokkautuminen ympäristön mukaiseksi (nettisivustoilla identiteetti on erilainen kuin muulloin), välinpitämättömyys, nettikulttuurin kehitys, tietämättömyys julkisen ja yksityisen ilmaisun rajoista, nettiympäristön mieltäminen erilliseksi reaalimaailmasta, enemmistöharha (henkilön lähipiirissä on vain samaa mieltä olevia, joten henkilö ajattelee olevansa oikeuden puolella) ja yksinkertaisesti persoonan piirteet, jotka törmäävät muiden ihmisten persoonien kanssa.

On spekuloitu, että sosiaalisen median luonteen takia yksilöt ovat valmiimpia luopumaan yksityisestä minuudestaan joukkoajattelun hyväksi. Tämä selittää, miksi niin monet ovat kirjoittaessaan auliita kärjistämään muistakin kuin taiteellisista syistä, mutta elävässä elämässä he ovat järkeviä ja mukavia.

Moni trollaa siksi, että se on hauskaa. Muutamalla sanalla saa aivan sekaisin ihmiset, jotka eivät osaa tai halua käsitellä yksityisesti itseensä kohdistuvia negatiivisia tunteita. He uskovat, että jaetut kokemukset helpottavat kaikkien sisäistä kärsimystä. [1]

Pidän trollaamista ikävänä ilmiönä, mutta ymmärrän miksi valtavien myrskyjen nouseminen helpoimmasta mahdollisesta solvaamisesta naurattaa kiusaajaa kovasti. Siinä on jotain koomista.

Trollin on helppoa nauraa, koska vastustaja lähtee mukaan peliin, jota ei voi voittaa. Kiusatut osoittavat, etteivät osaa lukea toiminnan kontekstia.

En tarkoita seuraavassa olla seksistinen. Median luoma kuva on, että erityisesti naisia on Internetissä tavattoman helppoa ärsyttää. Reaktio seuraa välittömästi, uutistoimistot ovat auliita raportoimaan. Useimmat vihapuheesta huolestuneet ainakin tuntuvat olevan naisia. Heidän myös väitetään joutuvan rajumpien hyökkäysten kohteeksi. Kaikki nämä seikat motivoivat trollia. Palkinto on taattu.

Keskiverto peikko ei tietenkään käyttäydy netissä samoin kuin elävässä elämässä. Äärimmäisen oikeistolaisilla, väkivaltaisilla, antifeministisillä ja ulkonäköön keskittyvillä lausunnoilla on vain helpointa saada reaktioita.

Muutamien tarkoitus taas on luoda vastakkainasetteluihin perustuva mielipideilmasto. Siksi niin moni anonyymi provokaatio kohdistuu arvoliberaaleihin. Jaossa on kaikesta päätellen onnistuttu loistavasti. Esimerkiksi kaikenlaisen kiusaamisen vastustaminen on leimallisen liberaali projekti. Kukaan ei ota häirinnän kohteeksi joutunutta konservatiivia vakavasti.

*

Oma näkemykseni on, että nettikampanjoiden sijasta pitäisi keskittyä muihin keinoihin.

Tärkein niistä on moderointi. Tällä tarkoitan, että trollia ei saa ruokkia. Jokainen yritys jauhottaa peikko on epäonnistunut, koska juuri sitä häirikkö haluaa. Käsittämättömimpiä tapauksia on ihmistyyppi, joka ennen selvään syöttiin tarttumistaan toteaa, ettei “yleensä vastaa trolleille mutta tällä kertaa…”

Tulee välttää sivustoja, jonka käsitys moderoinnista ei vastaa käyttäjän omaa. Tämä on vanhaa ja toimivaa netikettiä. Moderointiin kuuluu myös, että trollit ilmiannetaan ylläpidoille, joiden tehtävä on siivota ne pois. Jos sivusto ei pysty tähän, se ei ansaitse käyttäjiään.

Esimerkiksi eräällä Facebook-sivulla ollut ylläpitäjän ottama screenshot anonyymin nickin takaa tulleen huutelijan solvauksista hänelle oli virhe. Se oli massiivinen lihakimpale suoraan peikon suuhun.

