Kirjojen tähdittämisestä

Posted on by kangasvalo

Läpinäkyvyys on hyväksi kriitikon toimessa. Sen vuoksi palaan jälleen kirjoittamaan kritiikistä, vaikka en erityisemmin pidä aiheesta.

En pidä myöskään teosten tähdittämisestä. Sitä on kuitenkin tehtävä joskus, jos lehden formaatti niin vaatii.

Keskityn tässä kirjoituksessa ennen kaikkea Kulttuuritoimitus-lehdessä antamiini tähdityksiin. Olen viime vuonna tekemieni kritiikkien myötä luultavasti Suomen tämän hetken ahkerimpia kirjallisuusarvostelijoita. Tämä ei ole meriitti vaan pikemminkin hauska veto, jonka löin itseni kanssa viime vuoden alussa: voisinko, pystyisinkö?

Tätä kirjoittaessa yksi teksti viime vuodelta on myöhässä eli en aivan onnistunut tavoitteessani, loput on saatu valmiiksi suhteellisen ajallaan. Sain viime vuonna kirjoitettua kirjallisuuskritiikkejä lopulta 39 kappaletta, yksi niistä dialogikritiikkinä. Kaikki nämä kritiikit on tehty Lumoojaan ja Kulttuuritoimitukseen. Luvussa eivät ole mukana muut mahdolliset kirjoitustyöni.

Suurin osa kritiikeistäni sisältää tähdityksen, Lumoojan tapauksessa näin ei ole. Tarkempi analyysi tähdistä löytyy kirjoituksen lopusta. Jos jotain epäilyttää, ei, en laskenut kuumeisesti joka kerta tähtikeskiarvoja. En ajatellut asiaa lainkaan ennen kuin tätä kirjoittaessa vaan halusin lopputuloksen olevan itsellenikin yllätys.

Tähtipolitiikan lävitse käyminen on vähän tylsää, mutta koen sen olevan tarpeellista, koska olen oman mutuni perusteella keskimääräistä kriitikkoa tiukempi antaessani arvosanoja, vaikka en mikään Tapani Maskula.

Olen sitä mieltä, että äärimmäisen surkeaa ja äärimmäisen hyvää on yhtä vähän. Suurin osa tuotetusta kulttuurista on aika mitäänsanomatonta. Kolme tähteä on teokselle kelpo saavutus. Ymmärrän, että neljän tähden kehuihin ja – jos ollaan rehellisiä – vähintään nelosen yliopistoarviointeihin tottuneessa diskurssissa tämä ei ole normi.

Kolme tähteä on joka tapauksessa minulle positiivinen asia: teoksessa on vikansa, se ei ole välttämättä erityinen mutta oikea lukija löytää siitä varmasti jotain. Puolikas päälle ja ollaan alueella, jossa teoksessa on jo jotain huomattavaa; on syy hankkia se tai lukea toiste. Neljä tähteä on yksiselitteisesti energisoiva, hyvä, oleellinen lukukokemus. Siitä ylöspäin on harvinaisuuksia, poikkeusteoksille.

Kolmesta tähdestä alaspäin nähdään peiliversio samasta kategorisoinnista. Kaksi ja puoli on mielestäni useimpien teosten tosiasiallinen arvo ja jo mainittua keskinkertaisuutta. Tavoitteeni oman järkeni säilyttämiseksi olikin, että loppuvuodesta arvioimieni teosten keskiarvo ylittäisi selvästi edes 2,5. Siis että olisin osannut poimia arvioon edes jotain itseänikin kiinnostavaa.

Kahdenkaan tähden teos ei ole silti toivoton; se voi olla lukemisen arvoinen  edes jollekin. Ja siitä alaspäin ovat sitten toisenlaiset poikkeusteokset.

En siis jaa monien kollegoideni arvioissaan edustamaa kulttuuripositiivisuutta, joskaan en koe olevani tarpeettoman ankarakaan. Henkilökohtaisuuksiin en mene koskaan. Sen sijaan jotkut kirjailijat menevät, jos kokevat tulleensa kohdelluksi väärin.

Kiitokseen ja ylistykseen mukautunut, optimismia haikaileva kulttuuri ei ole mieltynyt sellaiseen, jota se pitää nihkeytenä tai apatiana.

*

On yksi piirre, mistä tähdittämisessä kuitenkin pidän: Se alleviivaa sitä, että kritiikissä tehdään myös arviointia teoksesta. Pidän tätä työn kannalta yhtä tärkeänä kuin itsesensuurin välttämistä.

Miki Liukkonen kirjoitti taannoin tulikivenkatkuisesti Maaria Ylikankaan Helsingin Sanomien -kritiikistä. Isoja sosiaalisia medioita välttävänäkin olin kuullut asiasta ja vilkaisin, mistä on kyse. Ylikangas oli kritikoinut Liukkosen uuden teoksen Elämä: esipuhe (WSOY, 2021) ja tehnyt sen pohjalta kirjoituksen, josta ei kirjailijan mukaan saanut edes kunnolla selvää, pitikö kriitikko teoksesta vai ei.

Kieltämättä Ylikankaan teksti vaikutti parodialta akateemisesta kritiikistä. Kirjallisessa kulttuurissa ei pöyhitä tarpeeksi sitä tapaa jolla teoksista puhutaan, jos se ei näe mitään koomista oheisen kaltaisissa tekstikatkelmissa:

“Elämä: esipuheen henkilöhahmot eivät ole realistisen psykologisoinnin tulosta, vaan fiktiivisiä mieliä, välitteistä tajuntaa.

Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa. Tämä saa aikaan sen, että Elämä: esipuhe tekstin tasolla tarjoaa kielimateriaa lukuisissa sävyissä.

Filosofisissa pohdinnoissa keskeistä on ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu (valkoisessa ylemmän keskiluokan miesolennossa) ja muutamissa muissa pohdiskeleviksi virittyneissä kertojissa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin rakenne, joka juuri ironia ja metafiktio välineinään saa merkitykset liukumaan.”

