Kuuntelin erinomaista keskusteluohjelmaa psykoanalyysista. Kaksi näkökulmaa ottivat yhteen. Yhdellä oli todisteita, toinen puhui unista. Moni tieteenala saattaa olla olemassa vain siksi, että niissä koulutetaan älykkäitä ihmisiä uskomaan rakenteisiin, joiden kyseenalaistaminen on kehittyneellekin ajattelulle vaikeaa. Teesit opitaan, hyvinkin, mutta niiden taakse ei nähdä. Koulutusmankelista lopulta valmistunut ja työhön ryhtynyt uskoo sielunsa ja ammattinsa pitimiksi alan fundamentaaliseen totuuteen. Opitun oletettuun perushyötyyn takerrutaan tiukasti ja pohjimmiltaan kritiikittömästi. Moitteiden edessä todetaan alan olevan niin kehittynyt, että se korjaa itseään, vaikka mikään järjestelmä luonnossa ei pysty siihen, jos vahinko on tarpeeksi suurta. Kyse ei ole älyn heikkoudesta vaan sen vahvuudesta; vain älykäs ihmismieli pystyy tällaisten verkostojen luomiseen. Niihin sotkeutuminen lasketaan sivistykseksi siinä missä kyky ymmärtää tähtiä tai lukea sanoja.
Juopunut äly
Category: Filosofia, psykologia, sosiologia
Tärkeitä huomioita. Tieteenalojen eriytyminen on suuri ongelma: kaikki pyrkivät perustelemaan olemassaoloaan hahmottamalla maailmaa vain viitekehyksestään käsin. Pätee monille aloille, mutta etenkin psykosektorilla tuo on läpinäkyvää. Esim. psykoanalyysi on hahmotustapana niin kokonaisvaltainen, että sitä kautta voidaan hahmottaa kaikkea inhimillistä – ja samalla luoda kysyntää itse tarjoamilleen palveluille. Janne Kivivuori avasi mekanismeja hyvin Psykokulttuuri-kirjassaan. Tyyli on vähän ylenkatsova ja paikoin menee sosiologiseksi jargoniksi, mutta sisältää terävää kritiikkiä joka tapauksessa.
Kiitos kommentista, olen jo hetken ajan miettinyt, että olenko kääntynyt teksteissäni täysin sisäänpäin.
Tuo Kivivuoren teos on pitänyt lukea jo pidemmän aikaa. En ole saanut aikaiseksi tarttua.
Niin kuin monien asioiden suhteen, psykologian heikkoudet ovat kiinnostavia mielestäni siksi, että se on parhaimmillaan huipputerävä alue. Mutta se on nuori tiede, epävarmasti vähän kaiken välissä, rosoja on paljon.
Henkilökohtainen kiinnostus psykoanalyysin kritiikkiä kohtaan syntyi, kun entinen kumppanini joutui sellaisen ammattilaisen terapoimaksi, joka oli ehdottoman vakuuttunut lapsuuden traumojen olevan kaiken takana.
Tilanne alkoi muistuttaa kaasuvalotusta, kun kumppanini tiesi, etteivät hänen ongelmansa tule lapsuudesta vaan tietyistä tapahtumista myöhemmässä elämässä ja kemiallisesta epätasapainosta aivoissa.
Ammattiauttaja oli kuitenkin niin pakkomielteinen oman teoriansa kanssa, että vaihtoon meni. Kumppanini mielen- ja terveydentila koheni seuraavan, vastaanottavaisemman ja soveltavamman ammattilaisen kohdalla huomattavasti.
Hirvitystä tuntien jäin miettimään, että seuraavalla autettavalla ei ehkä ole yhtä hyvä onni ja yhtä paljon itseluottamusta kieltäytyä tarjotuista traumateorioista.
Kuulostaa ikävältä tapaukselta, ja valitettavasti ei yhtään harvinaiselta. On karmivaa, että Freudin kehnot ja kumotut teoriat ovat jääneet elämään sekä ihmisten arkijärjessä että joidenkin ammattilaisten mielissä. Onneksi on olemassa päteviäkin terapiamuotoja, kuten kognitiivinen käyttäytymisterapia, josta olen kuullut lähinnä hyvää, ja jolla on pätevät filosofiset juuretkin.