En linkkaa tässä juttuun, selvistä syistä.

Solvaus sai suurimman mahdollisen yleisön, joka reagoi tapahtuneeseen kukin eri tavoin. Häirikkö saavutti tavoitteensa. Toisten aikaa oli tuhlattu ja mielet pahoitettu yhdellä viestillä, joka olisi muuten jäänyt huomaamatta.

Kommenttien jälkeen ylläpitäjä kiitti kanssapaheksujiaan nopeasta reagoinnista itseensä kohdistuvaan vihapuheeseen ja toivoi, että sama toistuu reaalimaailman tilanteissa. Lausunto oli niin absurdi, että naurahdin epäuskoisesti.

Internetissä häirikön nimi on yleensä luokkaa KikkelisKokkelisMies1488. Vain idiootti tai poliitikko häiriköi omalla nimellään. Anonyymin toimijan puheisiin ei voida ulkopuolisten paheksunnalla puuttua mitenkään, koska todellisia seurauksia ei ole. Anonyymit ja omalla nimellään kirjoittavat kiusaajat eivät siis ole sama asia.

Nettisolvaaminen ei myös ole suoraan verrannollista siihen, kun joku puhuu kauheuksia kadulla, elävässä elämässä. Internetin ulkopuolella ei trolleja pahemmin ole. Netin ulkopuolisessa räyhäämisessä on lähes aina väkivallan oikea uhka. Siihen puuttuminen on todellista toimijuutta, mutta se vaatii myös paljon rohkeutta. Positiivista on kuitenkin se, että häiriökäyttäytymiseen puuttumisella on selvät seuraukset.

Mitä konkreettista hyötyä joukkopaheksunnasta on?

Trolli saa huomionsa, muut pöyristelevät ja tuhlaavat hetken ajastaan luullen saavuttaneensa jotain. Jokainen siis masturboi. Mikään ei estä uutta anonyymia kirjoittamasta samaa tavaraa lisää. Sitten siihen vastataan samoin. Yleisössä väistämättä mukana olevat trollit näkevät, kuinka helposti toisissa saa aikaan reaktioita. Heitä vastustavat kampanjat tekevät työn heidän puolestaan.

Moderoinnin lisäksi tärkeää olisi paksumman nahan kasvattaminen, ainakin jos ei haluta luopua netin vapauksista entisestään. Se ei ole toivottavaa, koska nimettömyys antaa suojaa myös niille, jotka oikeasti tarvitsevat sitä. Sitä paitsi todella inspiroituneella veijarilla on kyllä keinot peittää toimensa. Vain sivulliset joutuisivat valvonnasta ahtaammalle.

*

Voin saada seuraavasta paskaa niskaani, mutta haluan olla rehellinen: ajattelen usein, että ihmisiä on todella helppoa ärsyttää.

Aiemmin käyttämässäni esimerkissä Facebook-sivun ylläpitäjälle todettiin, toki rajummin sanankääntein, että hän on ylipainoinen, hänen pitäisi jäädä rekan alle ja valkoinen rotu edustaa ylivaltaa.

Siinäkö se? Tämä riittää kauhistelun aiheeksi? Kun olin nuori, 4chanissa oli kamalampaa tekstiä ihan rutiinilla.

Onko se aina kaunista tai oikein? Ei tietenkään. Entä sitten? Luullakseni ensisijaisempaa kauneuden ja oikeudenmukaisuuden sijasta on toimintakykyisyys, jonka saavuttaminen on helpompaa. Sen saavuttamisen jälkeen voidaan alkaa puhua oikeudesta tai kauneudesta. Internetissä täytyy olla realpolitikin edustaja voittaakseen. Nähdäkseni tarkoitus on voittaa.

Tai siis ainakin, jos tavoite ei ole vain korostaa omaa moraalista ylemmyyttään ja tyytyä siihen.

