Valoa ja mustetta

Kirjoitin Laajakuvaan tänään Twin Peaksista. Jatkan tekstiä jälkikirjoituksen omaisesti tänne.

Kolmas kausi antaa nenille nörttikulttuurille. [1] Alkuperäinen sarja luotiin työpaikkojen taukohuoneiden keskustelunavaajaksi. Siihen on suhtauduttu samalla tavalla nytkin.

Taukohuoneet ovat vaihtuneet Internetiksi ja kaikille mahdollinen spekulointi on mutatoitunut isojen nörttikulttuuria edustavien medioiden jakso jaksolta -analyyseiksi.

Samalla uusi Twin Peaks käy odotuksia vastaan. Se kutsuu katsojan makustelemaan, sarjan ystävät keskustelemaan ja odottamaan seuraavaa jaksoa osoittaen mielenköyhimmät analyysit naurettaviksi jo julkaisuhetkellään.

Ja mielenköyhästä todella voidaan puhua. Lähes kellään mielipidekirjoituksia tehneellä ei ole ollut mitään tähdellistä sanottavaa. Sarjan saama vastaanotto on pikemminkin osoittanut kuinka tyhjää tv-kritiikki on.

David Lynchin tyyliin on suhtauduttu paikoin vihamielisesti jopa kehuvissa arvioissa, ilmeisesti koska se on tullut monille tv-kulttuurin ja kahden ensimmäisen kauden rakastajille mutta Lynchin elokuvia tuntemattomille yllätyksenä.

Kahdeksannen jakson abstrakteja näkymiä on kuvattu “kauniiksi hölynpölyksi, joka toimii parhaiten luupilla taidegalleriassa halpaa punaviiniä siemaillen”, ikään kuin televisioissa ja taidegallerioissa olisi säännöt, ehdottomasti noudatettavat diskurssit, jotka ovat luonnonlakeja.

Kritiikki muistuttaa Lynchin omaa näkemystä puhelimella katsotuista elokuvista. Täsmälleen samasta ei kuitenkaan ole kyse. Tekijä tietää formaattinsa ja mihin se on tarkoitettu. Asia voisi olla Lynchinkin mielestä eri, jos tehtäisiin elokuva, joka on suunniteltu teatterin sijasta ensisijaisesti puhelimelle.

Edellä mainitsemaani taidegallerioiden hölynpölyä masentavampaa näkemystä kokeellisen elokuvan esteettisistä mahdollisuuksista ei tule helposti mieleeni. Nimenomaan elokuvan, koska monet kriitikot eivät vieläkään tajua katsovansa elokuvan ja sarjan välimaastossa liikkuvaa hybridiä, vaikka toistelevat hokemaa kuin meemiä.

Suoranainen hätä muka-nörteillä on, kun jaksojen analyysi paljastuu Twin Peaksin arvaamattomuuden takia pohjimmiltaan turhaksi. Jaksoista ei voi vetää lopullisia johtopäätöksiä siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, jos tapahtuminen nyt on mittari, jolla haluaa taidetta ajatella.

Mutta kun tv-kritiikki on: jaksojen kertaus, muutamat kohokohdat, lyhyt ja helppo oma mielipide loppuun. Tämän sovittaminen Twin Peaksiin osoittautui viikko viikon jälkeen koomisemmaksi. Teos tekee, mitä olen tv-sarjoilta odottanut eli käsittää “sarjan” sanan moniosaisuuteen viittaavasta luonteesta huolimatta kokonaisuudeksi.

Tämä on siirtymistä populaarista (toistosta ja kertosäkeistä) post-bop-jazziin (teemojen variointiin ja jatkuvaan kehitykseen).

Harva televisiokatsoja altistuu audiovisuaalisessa kuvavirrassaan millekään poikkeukselliselle – tai edes haluaa sitä. Hauskasti kolmas kausi tekee uusiksi ajan suosituinta tv:tä eli halpoja NCIS-tyylisiä rikosohjelmia kuten ensimmäiset kaudet oman aikansa saippuaoopperaa. [2]

*

Elinympäristön pehmustaminen vaaroja vastaan viedään niin pitkälle, että se ulotetaan koskemaan myös taideteoksia, joilta toivotaan ennakoitavuutta ja trooppeja. Televisiosarja on zeniitti kehityksessä, vielä pidemmälle viety kiteytys kuin popmusiikki.

Yleisestä nössöytymisestä muovautuu tuttu mustavalkoisen väittelyn maailma, jossa arkipäivän paineet puretaan mölyämällä tyhjänpäiväisiä, kun ei ole muuta tekemistä eikä konkreettisesti, materiaalisessa maailmassa esiintyviä haasteita.

Kukaan ei kuitenkaan todella tee mitään radikaalia, vaikka kovasti uhotaan, on kyse yhteiskunnallisista liikkeistä, taiteesta, väkivallasta…

Paitsi Twin Peaks, joka teki televisiossa jotain, mitä tullaan tuskin näkemään enää pitkään aikaan.

---

[1] Sana “nörttikulttuuri” liittyy pseudovastakulttuuriksi kutsumaani ilmiöön, jossa valtavirtaa markkinoidaan niin sanotun vaihtoehtoisuuden leiman avulla, koska se on erityisesti nuorille helppoa. Geek on uusi musta.

Kyse on samasta kuin anarkistimerkkien painamisesta vietnamilaisessa hikipajassa tehtyihin t-paitoihin. Edelleen elävän ja epäseksikkään nörttiyden alakulttuurin kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Siis sellaisen, jossa voidaan puhua parhaista omien hahmojen kuolemista roolipelikampanjoissa viisi tuntia putkeen.

Nykyisessä mielessä nörttikulttuuri on vain toinen tapa kutsua passiivista harrastamista, siis television katsomista, videopelien pelaamista ja muuta, jos sen ympärille luodaan tarpeeksi suuri keskustelukulttuuri ja mainosympäristö. YouTube on ollut tässä avainasemassa.

Tarve määrittää itsensä kulttuurin osaksi taas syntyy huomiosta, että joku toinen ihminen voi tässä maailmassa pitää samoista asioista kuin itse.

Pidän jokaista vaahto suupielessä nörtiksi tunnustautuvaa ja siitä ylpeyttä tuntevaa ihmistä lähinnä raivokkaana kuluttajana. Tällainen identifioituminen on kuin pitäisi luonteensa merkittävimpänä piirteenä vessapaperin käyttöä.

[2] NCIS on ollut useampana vuotena maailman suosituin televisiosarja ja yksi suosituimmista yhdysvaltalaisista televisiosarjoista koskaan. Tämä on hyvä muistaa väitettynä laatutelevision aikakautena.