Karttua

Posted on by kangasvalo

Kirjan lukeminen ja siitä tiedon omaksuminen ei tee ketään älykkääksi. Sen jälkeen on luettava toinen kirja ja kolmas ja omaksuttava lisää tietoa.

Lisätiedon omaksunta tarkoittaa sitä, että saadut tiedot voivat olla ristiriitaisia. Sen jälkeen on luettava lisää kirjoja.

Siis kirjoja, jotka ovat käyneet lävitse tieteellisen prosessin ja antavat yleisluontoisen kuvan. Jos jossain on askarruttavia kohtia, on luettava lisää.

Sitten on elettävä, koettava ja nähtävä, miten eletty, koettu ja nähty osuu yksiin luetun kanssa.

Tämän jälkeen on luettava lisää, tajuttava ettei työ lopu koskaan. Työ on päättymätön.

Ja edellinen koskee vain yhtä asiaa, ehkä jopa vain yhtä yksityiskohtaa. Lukuisat seikat liittyvät toisiinsa ja tarjoavat lisävalaistusta, joka avaa kokonaisuuksia.

Jos olet esimerkiksi kiinnostunut köyhyydestä, voit lukea kuinka se periytyy. Jotta ymmärtäisit tätä paremmin, on parempi lukea siitä, mikä köyhyyden psykologinen vaikutus on ja miten rikkaat perustelevat rikastumisensa itselleen. Kannattaa myös lukea, kuinka talousjärjestelmät tekevät yksistä köyhempiä kuin toisista. Sitten voi lukea ihmisen älykkyydestä ja miten se korreloi rahan ansainnan kanssa vai korreloiko ollenkaan. Ja siitä miten älykkyyttä mitataan ja miten sitä voi parantaa. Entä pääsevätkö älykkäimmät hyviin kouluihin? Miten itse asiassa koulutus toimii köyhyyden parantamisessa? Mikä on koulutuksen ja opiskelijan yhteiskunnallisen taustan välinen kytkös? Mitä poliitikot todella sanovat koulutuksesta ja köyhyydestä? Mitä köyhyys itse asiassa on? Ja niin edelleen.

Usein hoetaan kaiken olevan poliittista. Tämä on kuitenkin yksisilmäinen toteamus. Jokainen vähänkään merkityksellinen aihe avautuu moneen suuntaan: poliittiseen, sosiologiseen, psykologiseen, historialliseen, biologiseen, eettiseen, esteettiseen ja niiden sisällä pienempiin osa-alueisiin, joista tulee mielipiteiden taistelutantereita. Mikään aihe ei ole kokonaan vain yhdellä tavalla tulkittavissa, yhden asian palveluksessa.

Kokonaisuudet ovat monimutkaisia, jopa kaoottisia. Monille ilmiöille löytyy suunnaton määrä syitä. Ei voida välttämättä perustella, miksi jotain sattui tapahtumaan juuri tietyllä hetkellä tai mitkä sen seuraukset ovat. Jokainen arkipäivä on täynnä mysteerejä.

Tämä ei tarkoita sitä, että asioista puhuminen olisi mahdotonta. Näkökulmaansa olisi vain hyvä pohtia perinpohjaisesti, vaikka samalla myöntäisi, että ulos jää väistämättä jotain.

*

Tämän edellä luetellun kokonaisuuden hyväksymistä ja asioiden perinpohjaista käsittelyä pitäen oma rajallisuutensa mielessä kutsuisin itse ajatteluksi. Mikä tahansa tätä vähäisempi ei sitä ole.

Tai tietenkin on – aivosähkönä, prosessina, mikä tahansa on ajattelua hampaiden harjaamisesta aamulla vaikeiden matemaattisten tehtävien ratkomiseen. Mutta jos puhutaan “ajattelusta” sellaisessa käsityksessä, joka liitetään ihmisen ymmärryksen kasvamiseen, vähäisempi ei riitä.

Tähän kuuluu osana sen hyväksyminen, että ajattelu ei ole koskaan vain järjellistä tai vain tunteellista. Se on kumpaakin. Rationalismi ja emotionaalisuus ovat usein tismalleen sama asia.

Lopuksi tätä sekasotkua pitäisi vielä käyttää asioiden oivaltamiseen, oman ja muiden elämän hyväksyntään.

*

Minulta kesti vuosia tajuta, että ajattelun itsensä näkeminen valtavana ja jatkuvasti raksuttavana koneistona, kokonaisvaltaisena prosessina, ei ole jokaiselle itsestäänselvyys. Itse asiassa jotkut nyrpistävät nenäänsä, jos heitä muistuttaa kaaoksesta. Osa jopa vihaa ajattelun itsensä ajattelua.

Syitä on varmasti monia. Kenties tärkein on yksinkertaisesti haluttomuus myöntää maailman monimutkaisuus. Pitkälle viety ajattelu tarkoittaa joillekin samaa kuin nihilismi: jos ajattelu tekee kaikesta näin vaikeaa, miksi tehdä mitään?

Kysymys on hyvä, aiheellinen jopa. Siksi mainitsin, että oleellinen osa ajattelua on rajallisuutensa hyväksyntä: Minä en pysty kaikkeen!

Mutta ehkä johonkin kuitenkin?

Se mihin en pysty, sitä voi joku toinen täydentää. Ajattelu ei vain auta vetämään omat rajat, se antaa niille kontekstin. Mitä paremmin maasto tunnetaan, sitä helpompi on piirtää karttaan viivoja.

Ajattelun rajojen purkaminen, oman ajattelun taustalla olevien taipumusten kyseenalaistaminen ja ulottaminen moniin suuntiin vaatii suunnatonta ponnistusta, eikä sitä tapahdu luonnostaan, jos siihen ei opi.