Pahimmillaan varomaton kiusaamisesta puhuminen osoittaa, mikä kiusattua itseään eniten häiritsee ja millaista solvaamista häiriköiden kannattaa jatkaa.

Ymmärrän, että ihmisillä on erilaiset rajat. En silti voi olla miettimättä millaisessa pumpulissa jotkut ovat eläneet, jos eivät ole saaneet kuulla rankempaa mustan huumorin muodossa jo ystäviltään.

Kukaan satunnainen sössöttäjä ei voi nähdä toisen ihmisen minuuteen. Lika jää pinnalle.

[1] Näin ei välttämättä ole. Merkittävä yhdysvaltalainen persoonallisuuspsykologi Walter Mischel on teoretisoinut tutkimustensa perusteella toisin: Ikävien asioiden vatvominen pahentaa oloa. Olennaista on sopivan etäisyyden saavuttaminen niin muistoissa, ajassa kuin elämän kokemisessa. Sen sijaan ihmiset tarrautuvat ikäviin kokemuksiinsa niin tiukasti, että ne nousevat pahimmillaan persoonan määrittäviksi tekijöiksi. Vain äärimmäisessä kontrollissa olevat pystyvät purkamaan ikävät kokemuksensa noin vain osiin ilman ammattiauttajaa. Näin vahvoille yksilöille tarve asioiden purkamiseen on luultavasti muutenkin pienempi.

Dredd

Posted on by kangasvalo

Katsoin televisiosta Pete Travisin ohjaaman Dreddin (2012), tunnettuun Judge Dredd -sarjakuvaan perustuvan elokuvaversioinnin. Aikaisemmassa versiossa, myös nimeltään Judge Dredd (1995), palloili pääosassa Sylvester Stallone. Olen nähnyt sen vuosia sitten. En muista siitä mitään. Sarjakuvaa en ole koskaan lukenut.

Elokuva perustuu brittiläisessä 2000 AD -lehdessä vuodesta 1977 seikkailleeseen hahmoon. Tuomari Dredd on yksi tulevaisuuden poliiseista, jolla on massiivisessa Mega-City Onen kaupunkivaltiossa valta toimia myös tuomareina ja teloittajina.

Ratkaisuun on päädytty, koska Mega-Cityssä asuu lähes miljardi ihmistä ja rikoksia kirjataan joka päivä 16 000.

Näistä Dreddin mukaan selvitetään 6 prosenttia. Toisaalta lain käsitys rikoksesta on Mega-Cityssä tiukka. Ankarassa laissa myös rikoksia on paljon. Kuten aina poliisilaitoksissa, tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla ovat murhat. [1]

Filmissä Dredd saa tehtäväkseen kouluttaa vuorokauden ajan nuorta psionistisia kykyjä käyttävää poliisikokelasta nimeltä Anderson. Ensimmäiseksi tehtäväksi parivaljakko saa tutkia kolmoismurhaa eräässä kaupungin massiivisista tornitaloista.

Paljastuu, että murhat ovat varoittavia esimerkkejä paikalliselta huumeparonitar Ma-Malta, joka on rakentanut imperiuminsa slo-mo-nimisen huumeen varaan.

Dreddin ja Andersonin päästessä mehiläiskuningattaren jäljille, Ma-Ma lukitsee koko tornitalon sotatilaa varten tarkoitetulla metallisella verhoilulla ja värvää kaikki joukkonsa päästämään tuomarit päiviltä.

*

Dredd täyttää kulttielokuvan merkit. Toisin sanoen se on kuvailtavissa vertaamalla sitä muihin teoksiin, jotka iskevät kipinää transgressiivisen taiteen harrastajissa.

Dreddin tapauksessa litania voisi mennä näin: J. G. Ballardin High-Risen (1975) tornitalo, jossa kaikki asukkaat ovat köyhiä. Robocopin (1987) vanhempi serkku diehardeilee tiensä tornin nokkaan ja hankkiutuu pääpahiksestakin eroon samaan malliin kuin John McClane. Mausteena on Gaspar Noén elokuvista muistuttavia visuaalisia kikkailuja.