Välitteinen tajunta? Kielimateriaa lukuisissa sävyissä? Ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu? Pohdiskelevaksi virittynyt? Pohdiskelevaksi virittynyt? Liukkosen oma proosa on hiukan samalla tapaa koomista, hyvin knoppailevasti dfwallacelaisen pretentious. (Hyvä tahto minussa haluaisi uskoa, että ehkä kriitikko parodioi tätä…) Mutta ainakin Liukkosen proosa on ymmärrettävää ja verrattain helppolukuista. Kriitikon teksti taas on suoraan esseen merkkimäärärajaa tavoittelevan lukiolaisen paskapuhegeneraattorista.

Kritiikin on suotavaa olla kirjallisuuden ystävän ymmärrettävissä. Kuuluu genreen. Sen lisäksi sen on esitettävä arvostelmia. Kuuluu myös genreen.

*

Edellä mainitusta tapauksesta tuli mieleeni, että tarjosin kriittistä kirjoitusta eräälle taholle tänä vuonna. Tuolloin minun annettiin ymmärtää, että kritiikki ei itse asiassa arvota teoksia. Minua pyydettiin ennen kaikkea olemaan ohjaamasta lukijoita jonkun toisen, kritiikin kohdetta muistuttavan mutta paremman teoksen äärelle.

Ymmärsin näkemyksen, sillä akateemiset tahot haluavat jostain syystä välttää mielikuvaa arvottamisesta (vaikka arvottavat oikeasti aivan jatkuvasti, tekevät sen vain toisin keinoin). Samalla pyyntö huvitti, erityisesti kun suositteluni ei ollut ehdottoman brutaalia “kuluta mieluummin tätä” -tasoa.

En edelleenkään pidä tähdistä. Otan silti aina mieluummin ne kuin tyhjän jargonin, jonka luettuaan ei saa vastausta kysymykseen ONKO SE TEOS NYT HYVÄ VAI EI. Vertaileva analyysi on teoksen asettamista maailmaan.

*

Suomessa ei olla totuttu siihen, että kirjallisuudesta kirjoitetaan “liian” kriittisesti. Kriitikot itsekin ovat siihen haluttomia. Sosiaaliset suhteet estävät.

Ylistetty akateemisuuskin on usein jarru. Tietty terminologia syövyttää aivot. Ihminen alkaa kuulostaa luennoitsijalta tilanteissa, joissa sille ei ole tarvetta.

Erityisesti taipumus messuamiseen tulee esiin niissä kirjoituksissa, jotka hiotaan kielellisesti melkein kuoliaaksi. Puheen tasolla oman persoonan eksentrisyyttä – inhimillisiä ja siksi lähestyttäviä typeryyksiä – ja siten suojauksen murtumista on paljon vaikeampi välttää. (Tämä on aihe sinänsä, johon palaan kenties jossain toisessa kirjoituksessa.)

Eivätkä kirjailijat ja kustantamotkaan ole tottuneet kriittisyyteen. Jos tähdet ovat huonot, kritiikkiä ei poimita blurbiin. Olen hymähtänyt pari kertaa myös joidenkin kustantamoiden tavalle ohittaa epämieluisat tähdet ja napata sosiaaliseen mediaan joku optimistinen poiminta. Muistaakseni eräs kustantamo on ratkaissut ongelman postaamalla jokaisen Twitterissä linkitetyn kritiikin yhteyteen hämäävästi viisi tähteä luottaen siihen, ettei kritiikkejä kukaan kuitenkaan lue…

Kriitikon työ on olla markkinoija, ajattelee kustantajan tiedottaja ja luultavasti osa kirjailijoistakin. Siihen kulmaan ei sovi, jos senttari haluaa pitää kirjallista kulttuuria hengissä ja ajattelee siksi kritiikkiään kirjallisuutena.

Niin, kirjoittaessani kritiikkiä kirjoitan reflektoivaa kirjallisuutta. Tässä ei ole mielestäni mitään epäselvyyttä. Kritiikin on oltava kunnianhimoista siinä missä kauno- tai tietokirjallisuuden, sen on upottava kirjalliseen kulttuuriin luontevaksi osaksi.

Yhtä kaikki, olen erään kustantamon mukaan muun muassa “ylistänyt” jotain heidän julkaisemaansa teosta, vaikka olen vain antanut kehun, jos siihen on ollut aihetta. Ylisanat eivät kuulosta minulta. Ne ovat latteuksia, mainosmiesten puhetta, M.O.T.

*

Seppo Heikinheimot, Jukka Kajavat sun muut loivat kritiikille huonon maineen, jonka taakkaa kannetaan vieläkin. Yrittäessään luoda kriittistä kulttuuria nämä tyrannosaurukset onnistuivat vain kääntämään keskustelun itseensä.

Niin Heikinheimo kuin Kajava sivalsivat ilkeästi mutta olivat huonoja kriitikoita. He jumiutuivat omiin poteroihinsa vaivautumatta kontekstualisoimaan tai perustelemaan sanottavaansa tarpeeksi.

Heidän jälkeensä kritiikki on reaktiona muuttunut maailman varovaisimmaksi tekstilajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on ollut teosten markkinoiminen ja tekijän loputtomiin jatkuva ymmärtäminen, mikäli kyse ei ole jostain kuin yhteisestä sopimuksesta halveksitusta roskasta. Perusteluja annetaan yhtä vähän kuin ennenkin. Varsinainen arvottaminen, hyvästä ja huonosta puhuminen on nyt vain jäänyt sivuun, sillä siinä on jotain anakronistista. Se kuuluu Heikinheimon aikaan, aikaan ennen ironiaa ja sitä seurannutta naivistista uusaitoutta.

Vai onko näin?

Kritiikki on edelleen kansainvälisesti paikoin aika terävää. Varovaisuus koskee Suomea, ei maailmaa.

Yhdysvaltalainen kulttuurikritiikki on parhaimmillaan maailmanluokkaa ja jää turhaan huomiotta ehkä myös siksi, että eurooppalaisille taipumus väheksyä Yhdysvaltoja tulee selkärangasta.