Jos lukee väärän kirjan (tai somepäivityksen tai lehtiuutisen) ymmärtämättä katsoa sen taakse, näkemättä ympäristöä ja kontekstia joka tekstin on synnyttänyt, on vain omaksunut jotain, ei ajatellut. Vielä pahempi juttu on, jos jatkaa itse sokeana asioiden toistamista. Huomaa hokevansa meemejä – tosissaan.

Epätoivoinen yhteen selitykseen takertuminen on epäilyttävää. Se on ajattelun häviö, eikä sillä ole useinkaan tekemistä moraalisen suoraselkäisyyden kanssa, jonka selän taakse se yrittää usein piiloutua.

Sen sijaan on kyettävä myöntämään toisten ihmisten lähestyvän samoja asioita täysin eri puolelta – ja että nämä ihmiset voivat olla omilla standardeillaan oikeassa; jossain on olemassa selitykset heidän käytökselleen, vaikka sitten näkymättömissä.

Kyse ei ole samasta asiasta kuin relativismi, vaan yksilön rajallisuuden hyväksymisestä, jota äärimmäinen relativismi pohjimmiltaan nihilistisenä elämäntapana ei edusta.

Lukuisat salaliittoteoreetikot tai politiikkaan hurahtaneet ihmiset toimivat ehdottomuuden periaatteella, jota perustellaan “asioista lukemisella”, koska “asioiden lukeminen” ja siten “tiedostaminen” (eli sokea matkiminen) koetaan älykkyyden osoitukseksi. Kertaalleen luettua hoetaan uskonnollisena mantrana, indoktrinaatio on tapahtunut.

Samasta syystä myös tiedostava nuoriso kertoo mielellään “lukeneensa” ja “opiskelleensa” asioita, joita voidaan pitää liberaaleina opinkappaleina.

*

Pidän myös filosofeja syvästi epäilyttävinä, paljon epäilyttävämpinä kuin muita tieteen parissa toimivia. Ymmärrän filosofiaa oikein hyvin, mutta tuntuu tragikoomiselta, miksi kukaan Immanuel Kantia vähäisemmällä järjellä varustettu, joita moni filosofeista on, haluaa suuren preussilaisen jalanjäljissä omistaa elämänsä jonkinlaiselle “ajattelun yhtenäisteorialle”. Se tuntuu epäinhimilliseltä, vaikka sitähän suurin osa filosofiasta lopulta on: sekä epäinhimillistä että yhtenäisteorian hakemista, istumapaikan etsimistä Kristuksen vierestä.

Filosofian lukijalla on siitä onnellinen asema, että hän voi lukea keskenään ristiriitaistakin aineistoa ja ymmärtää sitä kautta maailmaa paremmin, löytää jotain “puhuttelevaa” ja kokeilla miten se sopii maailmaan ympärillä.

Filosofeilla on se taakka kannettavanaan, etteivät useimmat heistä voi tehdä samaa kuin lukijansa ja heittää vanhaa menemään tuosta noin. Poikkeuksina tietysti Nietzsche, Wittgenstein ja muutama muu rehellinen.

Useimmat filosofit eivät pysty tekemään suurta irtiottoa jo sanomaansa, koska heidän täytyy myös tehdä uraa ja kerran valittua suuntaa voi vain hioa. Sitä ei voi hylätä, koska se olisi petos itseä kohtaan, oman ajan tuhlaamisen myöntämistä. He siis rajoittavat ajatteluaan tahallisesti.

Jos filosofitkin tekevät näin, on selvää, miksi kultteihin aivopestyjä tai muita lentokoneiden sulattamia teräspalkkeja taivastelevia on niin vaikea saada ajattelemaan toisin. Puhumattakaan ihannoiduista tolkun ihmisistä, jotka kuvitellusta maalaisjärjestään huolimatta vannovat poliittisen puolueen tai kuolettavan keskiluokkaisuutensa nimeen.

Kaikki nämä luulevat nähneensä “koneiston” taakse ja tekevänsä oikein kyseenalaistaessaan heille kerrotun, vaikka tosiasiassa he eivät vie ajatuksiaan sen syvemmälle kuin aiemminkaan. He ovat valinneet kahdesta helpoimmasta tarjolla olevasta vaihtoehdosta toisen kyllästyttyään ensimmäiseen.

Joku voisi sanoa, että heidän ajattelunsa on ahdasta. Itseään he kyllä pitävät kykenevinä melkein mihin tahansa. Mikä on täysin päinvastainen opetus kuin mitä ajattelusta pitäisi saada: ajattelu on avaraa, yksilö itsensä vanki.

Sitten rynnätäänkin Capitol Buildingiin ja ihmetellään, miksi Jumala ei ilmesty koneesta.

Gormenghast-trilogia

Posted on by kangasvalo

Gormenghast on Mervyn Peaken (1911–1968) viisiosainen kirjasarja. Se sisältää romaanitrilogian, Peaken lesken loppuun saattaman neljännen osan ja yhden pitkän novellin. Harold Bloom kutsui sarjaa sodanjälkeisen brittikirjallisuuden merkittävimpiin kuuluvaksi teokseksi.

Se on myös muodoltaan keskeneräinen. Vain kaksi ensimmäistä osaa ja novelli Boy in Darkness (1956) ovat sellaisia kuin niiden pitikin. Peake kärsi mielenterveysongelmista. Kammottavat hoitomuodot ja varhain aikuisiällä iskenyt dementia tuhosivat tekijän kesken vahvimman luomistyön. Peaken lasten mukaan eräästä teatteriesityksestä saatu murskakritiikki olisi suistanut kirjailijan lopullisesti rajan yli.