Dreddin hahmo (Karl Urban) tekee kiinnostavaksi scifi-satiireissa esitetyn antisankarin hahmon. Elokuvissa kuten Starship Troopers (1997) tai Drive (2011) katsojaa pyydetään näkemään sankari myös fasistina tai psykopaattina. Elokuvat ovat hyviä siinä mitä tekevät, mutta niiden moraaliset kysymykset eivät ole kovin monimutkaisia tai kiinnostavia. Johtopäätökset ovat helppoja.

Dreddin tapauksessa katsojaa pyydetään miettimään päinvastoin, voiko näin avoimesti fasistinen olento olla myös sankarillinen, mikä on kysymyksenä paljon parempi ja ahdistavampi, lähempänä esimerkiksi Alan Mooren ja Dave Gibbonsin Watchmenin (1986–87) hahmoja.

Varsinaiset päähenkilöt ovat kuitenkin naiset; idealistinen Tuomari Anderson (Olivia Thirlby, kuvassa), jonka kehityskertomus yhden vuorokauden sisällä tapahtuva elokuva on, ja traaginen Ma-Ma (Lena Headey), jonka elämä on ollut alusta loppuun asti paskaa.

Dreddissä on kohtauksia, jotka eivät toimi Hollywood-logiikalla. Apuaan tarjoava sivullinen murhataan heti ja hänen salaista sankaruuttaan ei todista kuin katsoja. Päähenkilöt tappavat ihmisiä, jotka eivät lain ulkopuolisen moraalin näkökulmasta välttämättä ansaitsisi kohtaloaan.

Edellisellä viittaan erityisesti Tuomari Andersonin tarinan kaareen. Dredd pakottaa tämän ampumaan armoa pyytävän miehen. Myöhemmin Tuomareita auttaa samaisen tapetun miehen leski tietämättä futuropoliisien teloittaneen vain hetkeä aiemmin miehen laukauksella pärstään. Nainen ei saa koskaan tietää tapahtuneen oikeaa laitaa. Anderson yrittää sovittaa asian, mutta tavalla, joka on ennen kaikkea hänelle itselleen merkityksellinen ja jonka todellisesta hyödystä voidaan kiistellä.

Tämä saa Andersonin luopumaan lain orjallisesta noudattamisesta omien unelmiensa hinnalla. Tönkköydessään kiehtovin Dungeons & Dragons -termein kuvailtuna Andersonin sisäinen kompassi heilahtaa Dreddin varoittavan esimerkin takia laillisesta neutraaliudesta neutraalin hyvään. Hän päästää vapaaksi rikoksiin pakotetun miehen Dreddin toiveita vastaan.

Jostain syystä Dredd palkitsee Andersonin lopuksi tämän uhmaavasta käytöksestä, mutta katsojan on vaikeaa sanoa miksi. Mörököllin sisällä on liikahtanut jotain tai sitten kyse on pahemmasta ja Dredd ei ole koskaan todella ollutkaan lainkuuliainen vartija vaan toteuttanut toimissaan omia mielihalujaan. Fasismin petos on siinä, että yksilö ei voi olla yhtä lain kanssa edes silloin, kun omistaa koko elämänsä sen palveluun.

Ma-Ma on häikäilemätön, luo omat sääntönsä eikä epäröi tappaa kasoittain siviilejä päihittääkseen Dreddin. Hän on myös koko elämänsä muiden hyväksikäytöstä kärsinyt, vakavasti haavoittunut ihminen, jonka elämässä ei ole muuta iloa kuin trippailun suoma väliaikainen helpotus.

Dredd näyttää olevansa kaupunkinsa kuningas. Lopussa on katkeransuloisuutta Dreddin teloittaessa Ma-Man samalla tavalla, jolla Ma-Ma on tappanut ihmisiä aiemmin elokuvassa eli pakottamalla tämän ottamaan slo-mo-huumetta ja paiskaamalla 200 kerrosta alas kuolemaan.