Rapakon tuolla puolen on ymmärretty paremmin arvostelmien olevan olennainen osa kulttuurista kommunikaatiota taiteesta riippumatta, minkä huomaa esimerkiksi Louise Glückin esseistä tai John Dolanin kritiikistä, ehkä jopa jostain Roger Ebertistä.

Sama pätee kärjekkäästi sanomiseen ja ennen kaikkea esseemittoihin yltävään perustelemiseen. Erittäin vajavaisen ranskanikin avulla olen tehnyt samoja havaintoja muun muassa Cahiers du Cinéma -lehdestä. Brititkin avaavat sanaista arkkuaan mielellään. Ja kyllä Suomessa Filmihullun ja Laajakuvankin sivuilla täräytellään, kun elokuvasta on kyse.

Vaan ei suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä.

Monesta isosta sanomalehtikritiikistä puuttuu näkemyksellisyys, selkeys ja kriittisyys. Kaikkia näitä yhdistää yksi asia: liiallinen varovaisuus. Sinänsä kriitikoiden kirjoitustaidoissahan ei ole mukisemista.

*

Lopuksi Kulttuuritoimituksessa tähän mennessä antamieni kirjallisuustähditysten keskiarvot. Luvusta ovat siis poissa elokuva ja musiikki sekä yksi kirja, jolle en antanut moraalisista syistä tähtiä.

Olen lisäksi jakanut keskiarvot kirjoittajien oletettujen sukupuolien mukaan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Lasken sukupuoliolettamiin mukaan kokoomateosten toimittajat eli systeemi ei ole aivan tarkka. Eri sukupuolia edustavien toimittajien yhdessä työstämiä kokoelmia ei tällä kertaa ollut mukana. Pyöristän saadut luvut kahden desimaalin tarkkuuteen.

Tähtikeskiarvo (arvioituja teoksia 31): 3,03

Miesoletetut (14): 3,00

Naisoletetut (17): 3,05

Suhteellisen tasapuolinen on tullut ainakin tässä suhteessa oltua. Muuttaisin luultavasti vain yhtä tähditystä alaspäin, Aarni Virtasen Timo Soini -teokselle antaisin nyt kolme tähteä eli tiputtaisin arvosanaa puolikkaalla. Erästä toista miesoletetun kirjoittamaa teosta taas en valitettavasti ehtinyt arvioida. Kirjoitus ilmestyy vasta lähiaikoina, ja opus saa myös kolme tähteä. Näiden seikkojen huomioiminen laskisi hieman yleisarvosanaa. Samalla miesten arvosanat tippuisivat marginaalisesti. Eräs naisoletetuille annetuista arvosanoista taas oli yhteiskritiikistä; soolona arvioidessa olisin antanut puoli tähteä vähemmän, joten tuossakin nähtäisiin loiva notkahdus.

Selvisin kuitenkin itselleni asettamasta haasteesta. Arvioni kiipesivät yli lukeman 2,5, arvioin paljon kirjallisuutta joka jäi muussa mediassa verrattain vähälle huomiolle (mikä oli päätarkoitukseni) ja opin missä menevät omat rajani kirjallisuuspuheeseen osallistumisessa. Ne menevät tässä, tänä vuonna otan kritiikin osalta rennommin.

Keskitynkin tekemään apurahoitteisesti esseesarjaa Kulttuuritoimitukseen, aiheena mikäs muu kuin kotimainen kirjallisuus. Tällä kertaa katseeni suuntautuu historiaan. Kritiikkejä ilmestyy harvakseltaan ja vähemmän uuninlämpiminä. Lumoojassa vuorostaan lopetin päätoimittajana mutta siirryin tämän vuoden alussa varapuheenjohtajaksi Kapustarinta-kirjoittajayhdistykseen. Kirjoituksiani esiintynee Lumoojassa ajoittain vastakin, ja pyrin myös kirjoittamaan muutamaan muuhun julkaisuun tässä ohessa. Toivottavasti myös teidän vuotenne on alkanut luovissa merkeissä.

Tapani Löfvingin seikkailut

Posted on by kangasvalo

Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.

Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.

Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.

Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.

Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?

*

Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.

Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.

Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.

Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.

Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.

*

Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.

Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.

Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.

Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.

Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.

Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.

Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.

Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.

Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?

Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.

Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.

Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.

Emily Brontë Reappraised

Posted on by kangasvalo

Brontën sisaruskatraasta Emily (1818–1848) on samaan aikaan ikonisin ja mysteerisin. Hän tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan perheen elämästä syrjäisellä maatilalla Yorkshiressa, Pohjois-Englannissa.

(Mysteerisin on eri asia kuin suuren yleisön vähiten tuntema: kirjoittaneista siskoksista se kunnia menee Annelle.)

Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.

Käsitys johtuu luultavasti Emilyn ainoan romaanin, Humisevan harjun (1847), keskushahmosta, goottilaisesta talosta, jonka suojissa elää useita sukupolvia toinen toistaan sekaisempia perheenjäseniä.

Kertomukseen kuuluu myös, että sisarusten isä, pappi Patrick Brontë, oli ankara ja eristi lapsensa maailmasta silkkaa ilkeyttään. Tähän jälkipolvien keskuudessa tiukasti eläneeseen ajatukseen on selvästi vaikuttanut Humisevan harjun demoninen päähenkilö, Heathcliff.

*

Teoksessaan Emily Brontë Reappraised (Saraband, 2018) tohtori Claire O’Callaghan tekee ilahduttavan selväksi, etteivät mielikuvat pidä paikkaansa tai ne perustuvat vääriin luuloihin, huonoon lähdemateriaalin tuntemukseen ja huteraan psykopatologiaan. Teos on osa Brontën sisaria modernein silmin tarkastelevaa kirjasarjaa, jonka muut osat ovat Charlotte Brontë Revisited (Saraband, 2016, kirj. Sophie Franklin) ja Anne Brontë Reimagined (Saraband, 2020, kirj. Adelle Hay).

O’Callaghan käy esimerkiksi laajalti popularisoitua ilkeän isän myyttiä vastaan. Brontën sisarukset elivät syrjässä, mutta osasyy tähän ei ollut isän ilkeys vaan huoli; kaksi sisarusparven vanhinta siskoa oli kuollut paikallisessa koulussa levinneeseen tuberkuloosiin. Varjellakseen muita lapsiaan Patrick laittoi heidät käymään kotikoulua.

