Valoa ja mustetta

Kirjallisuusblogi

Menu
  • Blogi
  • Mediaalinen maailma
  • Jatkosota-extra-extra
  • Kuukauden soittolista
  • Tietoja
Menu

Strawsonin argumentti

Posted on 07.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Filosofi Galen Strawsonin vapaan tahdon vastainen argumentti:

  1. Kaikki mitä teen kaikissa tilanteissa johtuu siitä, millainen olen.
  2. Voidakseni olla vastuullinen tekemisistäni, minun täytyy olla vastuussa siitä mitä olen – ainakin olennaisten henkisten ominaisuuksien osalta.
  3. Mutta pohjimmiltaan en voi olla vastuullinen millään tavalla siitä, millainen olen.
  4. Joten en voi olla vastuussa siitä, mitä teen.

Oma lisäykseni: johtuuko kaikki mitä teen kaikissa tilanteissa minusta? En etsi pyhää selittäjää, jumalallista liikuttajaa, joka ikään kuin ohjaisi minua – se ei olisi vapaalle tahdolle yhtään sen parempi uutinen. Mietin ennemmin sanaa johtua, jonka voi halutessaan korvata sanalla koska; voimmeko tarpeeksi vakuuttavasti olettaa biologisen johtumisen riittävän selitykseksi impulsseihin, tekoihin jotka ovat nimenomaisesti mysteerejä ja nousevat mielen tyhjästä? Voimmeko siis jäljittää johtumisen niin sanoakseni kauemmas kuin pelkkiin biologisiin impulsseihin, kuten Strawsonin argumentti näyttää väittävän? Tarkoitan havaintokyvyn ulottumattomissa olevaa tyhjyyden pistettä, jota voisi kutsua minuudeksi ja josta todella olisimme vastuussa, vaikuttaa kehomme siihen tai ei. Vai onko tämän pisteen olemassaolo jo itsessään todiste kontrollin – hyvän ja pahan – puutteesta?

Kuva: Noin 10-vuotias Adolf Eichmann.

Halu lukea

Posted on 06.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Samastun Antti Hurskaisen Välinpitämättömyyden (2016) nimiesseen käsityksiin lukijatyypeistä ja kuinka hankalaa kommunikaatio näiden välillä on. On harvinainen, kultainen hetki tavata toinen kaltaisensa lukija.

Hurskainen kertoo esseessään kirjakauppiaan työstä, joka tuntui kirjoja rakastavasta kammottavalta. Siinä sivussa hän kuvailee kuinka kirjoista täysin piittaamattomien ja himolukijoiden väliin avautuu tyhjä tila, johon on vaikeaa sijoittaa omaa elitististä itseään.

En edes aloita, miltä tuntuu puhua kirjoista ihmisen kanssa, joka ei ymmärrä lukemista millään tavalla.

Himolukija taas lukee kaikkea tekemättä minkään välille eroa. Tyyppi on tuttu elokuvien ja musiikin parista, tunkee jätemyllyynsä kaikkea eikä opi kerrasta, jos koskaan. Hän valittaa siitä, että mikään ei enää säväytä. Olisi turhaa sanoa hänelle, että  oman maun hiomisessa voisi olla vastaus.

Lisään esseessä esitellyn parivaljakon väliin yhden: halukkaan lukijan, joka ei kuitenkaan lue. Sen sijaan hän pahoittelee, kuinka ei ole aikaa. Mutta haaveissa vuoden tai kahden päästä alkaa viimein vapaa-aika, jolloin on mahdollista uppoutua kirjaan.

Tietysti tällaista aikaa ei tule. Halukas lukija puhuu kirjasivistyksen puolesta pystymättä hankkimaan sitä itse. Lukeminen on pitkäpiimäistä, kun on muuta tekemistä.

Minulta on pyydetty joskus anteeksi, koska puhetoverini ei lue yhtä paljon kuin minä. En ymmärrä, paitsi eleenä jossa pieni koira kääntyy selälleen ison edessä.

On hyvä, jos lukee vuodessa muutamankin kirjan, jos ne ovat oikeita kirjoja. Luen paljon siksi, koska se on minulle iloksi ja rappioksi. Tätä on sivistyksen ajatusta tavoittelevalle halukkaalle lukijalle vaikeaa selittää, aivan kuin sitä, että en lue pyrkiäkseni vain tietoni karttumiseen.

Ehkä etäisin lukijaryhmä onkin se, joka tarttuu kaunokirjallisuuteen välittämättä kaunokirjallisuudesta, vain sen hyödyistä. Kuuntelevatko he musiikkia oppiakseen matematiikkaa?