Dreddin tarkoitus on kiduttaa uhriaan, koska slo-mo saa käyttäjänsä tuntemaan ajan kuluvan paljon hitaammin, mutta Ma-Man ilme hänen tippuessaan paljastaa, että kyse on nautinnosta. Hän saa nyt tuntea millaista on lentää vapaana.

Dredd on sankari, jota kukaan ei ole ansainnut tai pyytänyt, ja hän heittää teoksen ymmärrettävimmän hahmon katuun tavalla, jonka elokuva esittää tarkoituksellisen estetisoidusti.

Yhdysvaltalaisessa elokuvassa suoran toiminnan ja kovan lain mies tai nainen on kirkasotsa, joka vasta äärimmäisyyksiin ryhtyessään asettuu epäilyttävään valoon, jos asettuu.

Toisaalta 1980-luku oli täynnä sumeilematta ihmisiä tappavia toimintauroksia, joille äärimmäisyys sallitaan, koska he seuraavat omaa käsitystään hyvästä. Jälleen Dungeons & Dragonsia mukaillen heidän moraalinen suuntauksensa on kaoottisen hyvä.

Populaarikulttuuri ihannoi kapinallisia silloinkin, kun nämä toimivat äärimmäisin keinoin, ja kammoksuu maanpettureita, vaikka näiden toimet olisivat perusteltuja. Elokuvia ei usein tehdä todellisesta poliisiväkivallasta tai sotatoimien aiheuttamasta kärsimyksestä muiden maiden siviileille. Keskiössä on aina “omien poikien” kärsimys.

Kun sokeasti valtiota tottelevaa omenapiirakan mussuttajaa ei voi esittää kriittisesti liian realistisessa kontekstissa, koska Amerikka on kaunis ja sen lapset urheita, se tapahtuu scifin kautta. Dreddin maailman pohjimmainen epämiellyttävyys ei jää huomaamatta paitsi imbesilleiltä, joille Starship Troopers on vain ötökkäelokuva.

*

En vihannut Dreddiä, vaikka siinä oli monta ärsyttävän elokuvan ainesosaa. Päinvastoin, jopa pidin siitä.

Tietysti siinä on juonellisesti muutamia typeryyksiä. Esimerkiksi, miksi Dredd ei ammu räjähteillä tietään vapauteen ensimmäisessä kerroksessa, vaikka ne toimivat samoin ylemmissä kerroksissa?

Visuaalisesti se kuuluu valitettavasti aikansa lapsiin eli kategoriaan, jossa elokuvan puolelle satunnaisesti tv-kanavaa kääntäessään ei osaa sanoa katsooko HBO:n televisiosarjan jaksoa vai halpaa elokuvaa. Niin ruskeanharmaalta se näyttää ja kärsii monien studioelokuvien ongelmasta, jossa elokuva ei tunnu itsenäiseltä taideteokselta vaan tuotteelta muiden joukossa.

Elokuvan väkivalta on esteettisesti, anteeksi kliseesana, videopelimäistä, millä tarkoitan, että kamera kurkkii ajoittain olan yli ja kuvakulmat ovat ottaneet erinäisistä räiskinnöistä mallia.

Ammuskelu ei ole pelkkää yliestetisoitua sotkua vaan se on toimintaa sanan varsinaisessa mielessä, liikettä liikkeen vuoksi. CGI-veri on silti tympeää ja liian fantastista tuntuakseen tarpeeksi groteskilta. Se on ehkä onni. Kaunis ja ruma kohtaavat mieleenpainuvalla tavalla.

Elokuvan merkittävin audiovisuaalinen puoli ovat slo-mo-huumeen aiheuttamat lukuisat hidastetut kohtaukset. Niistä näkee niiden olleen suunniteltu elokuvan 3D-julkaisuun, mutta elementti puuttuu televisiosta katsottuna.

Pidän sitä etuna, koska ilman gimmickiä moni esteettinen ratkaisu tuntuu entistä vähemmän perustellulta popcornin ja tekniikan vuoksi, enemmän poikkeukselliselta taiteellisesti, ja siksi kiinnostavammalta.

