Oma kuolema tapahtuu vain toisille.
*
Minut opetettiin lempeäksi. Julmuus kuuluu pitkään oppimäärään.
Vanhat mestarit teatterissa
Kävin pitkästä aikaa teatterissa, tarkalleen ottaen eilen. Kansallisteatteri esitti yhteistyössä Helsingin taidemuseon kanssa Thomas Bernhardin samannimiseen 1985 julkaistuun romaaniin perustuvan Vanhat mestarit, rooleissa Hannu-Pekka Björkman, Hannu Kivioja ja Markku Maalismaa, ohjaajana Minna Leino.
Vanha musiikkikriitikko Reger (Maalismaa) on tullut joka toinen päivä (paitsi maanantaisin) 36 vuoden ajan saman museon samalle penkille katsomaan samaa taulua: Tintoretton Valkopartaista miestä (1545).
Tämä on yksi sellainen päivä, mutta totutusta poiketen Reger on nyt toista perättäistä päivää museossa ja kutsunut luokseen nuoremman ystävänsä Atzbacherin (Björkman) jonkin merkittävän asian vuoksi. Tilannetta seuraa vahtimestari Irrsigler (Kivioja), jonka Reger on lahjonut rahalla voidakseen istua lempipenkillään ja joka osaa toistaa vanhan miehen puheita kuin papukaija.
Ennen kuin Reger pääsee varsinaiseen, näytelmän lopussa odottavaan asiaan, käsitellään herrojen keskusteluissa monenlaista, ennen kaikkea Regerin vähättelevää suhdetta kaikkeen filosofiaan ja taiteeseen. Halveksunta on vain korostunut hänen vaimonsa kuoleman myötä. Humoristisen nihilismin alta nousee esiin bernhardilaisesti aito elämänpettymys – ja samalla halu elää.
*
Itse olen vuorostani usein pettynyt teatteriin taiteena. Valitettavan monet viime vuosina näkemäni etäisesti kiinnostavat näytelmät ovat olleet rasittavaa mekastamista ja niiden kekseliäisyys on rajoittunut noloon yleisölle huutamiseen.
Ainakaan Turussa ei ole paljon näytelmiä, jotka eivät olisi musikaaleja tai komedioita – genrejä joita ei jaksa katsoa loputtomasti, vaikka arvostan niitä enemmän kuin vaivaannuttavaa kokeellisuutta – ja silloin kun tarjolla on jotain muuta, kyse on usein amatöörituotannoista tai nuorten teatterista, jotka kärsivät edellä mainitsemastani pullistelusta.
Vanhat mestarit on yksi parhaista näkemistäni näytelmistä vuosiin, koska se ymmärtää olevansa lahjakkaan ja itsevarman kirjailijan teksti. Siitä puuttuu vaivaannuttava yritys vakuuttaa ihmiset omasta aitoudestaan, osallistaa ja kikkailla. Repliikkien monologiluonteesta johtuen näyttelijät puhuvat kuin lausuisivat kirjallisuutta eli tarkasti mutta rennosti, tietäen Tarja Roinilan kääntämän kielen notkeuden ja herkkyyden. Siksi nähty tuntuu jossain.
Hahmot ovat kuin kirjan sivuilta kävelleet mutta eivät aivan, mikä on kai suurin kehu, jonka näyttelijälle voi antaa. Minna Leinon dramatisoinnissa on romaanin parhaat palat kuuluisaa Heidegger-monologia myöten. Tonaalisesti se noudattaa esikuvaansa ollen ehkä hieman kevyempi kuin olin ajatellut. Olen näet aina kuvitellut Bernhardin henkilöt hulluuden rajalla pyöriviksi maanisiksi paasaajiksi, jota he eivät tässä versiossa ole niinkään kuin ylimielisen rakastuneita omiin ääniinsä.
Sanat vyöryvät tulvan lailla näyttelijöiden suista, niinkin voimakkaasti että ajoittain sattuvat sanasekaannukset antaa anteeksi. Näytelmä on lyhyt, mutta tekstiä on hyvin paljon.