Kotona sisarukset tuntuivat päiväkirjamerkintöjensä perusteella viihtyvän, kujeilivat, leikkivät, yrittivät luistaa jokapäiväisistä askareista. Yksi leikeistä oli Gondal, mielikuvitusmaailma, johon Emily ja Anne panostivat erityisen paljon. Gondal oli päiväkirjoihin ja vihkoihin raapustettu yhteinen kertomus, joka tuo nykylukijalle mieleen pöytäroolipelien maailmat.

Gondalia on kutsuttu fanifiktioksi, koska se sisältää joidenkin todellisten henkilöiden mielikuvituksellisia seikkailuja. Toisaalta sen fantastinen tapahtumaympäristö tekee siitä varhaisen englantilaisen spekulatiivisen fiktion edustajan. Moni Emilyn kauneimmista runoista on syntynyt alun perin Gondal-eepoksen sivutuotteina ja niitä on parin vuosisadan aikana ylitulkittu henkilökohtaisina tunnustuksina.

Pappilan henki oli kaikesta päätellen lämmin. Ankarassa maisemassa kuljeskelu ei ollutkaan surumielistä vaan kaikesta päätellen luonnosta viehättynyttä. Myöhäisemmällä iällä Emily nautti isänsä tavoin ulkoilmassa kävelystä ja ulkoilutti koiriaan nummilla.

Ei ole toisaalta ihme, että mielikuva yhdistettynä Humisevan harjun voimaan on kiihottanut lukijoiden mielikuvitusta. Kuva hitaasti tuulisilla kummuilla vaeltavasta mustiin pukeutuneesta naisesta on voimakas.

Ajattelen, että tuolloin maailma liikkui hitaammin, joten ihmiset katsoivat pidempään, viihtyivät yksinkertaisissakin askareissa paremmin. Sellaisella aikakaudella on enemmän uskottavuutta ja nostalgista lumovoimaa kuin liian nopeasti eteenpäin sinkoutuvalla.

Kotikoulu ei käynyt sisarten kohtaloksi eikä heistä täten tullut erakkoja. He työskentelivät opettajina ja haaveilivat myös oman koulun perustamisesta. Hankkiakseen harjoitusta Emily ja Charlotte asuivat jonkin aikaa Brysselissä, jossa opiskelivat ranskaa. Emily kävi myös harvakseltaan suurissa kaupungeissa ostoksilla ja viihtymässä.

*

Lukijat ja myös tutkijat tuntevat Emily Brontën ennen kaikkea hänen kirjoitustensa kautta. Niistä on säilynyt romaani, joukko runoja sekä päiväkirjamerkintöjä, satuja ja joitain kirjeitä. Kuvia kirjailijasta ei ole. Sisaruskatraan ainoan pojan, Branwellin, maalaus siskoistaan on kuuluisa mutta amatöörimainen. Siinä Emily katsoo ainoana suoraan kohti tarkkailijaa ja hänen ilmeensä on korostetun vakava. Teos on ainoa kuva Emily Brontësta, joka voidaan vahvistaa aidoksi.

Kirjan kannessa olevaa maalausta on myös väitetty hänen kasvoikseen. Tätä on mahdotonta todistaa. On todettu kuvassa olevan todennäköisesti jonkun tuntemattomaksi jääneen mallin. Korpinmustat hiukset ja suuret silmät tuntuvat sopivan hyvin mielikuvaan goottilaisesta kirjailijasta, kuten myös O’Callaghan myöntää. Hän toteaakin avoimesti valinneensa kuvan kanteen, koska se vastaa hänen omaa mielikuvaansa Emilystä.

Monet myöhemmät mukaelmat ovat olleet samoilla linjoilla, mutta Branwellin näkemykseen siskostaan (pienet etäällä toisistaan olevat silmät ja pähkinänruskeat hiukset) kuvaa ei voi yhdistää.

On melkein turhauttavaa, kuinka 1800-luvun merkittävimpiin kuuluva kirjailija ei tullut ikuistetuksi edes säällisen muotokuvamaalarin siveltimenvetoihin ja kuoli kaksi vuotta ennen kaupallisten valokuvauspalveluiden syntyä.

*

Tunnetuin kirjallinen teos Emilyn elämästä on Elizabeth Gaskellin (1810–1865) käsialaa oleva The Life of Charlotte Brontë (1857), joka loi vuosikymmeniksi pohjan Brontë-tutkimukselle. O’Callaghan riepottaa Gaskellia kunnolla.

Gaskellia väheksyttiin aikansa miespuolisten kirjailijoiden ja kriitikoiden toimesta. 1960-luvulla hänen kunniansa palautettiin hänen teostensa feministisen uudelleenluennan myötä. O’Callaghan vuorostaan kritisoi häntä asenteellisena ja valheellisena elämäkerturina.

Gaskell tunsi Charlotten, joka on Emilyn imagosta osin vastuussa. Charlotte, jonka tiedetään olleen varsin erilainen luonne kuin Emily, editoi siskonsa kirjoituksia tämän kuoleman jälkeen ja loi kuvan mystisestä, hankalasta ja jurosta ihmisestä. Motivaatio tähän on mahdollisesti ollut sisaruskateus tai Charlotten yksitotinen näkemys Emilyn pelottomasta käytöksestä.

Gaskell, joka ei koskaan tavannut Emilyä, myönsi ettei koskaan pitänyt hänestä Charlotten kertomusten perusteella. Gaskellin kirjoituksissa Emily näyttäytyykin mielenvikaisena.

Yksi Gaskellin väitteistä on, että Emily oli eläimiä pahoinpitelevä julmuri. O’Callaghan pitää sitkeästi elänyttä käsitystä kyseenalaisena. Aikalaistodistukset kertovat Emilyn välittäneen eläimistä koko tunteidensa kirjolla ja pitäneen pappilassa omaa eläinhoitolaansa. Hoitolassa hän piti huolta nummilta löytämästään haavoittuneesta faunasta.