[1] Mega-Cityssä tapahtuu elokuvan ja sarjakuvan tietojen pohjalta vuosittain noin 5 840 000 rikosta. Mega-Cityssä on ilmeisesti noin 900 000 000 asukasta.

FBI:n mukaan ihan oikeissa Yhdysvalloissa tapahtui vuonna 2015 omaisuusrikokset ja väkivaltarikokset yhteen laskettuna 9 191 335 rikosta. Yhdysvalloissa asui tuolloin saman vuoden tietojen perusteella noin 321 400 000 asukasta.

Rikosten suhdeluku asukasta kohden on siis Mega-Cityssä noin 1:154. Yhdysvalloissa vuoden 2015 luku on noin 1:35. Ja Mega-Cityn lukemassa ovat mukana kaikki rikokset!

Eli itse asiassa Mega-Cityssä menee nykyhetken Yhdysvaltoihin verrattuna rikosten määrässä todella hyvin. Jostain syystä selvitysprosentti on silti pieni, ja yhteiskunta on jatkuvan kaaoksen partaalla.

Vertailun vuoksi: Suomessa vuoden 2014 lopussa oli 5 471 753 asukasta ja väkivalta- ja omaisuusrikoksia tehtiin 276 300. Suhdelukumme on siis noin 1:19,8.

Ennen kuin lukija innostuu moittimaan Suomea ja surkeaa oikeusjärjestelmää mainittakoon, että suhdeluvut vaihtelevat rikostyypeittäin. Samoin kummassakin todellisessa valtiossa trendi on, että keskimäärin väkivallan määrä on vähentynyt. Sen sijaan omaisuusrikosten määrä nousee.

Murhien suhdeluku asukasta kohden on Yhdysvalloissa 1:20 477. Suomessa vastaava luku on kaikki tapot sun muut mukaan lukien on noin 1:53 645. Suomessa Itä-Suomi nostaa rikostilastoja rumemmiksi koko maan puolesta. Yhdysvalloissa taas lähes puolet väkivaltarikoksista tapahtuu osavaltioissa, jotka kuuluvat tilastollisessa laskennassa etelään. Southern hospitality.

Elokuvaa on tuskin tarkoitettu tällaiseen analyysiin, mutta huvittavaa se on silti.

Mielikuva

Posted on by kangasvalo

Kukaan ei rakasta toista ihmistä vaan minänsä mielikuvaa toisista. Näin kuulin taas yhden ihmisen sanovan toiselle, kun istuin kahvilassa lukemassa. Mistä tiedän, mikä on minä? En löydä ajattelemalla ehdotonta minua, josta unelmani voivat syntyä. En näe unelmieni syntypaikkaa enkä osaa sanoa pohjimmiltani, miksi pidän yhdestä asiasta enemmän kuin toisesta. Jos sanon rakastavani mielikuvaani, oletan että on paikka, jossa voin katsoa minääni ja sanoa: tämä on omaani, sillä mielikuvaani rakastuessani ajattelen omistavani edes sen verran. Mutta en omista mitään, koska en näe minuuteen enkä tiedä, mikä ajatuksissani on sen ja mikä ei. Tai omistan mielikuvani tietämättäni, osaamatta sanoa valehtelevani. Vielä vähemmän voi toinen ihminen puhua mielikuvistani. Silloin hän olettaa näkevänsä ne paremmin kuin minä itse ja siten tuhoaa oman väitteensä. En kiistä, että rakastaessani en rakasta toisen ihmisen syvintä olemusta, mutta rakkauttani ei ohjaa myöskään käsitys mielikuvistani. Tartun käsittämättömään, johon rakkaus minut altistaa ja jossa en enää tiedä, mitä rakastan. Rakkauteni ei kohdistu toiseen ihmiseen, jota en näe, eikä odotuksiini, koska en usko sielunsisaruuteen, vaan tyhjiöön, jonka minuuteni ja hänen minuutensa tekevät välilleen ja johon yritän katsoa näkemättä mitään.