Kyse on fantasiasta mutta jostain muusta kuin Tolkienista. Gormenghast on “fantasy of mannersia”. Se sijoittuu outoon kulttuuriin mutta ei sisällä yliluonnollisuuksia. Ainoat fantastiset elementit ovat kuvatun kulttuurin mielikuvituksellisuus sekä Gormenghast itse, massiivinen linna, jonka sisällä elämä on jatkunut samanlaisten rituaalien ohjaamina satoja vuosia.

Steerpike Peaken itsensä piirtämänä.

Elämänmeno keskeytyy ensimmäisen osan, Titus Groanin (1946), alussa kun jaarli Groanille syntyy uusi perillinen, kapinallinen nimihenkilö. Tradition orjuuttamien edeltäjiensä sijasta poika haluaa olla yksilö. Samalla linnan alhaisista alhaisin, keittiöpoika Steerpike, vehkeilee tiensä arvojärjestyksessä ylöspäin. Teoksen omaleimaisuudesta kertoo, että sekä protagonisti että antagonisti pyrkivät rikkomaan status quon, eivät vahvistamaan sitä. Vain keinot eroavat, Titus on itsenäinen ja hyväsydäminen, Steerpike nihilistinen murhaaja.

Edellinen ei kerro kaikkea. Teoksessa on laaja henkilökaarti, johon keskitytään paljon aina lihavuorimaisesta pedofiilista, kokki Swelteristä, hämähäkin kaltaiseen miespalvelija Flayhin, jonka nivelet poksuvat hänen vaeltaessaan linnan kylmillä käytävillä.

Oma suosikkini hahmoista on Tituksen isosisko, Fuchsia, joka kasvaa tarinoihin kietoutuneesta ja hemmotellusta teinistä synkeäksi ja rakkaudessa pettyväksi naiseksi, teoksen ylivoimaisesti romanttisimmaksi hahmoksi, joka inspiroi muun muassa The Cure -yhtyettä.

Gormenghast on myös ainoa mieleeni tuleva fantasiateos, joka päättää kesken kiivaimpien juonenkäänteiden kuvata vanhan miehen ja ikäneidon välistä romanssia kaikilla sen vaatimilla sävyillä herkkyydestä pilailuun.

Peaken näkemys Fuchsiasta.

Titus Groan ja trilogian toinen romaani, Gormenghast (1950), ovat lähellä toisiaan tyylillisesti. Suurimmat erot ovat rakenteellisia. Nimestään huolimatta esikoisteos on kaikkiin muihin henkilöihin kuin Titukseen keskittyvä. Titus on tarinan liikkeelle sysäävä voima, mutta muut hahmot luovat hänen ympärilleen elävän kosmoksen. Kirjailija pääsee irrottelemaan, sillä tarkoitus on luoda miljöö ja syventää henkilöitä, ei keskittyä yksin juonenkuljetukseen.

Toisessa romaanissa kaunis ja ylitsepursuava kirjoitustyyli antaa enemmän latua kertomuksen vaatimuksille. Yhden vuoden sijasta teoksen kaari käsittää yli viisitoista vuotta aina Tituksen aikuistumisen kynnykselle asti. Romaanilla on selkeä lopetus, johon koko sarjan lukemisen voi aivan hyvin päättää.

Kolmas osa, Titus Alone (1959), yllättää viemällä lukijan nimihenkilönsä mukana visusti linnan ulkopuolelle. Tyyli vaihtuu scifiksi. Suuressa maailmassa ajellaan esimerkiksi haikalan muotoisilla autoilla. Kukaan ei ole kuullutkaan Gormenghastista. Liekö silkkaa Tituksen mielikuvituksen tuotetta, ihmettelevät monet… Eräänlaista Kafkan uudelleenluentaa siis (vrt. Linna, Amerikka).

Titus Alonen ongelma on, että se on selvästi jäänyt kesken. Sen pitäisi luultavasti olla jopa satoja sivuja pidempi. Moni luvuista on jäänyt luonnosasteelle. Kustannustoimittaja on viimeistellyt kesken jääneet lauseet ja poistanut osan epäloogisuuksista kokonaisuuden selkeyden vuoksi. Asiaa ei ole helpottanut, että Peaken luonnospapereilta löytyvä käsiala oli monin paikoin niin suttuista, että vain hänen vaimonsa sai siitä vaivoin selvää.

Tämä romaani on muutenkin omituinen poikkeama. Harvalle olisi tullut mieleen jatkaa fantasiakertomustaan steampunkina ja viedä sitä kohti scifiä – ja samalla metaforallisempaa, selvästi omakohtaisempaa tasoa. Teoksessa kuvailtu jakautunut yhteiskunta tuntuu Gormenghastin ritualistisen konservatiivisuuden ja ahtaiden käytävien jälkeenkin painajaiselta. Mukana on jopa jo mainitun Kafkan tuotannosta muistuttava, armotta päähenkilön perässä vaeltava identtisten ja hymyttömien lainvalvojien parivaljakko.

Unenomainen on turhan paljon viljelty sana, mutta Titus Alone on sitä: asioita ja henkilöitä ilmestyy tyhjästä ja katoaa olemattomiin konstailemattomalla tavalla, joka on tyypillinen unille. Tämä johtuu tietysti romaanin keskeneräisyydestä.