Tatin moderni

Posted on 05.10.201723.09.2024 by kangasvalo

“Tässä teille kukkia, ne ovat muovisia, kestävät paremmin.” “Ah, tuoksuvatkin ihan siltä!”

Edellinen dialoginpätkä käydään Jacques Tatin elokuvassa Enoni on toista maata (1958). Modernistisessa talossa asuva Arpelien kotirouva saa vierailta tuliaisia.

Siinä tiivistettynä filmin eetos. Tati kuvaa 50-luvun modernismissa muuttuvaa Ranskaa, jossa muovi korvaa tiilen ja puun. Vanhan edustajana on Tatin itsensä esittämä herra Hulot, joka terrorisoi tahtomattaan siskonsa, mainitun rouva Arpelin, perhettä.

Elokuvaa voi helposti pitää konservatiivisena, edistyksen vastaisena. Mielestäni dialogi on paljastavampaa kuin voisi olettaa.

Tati asettaa rinnakkain vanhan, unelmien Ranskan ja huippumodernin teknologian. Ensimmäisessä istutaan kahviloissa parantamassa maailmaa, kaikki tuntevat kaikki. Toisessa keskiluokka istuu jäykissä ja kylmissä huoneissa ja epäröi koskettaa toisiaan.

On silti pinnallista ajatella, että elokuva typistyisi siihen, että yksin arkkitehtuuri saisi ihmiset elämään. Elokuva on melankolinen mutta masentavaa tulkintaa syvempi, ja Tatin seuraava elokuva Playtime vahvistaa sen. Vanhojen arvojen ei tarvitse olla ristiriidassa näennäisen järjestelmällisesti muuttuvan maailman kanssa.

Herra Arpel ostaa uuden, edelleen modernin mutta iloisemman ja värikkäämmän auton kuin naapureilla. Hän on edelleen kuluttaja, mutta ainakin hän ilmaisee valinnallaan sisäistä persoonaansa. Hän myös oppii vahingossa uudestaan lapsenomaisen pilailun salat, ehkä löytää yhteyden poikaansa.

Vitsi on, että hyvä vitsi kestää sukupolvenvaihdoksetkin.

Muovi ei vielä rappioita ihmistä, mutta jos muuttuu sen kaltaiseksi, peli on hävitty. Muovilta tuoksuvat kukat voivat olla joko helpotus tai tuomio – romantiikka joko elää tai ei kestä, koska se on rakennettu epäaidolle pohjalle.

Posted on 04.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Lähtiessä kotiin rajallisuus näkyy äkkiä kirkkaana, puristaa kehoa joka puolelta kuin rautaneito. Ajatus on hidas, ryyppyiltaa seuraava aamu, kun serotoniini on kadonnut lakanoiden väliin. Kauneutesi tuntuu rangaistukselta. Tiet auraamattomia mahdollisuuksia. Luinen sormi koputtaa ikkunaa, oksa, herättää matkaan.

Sama tuttu peli

Posted on 01.10.201723.09.2024 by kangasvalo

Katsoin Archie Stewartin (1902–1998) kotielokuvia. Stewart tunnetaan – tai siis, ei tunneta monellakaan tunnettuuden mittarilla – kokeellisen elokuvan amatööripioneerina. Hänen uransa kesti noin 70 vuotta, mutta hän tallensi erityisesti 30-luvulla nelilapsisen perheensä elämää kaitafilmikameralle ennen pitkää laajentaen repertuaariaan.

Stewartin filmikeloissa on äänet ja ne ovat osin värillisiä – hän on harrastuksekseen kuvannut useita testielokuvia uusilla filttereillä, kolmijalalla ja välineillä tullen kuin vahingossa osaksi elokuvahistoriaa.

Vanhoissa dokumenteissa ja kokeellisissa elokuvissa näkee toisinaan ihmisiä, jotka tekevät kameralle asioita, joiden syytä ei osaa paikantaa.

Koska he eivät ole kokeneita esiintyjiä eivätkä täysin ymmärrä, miltä heidän eleensä näyttävät kameran silmässä, Stewartin perheenjäsenet elehtivät tavalla, joka on selvästi tunnistettavissa yksityiseksi. En ymmärrä heidän viittauksiaan, heidän eleensä keskenään tuntuvat liian intiimeiltä todistettavaksi, koska niistä puuttuu kameran edessä esiintymisen harkitsevuus.

Tunne on sama, kun kadulla kävellessä kiinnittää huomiota keskusteluun, jonka ohi kävelevät ihmiset käyvät. He puhuvat keskenään omalla kielipelillään. Kontekstittomat lauseet ja henkilöiden tuntemattomuus saavat aikaan vaikutelman, etteivät he puhu mistään. Heidän intohimonsa vaikuttaa syntyvän tyhjästä, koska en tunnista heidän elekielessään samoja nyansseja, joita käytän läheisteni kanssa.

