Katsoin Archie Stewartin (1902–1998) kotielokuvia. Stewart tunnetaan – tai siis, ei tunneta monellakaan tunnettuuden mittarilla – kokeellisen elokuvan amatööripioneerina. Hänen uransa kesti noin 70 vuotta, mutta hän tallensi erityisesti 30-luvulla nelilapsisen perheensä elämää kaitafilmikameralle ennen pitkää laajentaen repertuaariaan.
Stewartin filmikeloissa on äänet ja ne ovat osin värillisiä – hän on harrastuksekseen kuvannut useita testielokuvia uusilla filttereillä, kolmijalalla ja välineillä tullen kuin vahingossa osaksi elokuvahistoriaa.
Vanhoissa dokumenteissa ja kokeellisissa elokuvissa näkee toisinaan ihmisiä, jotka tekevät kameralle asioita, joiden syytä ei osaa paikantaa.
Koska he eivät ole kokeneita esiintyjiä eivätkä täysin ymmärrä, miltä heidän eleensä näyttävät kameran silmässä, Stewartin perheenjäsenet elehtivät tavalla, joka on selvästi tunnistettavissa yksityiseksi. En ymmärrä heidän viittauksiaan, heidän eleensä keskenään tuntuvat liian intiimeiltä todistettavaksi, koska niistä puuttuu kameran edessä esiintymisen harkitsevuus.
Tunne on sama, kun kadulla kävellessä kiinnittää huomiota keskusteluun, jonka ohi kävelevät ihmiset käyvät. He puhuvat keskenään omalla kielipelillään. Kontekstittomat lauseet ja henkilöiden tuntemattomuus saavat aikaan vaikutelman, etteivät he puhu mistään. Heidän intohimonsa vaikuttaa syntyvän tyhjästä, koska en tunnista heidän elekielessään samoja nyansseja, joita käytän läheisteni kanssa.
Ulkoapäin tunnistan kahden ihmisen välisen kielipelin juuri siksi, että jään itse sen ulkopuolelle, mutta tunnistus ei estä sitä, että yritän vaistomaisesti paikallistaa eleiden merkitystä siinä onnistumatta. Henkilöiden käyttämät sanat ja ilmeet vaikuttavat äkkiä kauhealla tavalla irrallisilta. Miksi hän sanoo asian tuolla äänensävyllä eikä sillä mitä odotin? On kuin joku olisi rikkonut yhdessä sovitut pelin säännöt, vaikkei mitään ole sovittu.
Jos puhuttelen vierasta ihmistä kesken hänen käymänsä dialogin, hän naksauttaa kielipelinsä pois päältä vaihtaen toiseen, koska tajuaa vaistomaisesti, ettei voi elehtiä tai käyttää samoja äänenpainoja tuntemattoman kanssa. Hän puhuu äkkiä niin kuin odotan hänen puhuvan käyttäen hyvin ennakoitavissa olevia äänenpainoja ja sanoja. Tuntuu kuin jostain ihmisen kaltaisesta tulisi jälleen ihminen, vaikka tosiasiassa käy juuri päinvastoin. Intiimimpi peli on vaihdettu yhteiseen, laajempaan peliin, jonka esittäminen on työläämpää, koska siitä uupuu kaikki läheisyyteen liitettävä tuttuus.
Moni yhteiskunnallinen ideologia on rakennettu sen pohjalle, että kaikesta on löydyttävä narratiivi. Tuntemattomien syventyneen kielipelin kuunteleminen on yksi helpoimmista keinoista rikkoa kertomuksellisuus. Se tarjoaa jotain tuttua täysin tuntemattomassa kontekstissa. Koska katsoo selvästi keinotekoiselta tuntuvaa rakennelmaa ulkoa, vaistomaisesti tajuaa laajemmassa yhteydessä, ettei ole muita kertomuksia kuin keksittyjä.
Tähän tunteeseen ei vain parane upota. Yksi selvimmistä mielenterveysongelmien oireista on, kun ihminen ei enää erota edellä mainittua rajaa vaan puhuu kuin sitä ei olisi olemassa. Hän puhuu tuntemattomalle kielipelillä, joka on varattu tutuille tai toisinpäin. Mielen ja ympäröivän maailman välinen suhde on vinoutunut tavalla, jossa pelit menevät sekaisin.
Taide on pakkovalinta, jossa katsojan ja taiteilijan kielipelien väliltä on valittava. Suhtautuminen taiteeseen yleensä näkyy siinä, minkä pelin katsoja valitsee tai edes yrittää valita. Populaarikulttuuri on niin vieraannuttavaa toisinaan juuri siksi, että tullakseen ymmärretyksi se puhuu katsojilleen eleillä ja memetiikalla, joka ei näy arkisessa elämässä.