Rakenne korostaa sanamassan kannalta kenties hiukan vähemmän Regerin vaimon kuoleman roolia kuin kirja, vaikka tapahtuma tietysti sanelee juonessa kaiken. Sen lisäksi teos kohottaa Irrsiglerin toiminnallista roolia suuremmaksi mutta jättää mainitsematta hänen perhe-elämänsä ja sen, että vahtimestari on suoraan vastuussa Regerin avioitumisesta vaimonsa kanssa. Reger on tiukemmin teoksen keskiössä.
Romaanin kolmeen kerrokseen pinotun kerronnan näytelmä ratkaisee antamalla kolmen miehen olla samanlaisia – myös ulkonäöltään: kaikilla on ZZ Top -parrat samanlaisuuden korostamisen lisäksi myös viittauksena mainituista maalauksista tärkeimpään, Valkopartaiseen mieheen.
Herrat siteeraavat toisiaan ja toistensa ajatuksia, puhuvat välillä yhteen ääneen, ovat joskus eleissäänkin toistensa peilikuvia. He ovat kirjoittajan persoonan kolme osaa (Reger mestari – Atzbacher oppilas – Irsigler tarkkailija) mutta näytelmän rakenteen kannalta eri henkilöt.
Silti Bernhardin kirjalle uskollisesti sisäkkäisten siteerauksien vuoksi ei aina voi sanoa kuka puhuu. Välillä hahmot puhuvat muiden repliikkejä omalla suullaan, välillä tyytyvät huomioimaan, että toisen hahmon repliikki on ajallisesti sanottu ennen näytelmän nykyhetkeksi oletettua.
Taitaapa Björkmanin esittämä Atzbacher sanoa aivan näytelmän alussa litanian “Reger sanoi, Atzbacher kirjoittaa, Thomas Bernhard kirjoittaa” puhuen siis itsestäänkin kolmannessa persoonassa kunnes heti myöntää olevansa vain kirjallinen keksintö. Tämä jää kuitenkin ainoaksi repliikiksi, joka korostaa näin pitkälle tekstin keinotekoista, jälkimodernia luonnetta.
Väkevämmin keinotekoisuutta tuo esiin esitystilanne. Näytelmää esitetään HAM:in toisen kerroksen salissa. Katsojat ottavat itse varsin epämukavat tuolit – huonoin asia esityksessä – ja asettavat ne ympyrään näyttelijöiden ympärille, jolloin he näkevät näyttelijöiden lisäksi muiden katsojien kasvot. Estradina toimii kolme kirstun näköistä istuinta, joilla henkilöt välillä istuvat ja välillä seisovat.
Ympärillä olevat taulut, valkoiset seinät ja ajoittain himmenevä valaistus riittävät rekvisiitaksi. Välillä Irrsigler lähtee ulos piirin keskeltä ja kulkee pitkin salia huudellen kommentteja kauempaa.
Eräänlaisina taukomerkkeinä kuullaan sieltä täältä nuotteja Bachilta, esimerkiksi Glenn Gouldin esittämänä, totta kai.
Näytelmä kestää vain 75 minuuttia ilman väliaikaa. Se on optimipituus mille tahansa esitykselle, tekisi melkein mieli sanoa että myös pitkälle elokuvalle – paitsi tietoisesti maratonmittaisille, viiden tunnin rajapyykin ylittäville järkäleille. Lyhyessä ajassa Vanhat mestarit saavuttaa mitä tuli hakemaan.
Lopuksi yleisön näkemisestä. Arvioni mukaan olin paikalla olleista kolmanneksi tai neljänneksi nuorin, mikä on valitettavaa. Muita oli kuitenkin hauskaa katsoa. Joukossa oli huvittuneisuutta, aitoa iloa teatterista, nuokkumista, tympääntyneitä katseita, vakavia ilmeitä, keskittymistä, suoraan silmiin katsoneita tuntemattomia; miellyttävää vaihtelua normaalisti niin pimeälle ja hiljaiselle salille, jossa kaikki katsovat samaan suuntaan.
Näytelmää esitetään tänä syksynä vielä 12 kertaa. 26.10. tulee lisää lippuja kevään näytöksiin myyntiin.