Yhtä omituisena O’Callaghan nostaa esiin tarpeen tehdä Emilystä milloin joko autisti tai maanisdepressiivinen, mikä selittäisi hänen “lahjansa”. Amatöörien harrastama, mukamas kaiken selittävä diagnosointi on kieltämättä rutto jopa kirjallisuustieteissä. Eikä näitä viiltäviä analyyseja jostain syystä tehdä yhtä mielellään mieskirjailijoista.

Teoksessa luodaan Emilystä kuva protofeministinä. Hänet tunteneet ovat luonnehtineet häntä “maskuliiniseksi”, suoran toiminnan ihmiseksi. Feministiksi kutsuminen voi olla liioiteltua, mutta aikaansa nähden kirjailija oli ilmeisesti poikkeuksellinen tapaus antaessaan palttua normeille.

O’Callaghan nostaa esille tapauksen, jossa Emilyn tuttavat moittivat häntä siitä, etteivät hänen vaatteensa seuranneet muotia, johon kirjailija vastasi olevansa juuri sellainen millaiseksi Jumala hänet tarkoitti.

Vuosien ajan tätä pidettiin todisteena siitä, ettei kirjailija välittänyt ulkonäöstään tai oli toivottoman pihalla nykymaailmasta. O’Callaghan sanoo sen, mitä lukija ajattelee väistämättä: muotihömpötyksistä piittaamatonta naista nyt vain katsotaan kieroon.

*

Lyhyestä mitastaan huolimatta Emily Brontë Reappraised on todella kiinnostava ja harkitusti myyttejä murtava teos. Se ei väitä olevansa oikeassa; tiedot Brontëjen elämistä ovat yksinkertaisesti liian vajavaiset. Mutta se tekee mitä tieteiden pitäisi eli tarkastelee näitä vajavaisuuksia ja kehottaa olemaan ottamatta vakavasti heikosti perusteltuja argumentteja.

Aivan kirjan viimeisillä sivuilla se murskaa systemaattisesti joitain yleisimpiä legendoja Emilystä ja vahvistaa toisten todenperäisyyden. Valheellisten joukossa on joitain käsittämättömiä, jotka liittyvät brittiläisen likasankojournalismin rakastamiin juoruihin.

Omituisimmissa väitteissä Emily olisi harrastanut seksiä siskonsa Annen tai veljensä kanssa tai ollut mystikko, jumalan hullu, joka kanavoi tekstiä jostain ulkopuolelta. Charlotten näkemys siskostaan saattoi jopa muistuttaa tätä mystikkokulmaa, kenties koska hänen oli vaikea hyväksyä Emilyn olleen kirjallisesti niin lahjakas.

Toisaalta hyvää tarkoittavat seksuaaliaktivistit ovat halunneet väkisin nähdä sisarukset todelliset intohimonsa tukahduttamaan joutuneina lesboina, vaikka todisteita tästä on aivan yhtä vähän kuin lihallisesta sisarusrakkaudesta.

Pohdintojen toiveajattelu – tai eksploitaationnälkä – saa pohtimaan jälleen kerran tarinallistamisen halua. Osa lukijoista ja tutkijoistakin ei kestä ajatusta siitä, että ihminen voi tehdä jotain puhtaasta halustaan. Syitä käytökseen etsitään lapsuuskokemuksista, traumoista, jumalasta. Kun teoria, heikostikin muotoiltu, on “valmis”, se laitetaan myyntiin ja kaikki muu ihmisen elämässä taivutetaan teorian ympärille vaikka väkisin.

Oma lukunsa ovat luurankojen kaapista kaivelijat, jotka yrittävät selittää ihmisen yhdellä tapahtumalla: Insesti! Väkivalta! Hulluus puhkeaa!

Kukaan todellinen henkilö ei selity tyhjäksi vain yhdellä kokemuksella, ei edes vauvaiän ohittanut lapsi saati 30-vuotiaaksi elänyt nainen, jolla oli kirjallisten töidensä perusteella kaunis ja monimutkainen sisäinen elämä.

Teoksen suurin puute on sen halu spekuloida kevyesti joillain O’Callaghanin omilla arveluilla. Kenties Emily olisi nykyaikana kiinnostunut Instagramista tai ollut eläinsuojelija mutta tällainen ajatusleikki on muuten asiallisessa kirjallisuushistoriassa kauneusvirhe, vaikka sen on tarkoitus tuoda teksti lukijalle lähestyttävämmäksi; tarpeettomat modernisoinnit lähinnä vanhentavat teosta tahattomasti. Muuten kirjoituksen kevyt ote palvelee kokonaisuutta hyvin. Lähdeluettelo on kattava, pohdinnat ovat johdonmukaisia.

Sarabandin Brontë-kirjailijoiden keskustelun voi kuunnella yltä.

Paholaisen ohjeita

Posted on by kangasvalo

Aloita in medias res, kerro henkilökohtaisista sattumuksista, kuinka selätit kuolemanpelkosi, siivosit romuttuneen parisuhteen jäljiltä elämäsi rippeitä, kuinka sydämeesi sattui niin kovin. Kaikki palasi kuin taikaiskusta mieleesi näkemästäsi taideteoksesta. Tee itsestäsi tähti silloinkin, kun kyse on muiden elämästä ja työstä.

Puhu ideologiasta, mieti ideologiaa, katso maailmaa ideologian linssin lävitse. Oleta X ja Y, aseta ne vastakkain maailmaan jossa elät, miellä kokemuksesi todellisuuden prismaksi, hajottajaksi joka näyttää valon sellaisena kuin se mielestäsi aina on ollut. Kirjoita tarina todeksi maailmaan.

Hanki koulutus, jonka koet antavan maailmalle lisäarvoa. Teeskentele vaatimattomuutta vaivoin pidätellyn ylpeytesi peitoksi. Opettele uusi kieli vanhan kielesi päälle. Unohda aktiivisesti. Sulaudu tapettiin, josta olet pakottanut itsesi pitämään. Käytä kirjoittaessasi uutta kieltä, tarkasti, niin kuin pitää. Vältä arvottamista. Puhu oppimisesta, vaikka et tiedä mitään historiasta.