Suomen Ateenasta

Posted on by kangasvalo

Joel eli Kyösti Sorjonen kirjoitti noin 10 000 pakinaa yli 50 vuotta kestäneen uran aikana. Suurimman osan teksteistään hän loi keskisuomalaisiin lehtiin. On mielestäni turvallista olettaa, ettei hänen maineensa ole kiirinyt kotiseutunsa ulkopuolelle.

Pakinoiden lisäksi Joel kirjoitti muutamia historiateoksia ja lastenkirjoja.

En usko, että vuonna 1996 kuolleen miehen muistoa pidetään yllä edes Jyväskylässä, hänen kirjoituksissaan usein esiintyneessä romantisoidussa kotikaupungissa.

10 000 tekstistä on 1991 ilmestyneeseen Suomen Ateenasta -kokoelmaan (1991) valikoitunut 200, häviävän pieni otanta.

Näkökulma on humanistinen ja yksilönoikeuksia korostava. Joel on siitä erikoinen tapaus, että hän oli sisällissodan vankileirille joutuneen punaisen isän kasvattama kokoomuslainen poika.

Kirjan esipuheessa tekstit koonnut Louna Lahti mainitsee Joelin omista neljästä pojasta kahden tulleen oikeistolaisia ja kahden vasemmistolaisia. Isä oli tähän tiettävästi tyytyväinen.

Jo tämä anekdootti kertoo kuinka poikkeuksellisesta tekijästä puhutaan, erityisesti jos vertailukohdaksi otetaan nykyhetken suomalainen kirjallisuus.

Kirjoituksissaan esiintyvästä kommunismikritiikistä ja patriotismista huolimatta Joelin teksteissä on kunnioitusta ihmisiä kohtaan, ovat he vasemmalta tai oikealta. Merimies-Unionin puheenjohtajan Niilo Wällärin kuoltua vuonna 1967 Joel kirjoittaa vasemmistolaisesta ay-poliitikosta konstailemattomasti:

Wälläri on seisonut vahdissa täydet kahdeksan lasia.

Ei ole tässä aika eikä paikka ryhtyä punnitsemaan sitä hintaa ja niitä keinoja, joilla hän merimiesten ammattikunnan etuja on vahtivuorollaan valvonut.

Siinä on varmaan, kuten kaikessa ihmisen tekemässä, sekä hyvää että kokonaisuuden kannalta heikkoa.

Mutta kukaan ei kieltäne, etteikö Wälläri vahtipaikalla täydet kahdeksan lasia seisoessaan ollut valpas, ja nyt Unionin mieli on hiljaisen surullinen. Kun Wällärin vahti on päättynyt.

Kirjoitukset antavat kuvan oikeiston muuttuneista kasvoista Suomessa. Joel puolustaa kirjoituksissaan taiteilijoiden ehdotonta ilmaisuvapautta, virkamiesten työtä ja eri näkökantoja edustavien kansalaisten kohtaamista. Nämä eivät ole nykyisen kokoomuspolitiikan avainsanoja edes poikkeuksellisimmilla ajattelijoilla.

Joelin kirjoitusten asenne johtuu myös hänestä itsestään, ei vain ajasta. Mielipiteidensä valossa ei ole ihme, että hän puolusti yksilöä, sillä tuskin edes omiensa joukossa hän sai varauksetta tukijoita.

Esimerkiksi Eila Hiltusen paljon kritiikkiä aikanaan saanutta Sibelius-monumenttia Joel puolustaa politiikasta välittämättä, estetiikan ja taiteen edistämisen nimissä.

Työläiskuvauksissa hän tuntuu karsastavan raskaan työn vaatimien verojen silottelua glorifioinniksi, tapahtuu se mistä syystä tahansa.

Genren tunnistaa fragmentin sijasta lehtitekstiksi vanhentuneen ajankohtaisuuden vuoksi. Käsitellyt asiat liittyvät ihmisiin, joista useimpia jälkipolvi ei muista. Usein niissä käsitellyt kiistat ovat vähemmän kuin menneen talven lumia, ne eivät ole edes räntää.