Pop & akatemia
Vuosisadasta toiseen akatemia ja älymystö on pitänyt monia ikuisiksi miellettyjä teoksia elossa. Ulyssesta ja muita on luetettu uusille sukupolville ja niistä on onnistuttu pitämään meteliä koulutettujen ja historiaa tuntevien ihmisten panoksen avulla. Suuren, lukevankin yleisön valikoima niin kirjallisuusopiskelijoille kuin taidehistorioitsijoille näyttäisi paikoin toisenlaiselta.
Luulen, että Internet ja meemikulttuuri saattaa muuttaa vuosikymmenten kuluessa kaiken, apunaan niin monikulttuurisuudesta vaikutteita ottanut pyrkimys korvata vanhat klassikot uusilla klassikoilla kuin menestyksen ja roskan lumosta mieltynyt uusi esteettinen käsitys, jossa mikä tahansa on analyysin arvoista. Tämä saattaa vaistonvaraisesti kirjoittaen olla minulle länsimaisen zeitgeistin määrittävin tekijä.
Vuosikymmenien ajan Sidney Sheldonin (1917–2007) kirjat voitiin ohittaa yliopistoissa, koska lähes kukaan ei puhunut niistä lehdistössä ja akatemiassa. Lukijat kylläkin rakastivat niitä. Sheldon on maailman seitsemänneksi myydyin kirjailija. Hänestä ei kuitenkaan paljoa kirjoitettu hänen valtansa suurina päivinä ja myyntiluvuista huolimatta hänen nimensä on tuttu monille lähinnä kirpputorien hyllyiltä.
Sen sijaan esimerkiksi Stephenie Meyerin Twilighteja (2005–08) ei voida ohittaa samoin kohtaamatta yleistä vastarintaa. Pop-mediassa on kirjoitettu niistä tuhansia artikkeleita puolesta ja vastaan. Bellasta ja Edwardista on tullut osa yhden sukupolven symbolikuvastoa. Minäkin muistan kuinka kuulin kirjoista ensimmäisen kerran korkeakoulussa naispuolisten opiskelijatovereideni puhuessa niistä.
Kirjoista tehdyt elokuvat, meemit, halu korostaa naiskirjailijan menestystä, Internet-kulttuuri, teosten merkitys naisten seksuaalisuuden ilmaisulle (oikeus nauttia), uusfeministisen diskurssin kasvanut merkitys, käsitteen “laatu” merkityksen väheneminen suhteessa “populaariin” myös akatemiassa…
Kaikkia näitä ilmiöitä yhdistää Internetissä leviävä helppo mielipidevaikuttaminen, joka sallii yhä useammalle mahdollisuuden jättää perinteinen akateemisuus kokonaan välistä. Koulutetun eliitin aiemmin ylläpitämä seula ei siis enää toimi. Eliitti on myös itse poststrukturalistisessa vimmassaan tuhonnut omaa jalansijaansa epäilemättä aikomuksenaan tehdä paradoksaalinen taikatemppu ja säilyttää asemansa pysymällä mukana ajan trendeissä. Mutta ensimmäistä kertaa se vain seuraa, ei enää sanele.
En rinnasta yksi yhteen kaikkia syitä ilmiöiden takana. Puhun esimerkiksi roskaisesta estetiikasta ja feminismistä samassa virkkeessä, mutta en tarkoita, että kumpikaan asia olisi huono tai niillä olisi joku yhteinen, suunnitelmallinen päämäärä.
Esimerkiksi mediatutkimus on aineena kuin luotu kulutustuotteiden analyysiin. Toki se on ollut sitä jo vuosikymmenien ajan monien sitä edeltäneiden filosofien ja teoreetikkojen kirjoituksista päätellen, mutta se on odottanut Internetiä voidakseen räjähtää.
En pidä tätä muutosta hyvänä saati huonona, koska on mielestäni liian aikaista sanoa sen todellisista vaikutuksista mitään. Samoin on huomioitava, että myös perinteinen akateemisuus elää netissä. Luentoja, artikkeleita, podcasteja ja blogeja kanonisoidusta yliopistokirjallisuudesta löytyy pilvin pimein.