Älä sano mitään. Kirjoita sanoja paperiin mutta jätä sanomatta kaikki mitä et pidä ehdottoman turvallisena ja sallittuna. Älä yhdistä lankoja toisiinsa, älä lue mitään mitä ei ole pakko. Poimi avainsanat tiedotteesta. Vältä nolostuttamasta ketään, ennen kaikkea itseäsi.

Minkä tahansa polun valitsetkin, pidä huoli siitä, että se on tiukasti vasemman käden puolella. Lausu rohkaisuksi muutama sana maagisen taskupeilin edessä. Olet valmis tekemään kulttuurikritiikkiä.

Muistiinpanoja elokuvista, 9

Posted on by kangasvalo

Dead Leaves (Ohj. Hiroyuki Imaishi; Japani: 2004)

Dead Leaves on kulttianime, hyperaktiivisen animaation taidonnäyte. Kaksi rikollista lukitaan vankilaplaneetalle Natural Born Killers -henkisen rikosaallon jälkeen. Ei mene aikaakaan, kun he nousevat kapinaan ja vetävät mukanaan kaikki epätoivoiset vangit. Huipennuksena koetaan eräänlainen pyhä synnytys ja Lars von Trierin Rigetistä muistuttavan pikaisesti kasvavan vauvan voimallisuus. Seksuaalisuus näyttelee teoksessa lähes yhtä suurta osaa kuin mahdottoman suuret aseet. Tämä on silkkaa idiä eli Looney Tunesia eli siis hyvä.

One Cut of the Dead (Ohj. Shinichiro Ueda; Japani: 2017)

En normaalisti välitä spoiler-varoituksista, mutta One Cut of the Dead muuttaa muotoaan niin paljon, että elokuvasta kiinnostuneen on parasta olla lukematta tekstiä. Kyseessä on yksinkertainen zombikauhukertomus. Tarkkasilmäinen näkee, että teos on varsin tyypillinen japanilainen B-luokan kauhu ja huomaa jopa jonkinlaisia genrelle tyypillisiä klaffivirheitä, tyhjäkäyntiä ja näyttelyn tönkköyttä. Virheille antaa kuitenkin anteeksi, sillä teos on, ainakin näennäisesti, yhdellä otolla kuvattu ja vaikuttaa siksi kiinnostavalta kokeilulta. Muutaman kymmenen minuutin jälkeen elokuva päättyy ja lopputekstit seuraavat. Niitä seuraa paljastus: kyseessä on ollut elokuva elokuvassa, suora lähetys, jonka luomista varten on palkattu kunnianhimoinen TV-ohjaaja. Katsojan todistamat virheet ovat johtuneet teoksen tuotannon yhteydessä koetuista vaikeuksista. Elokuva nähdään nyt uudestaan, mutta kulissien takaa, tekijätiimin näkökulmasta. One Cut of the Dead on tavallista kiinnostavampi elokuvanteosta ja sitä kohtaan koetusta rakkaudesta kertova elokuva. Silti se on korkeintaan keskinkertainen eikä tuo genreen mitään radikaalisti uutta. Ideaalikohderyhmä ovat elokuvien teosta haaveilevat 15-vuotiaat.

Alice, Sweet Alice (Ohj. Alfred Sole; Yhdysvallat: 1976)

Nuori tyttö (Paula Sheppard) kiusaa julmasti nuorempaa siskoaan (Brooke Shields). Äiti on yksinhuoltaja, naapurissa asuu hikoileva, rasvainen pedofiili. Myöhemmin nuorempi sisar tapetaan kesken tämän kommuunion. Häiriintynyttä sisarta syytetään tapahtuneesta ja alkaa kierre mielisairausepäilyjen ja tulehtuneen yhteisön sokkeloissa. Pidän elokuvista, jotka tapahtuvat hyperrealistisessa maailmassa, moderneista saduista. Sellaisia elementtejä tässä ovat esimerkiksi liioitellun groteskisti kuvattu hysteerinen perhe-elämä ja naapuruston lihava, gargoilimainen hirviö. Samaten teoksen antikatolilainen asenne miellyttää minua kovasti. Tunnelma on kuin Yhdysvaltoihin sovitettua Lucio Fulcia. Elokuva on yksi aliarvostetuimpia slashereita, ehkä koska ei suoranaisesti tunnu puukkohipalta vaan joltain omalta jutultaan. Liian outoa jännärifaneille.

Le boucher (Ohj. Claude Chabrol; Ranska & Italia: 1970)

Chabrolin elokuvassa nuori pikkukaupunkiin muuttanut opettajatar (Stéphane Audran) tutustuu paikalliseen teurastajaan (Jean Yvanne), joka on entinen sotilas. Mutta mies on teurastaja myös kolmannessa mielessä: tappaja, sarjamurhaaja. Nainen hyväksyy miehen ystävyyden ja lumoutuu tämän maalaismaisesta brutaaliudesta mutta kieltää fyysisen kosketuksen ja pääsee tällä tavoin oudosti pedon niskan päälle. Psykoseksuaalisen kertomuksen taustalla on häiveitä Algerian sodasta, jonka melskeissä teurastaja on palvellut puolet elämästään ja jonka kokemukset ovat tuhonneet hänet ihmisenä. Toisaalta opettajattaren kieltäytyminen seksistä johtuu myös jostain, jota ei aivan kokonaan sanoiteta. Häiritsevä epävarmuus ei varmastikaan miellytä katsojaa, joka haluaa elokuvakokemuksiltaan tasa-arvoa edistäviä näkemyksiä ja puhtoisia henkilöhahmoja, mutta jää vaivaamaan ristiriitaisuudellaan: tarinassa ei ole selkeää moraalia. Jälleen kerran hieno elokuva Chabrolilta ja olen alkanut pitää häntä Ranskan uuden aallon top 3 -ohjaajiin kuuluvana. Muut kaksi ovat luultavasti Jacques Rivette ja Agnès Varda, joskin Éric Rohmer on lähellä.