Kokonaisuus on saanut vaikutteita kirjoittajan nuoruudesta Kiinassa, ja kongfutselais-legalistisesta kulttuurista. Miljöönsä vuoksi se on kuitenkin luettavissa allegoriana sodanjälkeisestä Britanniasta, joka kamppailee mahdottomaksi käyneen imperialistisen menneisyytensä kanssa. Toinen maailmansota näkyy kaikkialla teoksen eetoksessa. Peake, joka tunnettiin paremmin kuvataiteilijana, koki toisen maailmansodan etulinjassa ja todisti keskitysleirien julmuudet, joihin Titus Alone viittaa ei-kovin-hienovaraisesti puhuessaan holokaustista ja kuolemansäteitä kehittävistä tiedemiehistä.

Trilogia on myös kasvutarina, satiiri, romanssi, tragedia ja luokkakuvaus. Kolmannessa osassa on pikareskin piirteitä – myös tahattomasti, sillä teoksen tempoilevuus johtuu sen jäämisestä kesken.

Hienointa romaaneissa on niiden kieli, joka onnistuu sitomaan ainekset yhteen. Teksti on räikeästi “ylikirjoitettua” proosaa. Virkkeet kieppuvat riviltä riville, lauseet valuvat sivulta toiselle.

He had seen a tower with a stone hollow in its summit. This shallow basin sloped down from the copestones that surrounded the tower and was half filled with rainwater. In this circle of water whose glittering had caught his eye, for to him it appeared about the size of a coin, he could see that something white was swimming. As far as he could guess it was a horse. As he watched he noticed that there was something swimming by its side, something smaller, which must have been the foal, white like its parent. Around the rim of the tower stood swarms of crows, which he had identified only when one of them, having flapped away from the rest, grew from the size of a gnat to that of a black moth as it circled and approached him before turning in its flight and gliding without the least tremor of its outspread wings back to the stone basin, where it landed with a flutter among its kind.

Arkisen eleen kuvailuun voi mennä puoli sivua, mikä korostaa kuvatun kulttuurin rituaaliluonnetta. Arkaaiselta kalskahtava tyyli tukee maailmaa, jota hallitsevat jyrkät varjot ja epätoivoiset henkilöhahmot. Kokonaisuus on goottilaisempi kuin korsetin ekstratiukalle vetänyt neonhiuksinen mustahuuli mutta samalla ilahduttavan itseironinen, silmää vaivihkaa iskevä.

Ja ainutlaatuinen. Arvostan tätä teosta kaikkine sen virheineenkin. Jos minulla olisi käännöskustantamo, tämä olisi ensimmäinen julkaisuni. Suomen aktiivinen spefiskenekään ei ole saanut tätä käännettyä, liekö asiaa koskaan edes harkittu? Pelkään pahoin syyn olevan siinä, että Gormenghast on fantasiasuomennokseksi aivan liian vaativa urakka – eikä siinä ole rahtustakaan genrekirjallisuuden luutuneisuutta, josta monet viihdekirjallisuuden ystävät nimenomaan pitävät.

Toisin sanoen romaanitrilogia on taidokasta kirjallisuutta, joka on tarkoitettu kielikeskeisemmille lukijoille tarinan etusijalle asettavien sijasta. Se siis vaatii lukijaltaan enemmän kuin laiskaa silmäilyä ja kykyä heittäytyä helppoon eskapismiin.

Teoksista on tehty myös adaptaatioita radiolle, teatteriin ja muualle. Tunnetuin niistä on huono TV-sarjasovitus BBC:lle. Älkää katsoko sitä paitsi ehkä joidenkin roolisuoritusten takia. Tiedossa on, että Neil Gaiman on tuottamassa uutta TV-versiota, jonka pitäisi ilmestyä lähivuosina.

*

Luettuani Gormenghastin olen tutustunut sen kirjoittajan elämään. BBC:n sivuilta löytyy esimerkiksi puolituntinen radiodokumentti A Hundred Years of Mervyn Peake, joka kertoo olennaisen. Peakea kutsuttaisiin nykyään luultavasti erityisherkäksi. Menetettyään mahdollisuuden lopulliseen läpimurtoon, hän alkoi oireilla henkisesti.

Kirjailija kuoli verrattain nuorena dementiaan mielisairaalassa vietettyään sitä ennen kymmenen vuotta eri hoitolaitoksissa kidutusta muistuttavien “hoitojen” armoilla. Myös lobotomia kuului näihin konsteihin.

Monet älykkäätkin tuntemani ihmiset kavahtavat sanaa sääli. Säälin ajatellaan olevan kaikkea muuta kuin vilpitöntä. Sitä pidetään helposti ylemmyydentuntoisena ja salaa halveksivana.

Joskus sääli onkin ymmärtämättömyydestä johtuvaa surkuttelua, joka johtaa passiivisuuteen. Kaikki sääli ei kuitenkaan ole samanlaista. Ajattelen tahtomattakin, että säälin julmuuteen rinnastavat ihmiset eivät näe säälin monia ulottuvuuksia, kenties koska eivät ole kykeneviä näkemään oman sisäistetyn julmuutensa ulkopuolelle.

Sääli ei lähtökohtaisesti ole sairautta. Ennemmin se on empatian viimeinen rintama. Kun ihminen kieltää itseltään säälin, hän kieltää itseltään samastumisen ja surun, joka voi jalostaa häntä ihmisenä ja saada ajattelemaan asioita toisin.

Minun siis kävi Mervyn Peakea ja hänen perhettään sääliksi kuunnellessani radio-ohjelmasta hänen lastensa kertomuksia. Jo eläessään kulttimaineen saavuttanut Peake oli viimeisinä vuosinaan erillään maailmasta, muuttunut saareksi, omaksi Gormenghastikseen, ymmärtämättä päässeensä asemaan, joka on mahdollinen vain aikakaudesta toiseen kestäville taiteilijoille.