Ulkoapäin tunnistan kahden ihmisen välisen kielipelin juuri siksi, että jään itse sen ulkopuolelle, mutta tunnistus ei estä sitä, että yritän vaistomaisesti paikallistaa eleiden merkitystä siinä onnistumatta. Henkilöiden käyttämät sanat ja ilmeet vaikuttavat äkkiä kauhealla tavalla irrallisilta. Miksi hän sanoo asian tuolla äänensävyllä eikä sillä mitä odotin? On kuin joku olisi rikkonut yhdessä sovitut pelin säännöt, vaikkei mitään ole sovittu.

Jos puhuttelen vierasta ihmistä kesken hänen käymänsä dialogin, hän naksauttaa kielipelinsä pois päältä vaihtaen toiseen, koska tajuaa vaistomaisesti, ettei voi elehtiä tai käyttää samoja äänenpainoja tuntemattoman kanssa. Hän puhuu äkkiä niin kuin odotan hänen puhuvan käyttäen hyvin ennakoitavissa olevia äänenpainoja ja sanoja. Tuntuu kuin jostain ihmisen kaltaisesta tulisi jälleen ihminen, vaikka tosiasiassa käy juuri päinvastoin. Intiimimpi peli on vaihdettu yhteiseen, laajempaan peliin, jonka esittäminen on työläämpää, koska siitä uupuu kaikki läheisyyteen liitettävä tuttuus.

Moni yhteiskunnallinen ideologia on rakennettu sen pohjalle, että kaikesta on löydyttävä narratiivi. Tuntemattomien syventyneen kielipelin kuunteleminen on yksi helpoimmista keinoista rikkoa kertomuksellisuus. Se tarjoaa jotain tuttua täysin tuntemattomassa kontekstissa. Koska katsoo selvästi keinotekoiselta tuntuvaa rakennelmaa ulkoa, vaistomaisesti tajuaa laajemmassa yhteydessä, ettei ole muita kertomuksia kuin keksittyjä.

Tähän tunteeseen ei vain parane upota. Yksi selvimmistä mielenterveysongelmien oireista on, kun ihminen ei enää erota edellä mainittua rajaa vaan puhuu kuin sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu tuntemattomalle kielipelillä, joka on varattu tutuille tai toisinpäin. Mielen ja ympäröivän maailman välinen suhde on vinoutunut tavalla, jossa pelit menevät sekaisin.

Taide on pakkovalinta, jossa katsojan ja taiteilijan kielipelien väliltä on valittava. Suhtautuminen taiteeseen yleensä näkyy siinä, minkä pelin katsoja valitsee tai edes yrittää valita. Populaarikulttuuri on niin vieraannuttavaa toisinaan juuri siksi, että tullakseen ymmärretyksi se puhuu katsojilleen eleillä ja memetiikalla, joka ei näy arkisessa elämässä.

  • Previous
  • 1
  • …
  • 62
  • 63
  • 64
  • 65
  • 66
  • 67
  • 68
  • …
  • 80
  • Next

Sitaatti

“You were sick, but now you’re well again, and there’s work to do.”

”Kaikkein eniten häntä ilahduttivat suuret keltaiset voikukat, aukinaiset, kaikki kukintonsa auringolle levittäneet. Ne olivat hänen kasvonsa – tuollaiselta hänestäkin tuntui, ja tunteensa osoittaakseen hän piirtäisi voikukan. Piirtämisen tarve, piirroksellisen kunnianosoituksen tarve, oli välitön ja voimakas: hän polvistui, laski piirustusalustansa maahan ja piirsi voikukan pidellen sitä toisessa kädessään.”

”Myös yksityisesti ja maaseutukaupungeissa kaikki kansalaiset ovat rukoilleet terveyteni puolesta yksimielisesti ja jatkuvasti kaikilla uhriaterioilla.”

“God appears, and God is Light
To those poor souls who dwell in night,
But does a human form display
To those who dwell in realms of day.”

“Violence without violation is only a noise heard by no one, the most horrendous sound in the universe.”

“It can’t be gone; I was just there two arns ago. I got shot. I drank piss.”

Hae

Kategoriat

Kirjoitettua

Kadotkaa eetteriin

Art and Popular Culture, Aurinkoon tuijottelua, Deepfocuslens, Georg Rockall-Schmidt, Little White Lies, Mediaalinen maailma, Nietzschen aivastus, Nyx Fears, Opus vei, Senses of Cinema, Taikalyhty

Luetuimmat nyt

  • Serbian kevät
  • Ei kannata varastaa hyviltä
  • Ihmeistä

Kategoriat

© 2026 Valoa ja mustetta | Powered by Minimalist Blog WordPress Theme