Pianonopettaja (Ohj. Michael Haneke, Ranska, Itävalta & Saksa: 2001)

Pianonopettaja on Michael Haneken parhaimmistoa. Se johtuu ehkä siitä, että teoksen pohjalla on Elfriede Jelinekin romaani ja Haneke ei käsikirjoittanut teosta itselleen vaan toiselle ohjaajalle. Haneke kutsuttiin hätiin, kun tuotantosuunnitelmat menivät solmuun. Lopputulos on perus-Hanekea oudosti lähestyttävämpi. Isabelle Huppert esittää pomottavan äitinsä alla kipuilevaa Erikaa, joka opettaa nuorille pianonsoittoa huippukoulussa. Erika on nihkeä kusipää, joka tyydyttää tukahdutettuja seksuaalisia tarpeitaan nuuhkimalla mällipapereita pornoteatterissa, vakoilemalla paneskelevia pareja ja viiltelemällä sukuelimiään. Hän kohtaa vertaisensa, kun tapaa nuoren pianolahjakkuuden, jota kohtaan tuntee vaistomaista kiiman sekaista vihaa. Erikan tunne-elämässä läheisyys ja kuvotus elävät rinta rinnan. Sadomasokistinen fetissi peittää alleen tunteen yksinäisyydestä ja lahjakkuutta ylistävästä mutta ilottomasta elämästä.

Warlock (Ohj. Steve Miner; Yhdysvallat: 1989)

Ikikarismaattisen Richard E. Grantin ja Julian Sandsin tähdittämä fantasiaseikkailu on lyhyesti sanottuna aivan uskomattoman typerä ja juuri siksi viihdyttävä. Grant on noidanmetsästäjä, joka seuraa otsikon velhoa (Sands) epämääräisestä fantasiamenneisyydestä (jonka pitäisi olla 1600-luku mutta joka näyttää paikoin 1200-luvulta) nykyaikaan voidakseen pistää tämän lopullisesti maan multiin. Luonnollisesti noidanmetsästäjä hämmästelee nykyaikaisia vempeleitä monttu auki istuessaan häntä reissullaan auttavan tarjoilijan (Lori Singer) vieressä auton pelkääjän paikalla. Onneksi noitakompassi auttaa seuraamaan maagisen saatanan sikiön levitointia läpi Yhdysvaltojen. Hilpeässä elokuvassa muun muassa pistetään pikkulapsi rasvapataan ja isketään nauloja maagin jalanjälkiin. Teoksen kuvaama taikuus on aitoihin myytteihin perustuvassa sisäisessä logiikassaan fantastisen oloista, vaikka elokuva on silkkaa kasarifantasiaroskaa. En muista hetkeen nähneeni mitään näin estoitta viihdyttävää.

A (Ohj. Tatsuya Mori; Japani: 1998)

Dokumentti käsittelee satojen ihmisten hengen vieneen Tokion sariinikaasuiskun tehnyttä Korkein totuus -kulttia pian iskun toteuttamisen jälkeen. A tulee kultin toisesta nimestä Aleph. Johtaja Shôkô Asahara on viskattu linnaan odottamaan teloitusta muutaman muun kanssa. Pomoksi on vaivihkaa noussut karismaattisen partajeesuksen sijasta komentoketjussa jossain sijalla 300 oleva hiljainen rillipää, PR-mies Hiroshi Araki, joka kärsii loputtomasta mediahuomiosta naama tonnin setelinä kuin sekavaa konkurssipesää selvittämään nakitettu konttorirotta. Pyrkiessään puhdistamaan kultin maineen hän kohtaa kaikenlaista: Paikallisen yliopiston humanistiaktivistit pyrkivät auttamaan, vaikka yrittävät samalla vakuuttaa Arakin lähtemään kultista. Kamera tallentaa kultin jäseniin kadulla kohdistuvaa avointa, peittelemättömän fasistista poliisiväkivaltaa. Loppu on moniselitteinen, ei mikään tyydyttävästi muotoiltu kertomuksen loppu. Araki päättää jäädä kultin jäseneksi kaikista vastoinkäymisistä huolimatta. Myöhemmin hänestä tuli koko järjestön johtaja. Kannattiko? Teokselle on jatko-osa, jonka katson varmasti vielä joskus.

Syksyn jälkeen saapuu kevät (Ohj. Annika Grof; Suomi: 2020)

Syksyn jälkeen saapuu kevät on taattua Suomi-laatua eli raivostuttavan sijasta keskinkertainen ja hiukan tylsä. Kirjoitan tämän saman monista suomalaista näytelmäelokuvista, mutta periaatteessa tekniikkaa ja näyttelijöitä ei voi syyttää mistään ja harvinaista kyllä, tässä tapauksessa ei ohjaajiakaan. Teokselle voi nostaa hattua myös hienosta avauksesta: se on kautta aikain ensimmäinen livvinkarjalankielinen elokuva. Eletään sodanjälkeistä uudelleenasutuksen aikaa ja nuori Anni (Asta Sveholm) kaipaa vapautta ja kaupunkiin ahdistavan maaseudun sijasta. Valitettavasti teos on masentavan tyypillinen suomalainen kertomus: jos toivoa on, se sammutetaan, jos kärsimystä on, siitä tehdään kaunista. Ei tällaista vaan jaksa, saatana.

Why Don’t You Play in Hell? (Ohj. Sion Sono; Japani: 2013)

Sonon tunnetuimpiin kuuluva elokuva on sekin oodi elokuvanteolle, niin kuin tässä kirjoituksessa aiemmin mainittu One Cut of the Dead. Moodi on myöhemmin tehtyä toveriaan paljon groteskimpi ja sarkastisempi. Mestariteoksesta haaveileva amatööriohjaaja yrittää vakuuttaa kaikki ympärillään vielä viimeiseen yritykseen, vaikka ihmissuhteetkin jo kärsivät. Mahdollisuus tulee, kun kaksi keskenään kilpailevaa yakuza-porukkaa päättää laittaa toisensa lihoiksi. Ohjaaja näkee siinä mahdollisuuden tallentaa kokonaisuus ja luoda siitä jotain ainutkertaista. Why Don’t you Play in Hell? vaikuttaa jonkinlaiselta kommentaarilta elokuvanteon kyvystä sairastuttaa tekijänsä. Lopun hurmeleikin on varmaankin tarkoitus olla hauskaa ja viihdyttävää. Siinä se ei onnistu. Sen mitä Sonolta olen nähnyt, hän kärsii Takashi Miike -syndroomasta: Joukossa on ollut helmiä, mutta yleisesti ottaen hänen teostensa ideat ovat vain ihan hauskoja ja elokuvat usein vain liian pitkiä, jolloin niiden ideoista tulee gimmickejä. Teokset hukkaavat mahdollisuutensa kaikenlaiseen liioiteltuun läträilyyn.