Työväestön uudet kujeet

Posted on by kangasvalo

Konservatismin ja liberalismin muodostaman “uuden kahtiajaon” taustalla on poliittisten suunnanmuutosten lisäksi median ja itsensä alati uudestaan keksivän politiikantutkimuksen tarve keksiä vanhat säännöt uudestaan silkasta ilosta, että on taas jotain kirjoitettavaa.

Konservatismi ja liberalismi ovat toki syystä mukana politiikan nelikentällä, mutta hekumoitaisiinko tällä uudella maailmanjärjestyksellä niin paljon, jos perussuomalaisten ja vihervasemmiston kohdalla puhuttaisiin reilusti “työläisoikeistosta” ja “sivistysvasemmistosta”?

Olisihan se tylsää myöntää, että sama kuvio on nähty ennenkin. Jako ei mene pelkästään konservatismin ja liberalismin ilmassa leijuvien määritelmien tasolla, vaan kyse on myös koulutus- ja tulotasoista, mahdollisesti jopa äänestäjän keskimääräisestä älykkyydestä.

Työläisoikeistosta ei kuitenkaan puhuta, koska se muistuttaa sanana liikaa fasismia, joka on tässä maassa edelleen arka paikka ja ainakin 2016 ilmestyneen Suomalaiset fasistit -teoksen mukaan nimenomaan oikeiston menneisyyden trauma, ei niinkään vasemmiston.

Niinpä fasismin olemassaolo yritetään kieltää tai sysätä vasemmiston syyksi silloinkin, kun se seisoo alasti ja hytisten maltillisen oikeiston porstuassa ja pyytää päästä sisälle viekkuun edes hetkeksi. Joka kiellon jälkeen se pulpahtaa jonain pikkuilmiönä esiin.

Avointa fasismia haluavat tahot luottavat (ja lopulta pettyvät) populistijohtajiin, jotka eivät ole valmiita menemään päätyyn asti. Niin syntyy sinimustia liikkeitä tai QAnoneja. Työläisliikkeitä nämä uuden oikeiston ilmiöt ovat, koska vaikka niiden ytimessä on suorastaan ironisesti keskiluokkaisen turvallisuuden kaipuu ja kuluttamisen himo, niiden perimmäinen tarkoitus (jota niiden kannattajat eivät usein itsekään ymmärrä) on kapitalismin romahduttaminen.

Kapitalismi on pohjimmiltaan liberaali ilmiö: vapaan tiedon, kaupan ja ihmisten kulkemisen periaatteet ovat sen selviämiselle elinehtoja, sillä ilman niitä ei ole kasvua. Erityisesti maailmanlaajuisessa mittakaavassa. Samalla työläisoikeistolaiset messuavat nationalistista viestiä ja rajat kiinni -sanomaa, joka tyrehdyttää kasvun väistämättä, nostaa tavaran ja palveluiden hintaa sekä tekee useimmista tuotteista liian kalliita keskivertokansalaiselle. Jos ihmiset ja ideat eivät saa liikkua vapaasti, on turha kuvitella, että halpa tavara olisi poikkeus. [1]

Uuskonservatiiviset tahot toitottavat viestiään umpikapitalistisilla, suuryritysten lanseeraamilla somealustoilla ja alkavat itkeä, jos niiden viestejä “sensuroidaan” kapitalismin lakia mukaillen. Twitterit, Facebookit ja muut kuppasivat tästä porukasta rahaa sen minkä ehtivät, mutta pohjimmiltaan niidenkin tulevaisuus on vapaan tiedonvälityksen varassa.

Kun hommat lähtevät sellaisille kierroksille, että esimerkiksi Amerikan presidentin kannattajat yrittävät maailman epäonnistuneinta vallankumousta, jonka onnistuttua vapaa tiedonvälitys ei olisi enää mahdollista, äkillinen sosiaalisen median shutdown pitää huolen siitä, etteivät nämä äänet enää saa tilaa. Rahat on saatu ja bisneksien on aika tähytä muualle. Tällaisen kritisoiminen sananvapautta rajoittavana on tavallaan aivan korrektia, mutta toisaalta that’s capitalism for you, folks. Sosialismiako odotitte? Tai moraalia?

On kuin sosiaalista mediaa hyödyntävät äärioikeistolaiset eivät oikeastaan edes ymmärtäisi mitä vastustavat, vaikka fasismi on perinteisesti ollut “kolmas tie” sen omasta näkökulmasta katsoen, sosialismin ja kapitalismin ikeitä vastaan. Eivätkä he useimmiten ymmärräkään; kansalaisella on tapana nähdä kapitalismi liittolaisenaan silloinkin, kun se edustaa vihollista. Samalla he pitävät sosiaalisen median kaltaisia ilmiöitä itsestäänselvyyksinä, vaikka ne ovat suuryrityksiä, jotka ovat vain onnistuneet tekemään palvelujensa käyttäjistä riippuvaisia. Eivätkä fasistit todellakaan ole tämän yläpuolella.

*

Olen sitä mieltä, että perussuomalaisten kaltaisen puolueen olemassaolo on väistämättömyys jokaisessa demokratiassa, joka on olemassa tarpeeksi kauan.

90-luvusta eteenpäin kansalaisten näkemys on mukaillut tuttua vennamolaista tietä, jossa vanhat puolueet eivät erotu toisistaan. Politiikkaa seuraava tietää, että näin ei varsinaisesti ole. Erimielisyydet on kuitenkin lähinnä ratkottu vallan kabineteissa. Demokratiaa on pidetty tylsänä mutta toimivana juuri siksi, että yhteistyö on toiminut.