Lukukokemus on ihanteellinen. On kiinnitettävä huomiota kirjallisuuteen itseensä. Sivuun sopii jättää odotukset kaanonista tai siitä, että kirja olisi edes hyvä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Joelin tyyli on katkelmallinen, joissain tapauksissa monia lukijoita varmasti ärsyttävä. Se käy nykyisen Hesari-tyylin edellä, mutta vielä pidemmälle vietynä, tiivistä lehtimieskieltä parodioivaan abstraktioon.

Joel kirjoittaa kuin blogiin eli lyhyitä virkkeitä, jotka on usein eroteltu omiksi kappaleikseen. Jos virkkeestä uhkaa tulla pitkä, hän katkaisee sen pilkun kohdalta pisteellä ja jatkaa sivulausetta kuin se olisi oma virkkeensä. Joskus hän tekee niin virkkeille, joissa ei edes ole pilkkua.

Lopputulos blogiin merkittynä ei anna aivan oikeaa kuvaa kuin sivulle ladottuna, koska Joel olisi blogistiksikin harvasanainen. Asettelu korostaa silti kuinka omituista kieltä jopa pakinoitsijaksi Joel käyttää. Seuraava katkelma on erään lyhyen pakinan alku, mutta blogimuodossa se näyttää kokoelmalta irrallisia virkkeitä tai proosarunolta:

Nyt eletään sitä kautta.

Että hämmästys ja jännitys purkautuu.

Syntyy vitsejä, hyviä ja vähemmän hyviä.

En rasita arv. lukijaa enkä itseänikään raskailla ja syvämielisillä tilannearvioinneilla.

Mutta tarjoan kansalaisille pari purkausta.

Syntyneinä nykyisen tilanteen ansiosta.

Tyyliä voisi kuvailla yhtaikaa satiiriseksi, mahtipontiseksi ja lakoniseksi. Se kehittyy Joelille 40-luvun lopussa ja jatkuu aina 70-luvun ensimmäiseen vuoteen asti, jolloin hän siirtyy Keski-Suomen Iltalehdestä Keskisuomalaiseen ja tekstistä tulee olennaisesti proosallisempaa, kappaleista pitkiä ja esseemäisiä.

En usko, että Joelin pakinointi on oleellista suomalaista kirjallisuutta, mutta mies itse on esimerkki kiehtovasta kirjallisuuden marginaalissa kulkijasta. Hänen tuotantonsa on millä tahansa mittapuulla valtava, palstantäyttötarpeesta enemmän kuin taidonnäytteeksi luotu.

Kirjallisuus voi vanhentua kahdella tavalla. Ensinnäkin kirja heijastaa tekijänsä ja aikansa arvoja ja asenteita. Silti se puhuu tyylinsä avulla lukijalleen tavoin, jotka voivat olla jopa voimakkaampia kuin kirjan ilmestyessä. Tämä johtaa toisinaan väärintulkintoihin, jotka pitävät teoksia hengissä vuosikymmeniä ellei vuosisatoja.

Toinen vaihtoehto on, että kirjallisuus jää aikansa reliikiksi. Tällöin kirjoitus on auttamatta antimodernia pahimmalla mahdollisella tavalla. Lukija kyllästyy kieliasuun, ja teksti rappeutuu. Edes aikakauden tyylin ymmärtäminen ei saa liian hyvään kirjallisuuteen tottunutta nauttimaan vanhentuneista teksteistä.

Tiedän kummalla tavalla vanheneminen on parempi, mutta joskus niiden raja hämärtyy. Joelin ilmaisu on erittäin luettavaa ja modernia. Samalla hänen käsittelemissään aiheissa ei ole mitään, joka voisi kiinnostaa muita kuin Jyväskylän historiasta kiinnostuneita ja niiden sävy on auttamattoman vanhahtava.

Luin yhtaikaa mielenkiinnolla ja kärsimättömästi. Lukukokemus oli outo, irrallinen. Sanaa on katsottava vain sanana.