Olen kuitenkin epäileväinen. Radiota, televisiota ja Internetiä on kaikkia puolustettu väitteellä, että ne auttavat ihmistä luomaan kriittisemmän maailmankuvan ja kukaan ei ole tullut niiden myötä ainakaan tyhmemmäksi.
Mihin vastaukseni on yleensä ollut, että mistä enää tunnistaisimme typeryyden sen tultua normiksi? Miten kyseenalaistaa väite, jonka ovat jo hyväksyneet totuudeksi kaikki? Massamedioilla kuitenkin on tutkitusti ihmisten ajatteluun vaikuttavia voimia, eivätkä ne ole yksinomaan positiivisia.
Siksi suhtaudun – huolimatta rakkaudestani poppiin – varauksella jälkimoderniin intoon nostaa populaarikulttuuri jalustalle korvaamaan jotain prosessissa kadonnutta ja luultavasti iäksi menetettyä, nyt kun siihen on annettu lupa.
Kuva: Stephenie Meyer Comic-Con 2012. Kuvaaja Gade Skidmore.
Tie kahden filmikritiikin lävitse, uusformalistisen ja kulttuurisen. En tiedä onko minulla avainta, mutta tässä voi olla ohje sen takomiseen. Elokuva on olemassa kulttuurin ja muodon välissä. Biologiansa avulla katsoja tunnistaa mitä tapahtuu ja reagoi, osaa lukea kuvakieltä eli muotoja. Kulttuuri ei niinkään vaikuta elokuvan kieleen kuin siihen mitä muodoilla ja alkukantaisia reaktioita manipuloimalla yritetään sanoa. Katsoja voi esimerkiksi tunnistaa aivojensa virityksen avulla luonnossa uhan, mutta ei aina osaa sanoa mikä uhka on. Se miten uhka luetaan on vuorostaan kulttuurista. Estetiikassani kauneimmillaan elokuva syleilee ja pakenee kumpaakin tapaa katsoa, rikkoo itsensä.
Kuva: Runner1616 (Wikimedia) – Konvas 1KSR-1M 17EP, neuvostoliittolainen filmikamera
Avainhahmo
Avainhahmo tulee käsitteestä avainromaani, jossa tekijä puhuu fiktion kautta itsestään ja joka on läheistä sukua vielä suoremmalle autofiktion käsitteelle. Analyyttinen lukija ymmärtää Internet-keskusteluissa olevan kyseessä yhtaikaa fiktioista ja todellisista henkilöistä, avainhahmoista. Tämä voi auttaa kategorisoimaan sanottua ja esimerkiksi jäsentämään keskustelun merkitystä.
Stand-up-koomikko tai videopelistriimaaja ovat avainhahmoja. Kun heistä annetaan kritiikkiä, kritiikin esittäjä puhuu yhtä lailla hahmosta kuin todellisesta ihmisestä – valitettavasti kritiikki ei kuitenkaan usein jäsenny tämän lähtökohdan perusteella.
Eräässä videopelistriimissä jota seuraan vierailee säännöllisesti toisen striimaajan vaimo. Hänen vierailunsa jakavat fanit kahtia. Yhdet rakastavat, toiset vihaavat. Tyypillisessä keskustelussa muistutetaan nuivemmin suhtautuvia, että kyseessä on oikea, tavallinen ihminen, joka hyvyyttään haluaa vierailla rakastettunsa striimissä. Vastalauseeksi muotoillaan, että kyseessä on show ja kaikki show’hun ilmestyvät ovat tietoisesti riskin ottaneita hahmoja.
Avainhahmon käsitteessä molemmat väitteet ovat oikeassa. Julkisuudessa esiintyvät henkilöt ovat esittäjiään mutta myös esittäjän luomuksia, joilla pyritään vaikuttamaan yleisöön. Avainhahmo lihallistaa itsensä kautta eettisiä ja esteettisiä ajatuksia, joita pelkkä arkinen olemassaolo ei pysty välittämään.