On kuitenkin ymmärrettävää, miksi politiikkaa vähemmän seuraaville, joita kansalaisista on suurin osa, näyttää siltä, että politiikka on etääntynyt kansasta. Perussuomalaiset ovat tehneet myös osaltaan palveluksen vanhoille puolueille siinä, että ne ovat joutuneet terävöittämään profiiliaan uudella tavalla. Jotkut ovat onnistuneet (Vihreät, jossain määrin SDP), jotkut eivät (kokoomus, keskusta).

Poliitikot suhmuroivat keskenään vallan kabineteissa, ihmettelee protestiäänen persuille antava kansalainen. Syykin ihmettelylle on selvä: niin suhmuroivat, se on totta. Miksi tämä on tullut äänestäjille järkytyksenä ja joillekin jopa yllätyksenä, sitä en tiedä. (Tai tiedän, kyse on siitä, ettei seuraa politiikkaa.) Edustuksellinen demokratia kun tarkoittaa sitä, että kansa valitsee itselleen eliitin täysin tietoisesti. Silloin osoittaa ennen näkemätöntä naiiviutta, että pöyristyy eliitin olemassaolosta.

*

Jussi Halla-ahon kaltainen poliitikko ei tietenkään tee selvää pesäeroa fasismiin eikä edes pyri siihen vaan pikemminkin vaikuttaa ambivalentilta demokratian periaatteiden suhteen. Eräässä vuosia sitten tehdyssä puoluejohtajien radiohaastattelusarjassa Halla-aho oli ainoa, joka empi sen kysymyksen edessä, että olisiko hänen puolueensa yksinvaltius hallituksessa hyvä juttu.

Lopulta hän sai kakistettua, että huono juttu se olisi, mutta syy empimiselle on selvä ja toistuu hänen kommunikoinnissaan medialle. Halla-aholle on paikoin ylivoimaisen vaikeaa tuomita puolueessaan tapahtuvia ylilyöntejä selväsanaisesti jupisematta vähintään sivulauseessa jotain ajojahdista. Näin on erityisesti, kun muut puolueet vaativat jotain. Mutuni mukaan toimittajien kysyessä myöntyminen on aavistuksen helpompaa.

Syitä tähän on kaksi. Ensinnäkin muiden puolueiden edessä nöyrtyminen ei ole perussuomalaisen identiteetin mukaista vaan osoitus juuri siitä heikkoudesta, jota vastaan perussuomalaisissa on haluttu käydä. Jos puolue perustuu kaikkien muiden vastustamiselle ja tietoiselle henkiselle oppositiolle, myöntyminen on ensimmäinen askel häviöön. Toinen syy on, että Halla-aho tietää, että puolueen kannattajista piilevä ja mahdollisesti merkittävä osa on antidemokraatteja ja fasisteja.

Myös Timo Soini tiesi tämän ja kuvitteli pystyvänsä hallitsemaan puoluetta yksinkertaisesti pelaamalla radikaalit paitsioon vaikenemalla ja pyörittämällä omaa eliittiään. Se osoittautui poliittisessa liemessä ylikypsäksi marinoituneen pussinuudelin suurimmaksi virheeksi.

Halla-ahon taktiikka on rohkeampi mutta samalla riskaabelimpi: pirstoutumista tapahtuu edelleen mutta se on maltillisempaa. Ei ole mikään ihme, että nimenomaan perussuomalaisen puolueen riveistä pulpahti esiin sinimustan liikkeen kaltainen ilmiö. Sen pitäisi jo yksin kertoa siitä, että puolueessa on ollut fasistisia aineksia ja niitä on siellä edelleen (koska ei fasismi lakkaa olemasta näin pienien poliittisten eleiden myötä). Jopa osa puolueen poliitikoista laukoo täysin fasistisia mielipiteitä toisensa perään. Mukaan lukien Halla-aho itse.

Esimerkiksi Turun perussuomalaisten puheenjohtaja voi mussuttaa umpirasistista paskaa, josta seuraa moitteet, koska se “ei ole hyväksi puolueelle”, ei siis siksi, että puheet olisivat epäinhimillisiä. Missä tahansa muussa puolueessa tolloilusta olisi seurannut nopeasti täysin oikeutetut potkut.

Näin ei ole siksi, että perussuomalaiset olisi läpeensä epäinhimillisempi puolue tai kaikki äänestäjät olisivat laittamassa lapasta ojoon, vaan koska joukossa on merkittävä joukko ihmisiä, joiden toiveet yhteiskunnan suhteen ovat epäinhimillisiä. Jos haluaa pärjätä oikeistopopulistina demokratiassa, on saatava äänet myös niiltä, joille demokratia ei merkitse mitään.

[1] EU-vastaiset ja vierastyövoimaa halveksuvat saavat nationalististen haaveiden toteutuessa lähinnä ikävän yllätyksen. Näinhän on jo käynyt Isossa-Britanniassa, joka on ajamassa kovaa vauhtia taloudelliseen rotkoon sekä aivovuotoon ja massatyöttömyyteen, vaikka Hesarin Annamari Sipilä kuinka freimaisi saarivaltion EU-eron “kummallekin yhtä haitalliseksi”. Kuka olisi voinut arvata, että vaille liittouman suomaa turvaa nationalisminsa jälleen löytänyt valtio seilaa hukassa aavalla merellä, koska aivan kaikki muut näkevät sen olevan nyt vapaata riistaa? Kuka olisi ikinä voinut arvata, että edes Britannian kokoisen maan toiveet eivät merkitse paskaakaan, kun vastassa on sitä paljon kovempia pelaajia? Tai että eurooppalaisessa yhteistyössä on voimaa? Ja silti Suomesta löytyy edelleen ihmisiä, joiden mielestä meille kävisi ihan hyvin, jos Fixit tapahtuisi. Ei kävisi, olisimme kauppasuhteissamme täysin muiden armoilla; paljon enemmän kuin olemme nyt osana EU:a.

Palveluksessa loppuun asti

Posted on by kangasvalo

Käyttäydymme kuin kulttuuri olisi elävä olento, sen sanotaan hengittävän juuri nyt keskuudessamme ja puhumme sen pitämisestä elossa. Mitä enemmän yritämme pitää kulttuuria hengissä, sitä kuolleempaa se on. Kulttuurin kanssa halutaan kaljalle kuin se olisi suurikin ystävä. Se on zombi, olut valuu suoraan lävitse, silmämuna löllöttää poskella sen laahustaessa baaritiskille ja takaisin.

Taiteen tekijöistä suurin osa on kuollut, teoksista vielä suurempi osa, ne kuolevat heti kevään koittaessa, syksyn uupuessa, joululahjapapereiden rapistessa vielä auki sadat suomalaiset kirjat sätkivät, alkavat kuolla ja liittyvät edeltäjiensä joukkoon. Niitä etsii enää muutama harva kirjastojen nimellä tunnetuista katakombeista. Taulut on naulattu museoiden seinälle, krusifikseja toisensa perään. Musiikki on kulutustavaraa.

Me taiteen alalla työskentelevät palvelemme pohjimmiltamme kuolemaa niin kuin uskonnollisten kunnon ihmisten kuuluukin. Jokainen taiteilija synnyttää uuden lapsen. Melkein aina lapsi syntyy kuolleena, se haudataan, ja muisto siitä on enää sitä kantaneen taiteilijan muisto ja ehkä kriitikon, joka hellyydellä katsoi lasta silmiin.

Mutta silti uusia, kuolleita lapsia työnnetään maailmaan siinä makaaberissa toivossa, että joku jäisi eloon, varttuisi aikuiseksi, ei kuolisi ennen vanhempiaan ja ehkä, kenties jo taiteilijan elinaikana, siitä kohotettaisiin messias.

Siitä moni haaveilee, sillä jos taiteilija ei haaveile lastensa kuolemattomuudesta, niin kuin moni vanhempi täysin järjettömästi tekee, hänelle ei jää vaihtoehdoksi kuin myöntää työstävänsä massaa, maatuvaa ainesta, joka lahotessaan antaa elämää uusille yrittäjille. Lapset eivät olekaan lihaa ja verta, aitoja eläviä jälkeläisiä. Ne ovat vaihdokkaita, sprigganeita, ja niiden kuollessa ne antavat jotain seuraaville.

Sen myöntäminen on kivuliasta, koska länsimaissa kulttuurin arvo on yksilössä; taideteos on taiteilijan luomus, sanoisi tekijän kuolemasta mitä tahansa. Mutta samalla jos teos ei tule yleisön väkisin ottamaksi, tuhoa taiteilijan suhdetta siihen ja siten sen yksilöllisyyttä, se mätii ja sen ainoaksi arvoksi jää olla osa jatkumoa, joka tuottaa entistä enemmän taidetta.

Tässä mielessä postmodernismia kuoleman kulttuuriksi kutsuvia konservatiiveja ymmärtää hyvin, sillä postmodernismi on kiihtyvällä tahdilla tapahtuvaa luomista, siis hylkäämistä ja kuolemaa. On eri juttu pitääkö sitä huonona asiana.

Nostofobia

Posted on by kangasvalo

Luin jo joitain aikoja sitten Jyrki Lehtolan kirjoituskokoelman Teokset I (WSOY, 2001). Tiiliskivi sisältää Lehtolan parhaimmat pakinat Ilta-Sanomista, Imageen kirjoitettuja esseitä ja liudan muihin lähteisiin kirjoitettuja kolumneja ja sivalluksia 90-luvulta ja 2000-luvun alusta.

Kirja on ollut julkaisuna tietysti täysin absurdi, koska Lehtolan lyhyet tekstit eivät sovi luettavaksi yli 700 sivun mötikkänä. Selasinkin opusta lävitse silloin tällöin keväästä asti.

Kulttuurimme on rakastunut nostalgiaan. Aivan liian vähän puhutaan nostofobiasta, nostalgian vastakohdasta, joka on inhoa menneisyyttä kohtaan.

Nostalgia syntyy, koska mielemme korostaa onnellisimpia muistojamme. YouTube-videoiden kommenteissa kaivataan takaisin vanhalle hyvälle 70- tai 80-luvulle, jolloin kaikki oli yhteiskunnallisesti monin paikoin huonommin ja vaikeampaa. Mutta muistelija itse oli nuori. Led Zeppeliniä soitettiin autoradiossa. Näppäimistölle päästetty baby boomer sai saman auton takapenkillä ensimmäisen kerran treffikumppanin hellää kosketusta.

Olen aina ollut antinostalginen. Historian lukeminen tekee sellaiseksi. Kiinnostavin vaihe elämässä on mielestäni aina ollut edessäpäin.

Nostofobia syntyy selaillessa sellaisia kulttuurisia tuotteita, joissa ei ole menneiden aikojen neonvalohohtoista magiaa. Sen tilalla ovat repsottava, homeinen tapetti ja virtsanhajuinen kaakeli jo 50-luvulla rakennetun kapakan miestenvessassa.

Oman nuoruuteni estetiikka: 2000-luvun vaihteen kännyköitä matopeleineen, huonosti istuvia pukuja, liian matalia farkkuja ja nuhjuisia college-paitoja, käsiin räjähtäviä tyhjiä mediayrityksiä, satanismi- ja huumepaniikkeja, WTC-salaliittoteorioita, Angelfire-sivustoja ja Playstation-demoja. Ja toinen toistaan tyhjempiä kulttuurihahmoja, jotka 70-luvusta ja 80-luvusta selvittyään nousivat kansakunnan kaapin päälle luimistelemaan.

2000-luvun muisteleminen tuntuu samalta kuin kaappikellon tikityksen kuunteleminen tylsällä sukulaisella vieraillessa. Ylitseni käy edelleen puistatuksia. Ne ovat muistumia kulttuurin leimallisesta pinnallisuudesta.

Niin moni juttu vanhenee tunnistamattomaksi. Aika mataa ja maailma kehittyy, Tamagotchi on kuitenkin aina sama ja siksi vuosien vieriessä aina vain absurdimpi vempele.

Lehtolan teos on kokonainen kavalkadi näitä puistatuksia, koska se koostuu päänaukomisesta julkisuuden henkilöille, jotka olivat joskus hyvin esillä ja nykyään tuntemattomuuksia.

Tunnistin suurimman osan nimistä, koska elin tuota aikaa. 2000-luvulla syntynyt lukija ei tajuaisi teksteistä ja niiden kontekstista tuon taivaallista.

Miettikääpä, esimerkiksi Esa Saarinen oli joskus julkisuuden henkilö! Esa Saarinen oli nuori, ja hänen mielenkiintoisuutensa oli sidottu hänen nuoruuteensa.

Karmeaa. Pohtikaa seuraavaksi, miltä nykyään pinnalla olevat mediahenkilöt näyttävät 20 vuoden päästä. Miltä Pontus Purokuru näyttäisi tällaisessa aikalaisantologiassa?

*

Kokoelma on armoton myös sen kirjoittajaa kohtaan. Lehtola on parantanut laatuaan viime vuosina. Hänen Imagen kolumninsa ovat terävämpiä, Tesla metsässä oli yksi viime vuosien onnistuneimmista esseekokoelmista.

Onko kyse kirjaprojektin kunniahimoisuudesta, kirjoittajan kehityksestä tai kustannustoimittajan ammattitaidosta, sitä en osaa sanoa.

Monissa kirjoituksissa mennään tuttuun tapaan siitä, mistä aita on matalin.

Lehtolan on ollut helppo osua maaliin, sillä hänen ei ole kuin tarvinnut osoittaa ilmiselvin, eli se, mitä kukaan julkkis ei halua sanoa: niin helposti katoaa mainen kunnia. Kaikilta.

Kirjoittaja lyö myös usein ohitse samoista syistä. Joidenkin kohteiden nuoruus estää häntä näkemästä näiden teoille kestävää moraalista pohjaa.

Ylemmyydentuntoinen setämiehen naureskelu “kettutytöille” on kääntynyt viime vuosina itseään vastaan. Mia Takulan (ja Pentti Linkolan) kaltaisille hahmoille jaksettiin juppi-Suomessa naureskella mitä ylemmyydentuntoisemmin tavoin eikä Lehtola ole tämän yläpuolella.

Nyt Takulasta kirjoitetaan asiallisesti Ylelläkin ja Linkolaa muisteltiin hänen kuoltuaan käytännössä kansallissankarina. Suomi onkin julkisessa keskustelussa sivistyneen Euroopan viimeisiä, jotka pitävät kiinni turkistarhauksen nimellä kutsutusta barbariasta, josta kaikki paitsi kepu haluaisivat jo eroon.

Olisiko vielä 90-luvulla arvattu tällainen käänne valtamediassa? Luonnonsuojelua voidaan alkaa pitää 2000-luvun kulttuurisena avantgardena sen aidoimmassa merkityksessä: etujoukoissa käytetty kieli on siirtynyt valtavirtaan. Kyse ei ole enää trendistä.

Sen sijaan tuon ajan “oikeat” eetikot, kuten rockhenkiseksi tituleerattu Saarinen ovat roskakorissa. Hänen hyvää itsekkyyttä ajava käytännöllinen filosofiansa yhdistetään yhä useammin liskoihmisiin eikä hyvinvoinnin tulevaisuuteen.

Silloin ennen rock tarkoitti samaa kuin populaari. Nykyään rock on undergroundia, jonne Saarisen kaltaiset ihmiset eivät haluaisi sijoittua. Väärin ennustettu, Esa.

*

Taiteen lohdullisuus on monille siinä, että se ruokkii nostalgiaa. Ajan estetiikkaa on ikään kuin valmiiksi suodatettu pois harkitsemalla tarkkaan mitä kameran eteen päästetään, syntikka ujeltaa tai paperille kirjoitetaan.

Taideteokset ovat hyperversioita todellisuudesta. 80-luvulla tehty elokuva näyttää heti aikansa tuotteelta, vaikka tosiasiassa maailmassa oli sen tekoaikana vielä valtava määrä 70-lukulaisia esineitä, joita ihmiset käyttivät päivittäin: autoja, taloja, vaatteita, huonekaluja, populaarikulttuuria.

Maailma on täynnä kulttuurituotteita, jotka säilyttävät ajan kammottavan ilmapiirin. Suuret massat eivät fanita niitä.

On vielä aika helppoa katsoa 80-luvulla tehtyä populaarielokuvaa, mutta jos tuijottaa vaikka mehupurkin designia tai aikakauslehden haastattelua, siinä on jo jotain luotaantyöntävää. Aivan niin kuin omassa aikalaiskulttuurissamme tulee olemaan 40 vuoden päästä. Uncanny valley olemme me itse mutta menneisyydessä.

Siksi on olemassa vaporwaven kaltaisia ilmiöitä. Ne rakentavat koko 80-luvun uudestaan animeksi ja Miami Viceksi.