Desert Nights (Ohj. William Nigh; Yhdysvallat: 1929)

John Gilbertin Hangon keksinkin peittoava virnuilu unohdetussa mykkäajan seikkailussa olisi taattu krapulapäivän pelastaja, jos elokuva olisi hitusenkin kiinnostavampi. Valitettavasti kokonaisuus on vain tylsä. Avioparia esittävä huijarikaksikko pöllii timanttifirmalta Afrikan tähden ja kidnappaa samalla mukaansa yhtiön johtajan. Aavikolle sijoittuva kolmiodraama on kuvattu erittäin halvalla jonkun Hollywoodissa sijaitsevan kämpän takapihalla. Suhtautuminen naisiin kesytettävinä äkäpusseina ja pääsankarin timanttidiileriys eivät suoranaisesti nosta pisteitä nykykatsojan silmissä. Teos jäi Gilbertin viimeiseksi mykkäelokuvaksi.

Ulysse (Ohj. Agnès Varda; Ranska: 1983)

Agnès Vardan lyhytelokuvassa tutkitaan yhtä ohjaajan 50-luvulla ottamaa valokuvaa. Alaston mies seisoo rannalla selin kameraan. Pieni poika, Espanjan fasismia paenneiden toisinajattelijoiden jälkeläinen, tutkii kuolleen vuohen raatoa. Pojan nimi on Ulysse. Kaikki teoksen ympärillä on pysynyt vain näennäisesti samana. Niin mies kuin poika ovat vanhentuneet, Varda on vanhentunut. Vain vuohi pysyy kuolleena, mutta kaikki kuvassa olleet seuraavat tai ovat jo seuranneet sitä ikuisuuteen, joka ei kai paljoa eroa valokuvan kuolleista, pysähtyneistä hetkistä. Yllättävän henkilökohtaisia sävyjä saava dokumentti valokuvan roolista yhtenä 1900-luvun massamedioista on erinomainen esimerkki Vardan taidoista ohjaajana.

Poetry (Ohj. Lee Chang-dong; Etelä-Korea: 2010)

Normaalisti näin suorastaan kellokoneistomaisesti ja metaforallisesti etenevä elokuva kyllästyttäisi minua, mutta Poetry on niin tasapainoiseksi kokonaisuudeksi tehty, että en voi olla viehättymättä. Eläkeikäinen iloinen täti Monika nimeltä Yang Mi-ja tienaa rahaa siivoustöillä elättääkseen kiittämättömän lapsenlapsensa. Hän on myös juuri aloittanut runousharrastuksen. Lääkäri kertoo Yangille, että hän sairastaa Alzheimeria, mutta tieto ei joko uppoa mummon kallon tai hän yrittää kiistää sen tietoisesti. Mies on kuollut, tytär asuu töiden takia jossain muualla, kämpässä luuhaa teini-ikäinen räkänokka. Pojan paskiaismaisuudesta huolimatta mikään ei saa Yangia (eikä katsojaa) varautumaan siihen, että kakara on syyllistynyt yhdessä kavereidensa kanssa koulutoverin joukkoraiskaukseen uudestaan ja uudestaan. Tyttö on tappanut itsensä. Odotettavissa on oikeusjuttu eikä syyllisyydestä ole pienintäkään epäilystä. Koulu yrittää peitellä tapahtunutta maineen menettämisen pelossa. Muiden syyllisten isät yrittävät kuitenkin ostaa uhrin äidin hiljaiseksi suurella rahasummalla. Yang on tilanteessa, josta ei ole helppoa ulospääsyä, eikä kertomus kulje suuntaan johon odottaisi. Se kasvaa tarinaksi oman elämän virheille jätetyistä hellistä jäähyväisistä ja muuttuu empaattiseksi kuvaksi naisen asemasta eteläkorealaisessa kulttuurissa, jossa oli silloin ja on edelleen valtavasti petrattavaa. Kerta kaikkiaan hieno elokuva.

Dead Souls (Ohj. Wang Bing; Ranska & Sveitsi: 2018)

Kiinalaista modernia historiaa armottomuudella tallentavan Wang Bingin 500 minuuttia pitkä katujyrä koostuu lähes yksinomaan eräästä kommunismin ajan rangaistussiirtolasta selvinneiden vanhusten haastatteluista. Kaikki haastattelut on kuvattu yhdellä staattisella kameralla, ainoat leikkaukset tapahtuvat, kun kamerasta loppuu nauha. Ihmiset joutuivat kaivamaan keskellä Gobin autiomaata käsin itselleen luolia, joissa nukkua. Ruokaa ei ollut, lääkkeitä vielä vähemmän. Useimmat kuolivat keuhkokuumeeseen, nälkään ja nestehukkaan. Teoksessa kohdataan 120 selviytynyttä, osa heistä on haastatteluiden tapahtuessa jo kuolemassa vanhuuteen. Välillä käydään paikan päällä, keskellä autuaasti jälkipolvien mielistä unohtunutta mitätöntä länttiä hiekkaerämaassa. Lopuksi heiluva käsivarakamera vaeltaa hitaasti vanhan vankilamaan tomuilla. Kuolleiden luita on edelleen joka puolella. Teos ei pärjää ohjaajan toiselle mammutille, Tie xi qulle, mutta se on todisteena Kiinan historian varjopuolista, jos mahdollista, vieläkin raaempi.

The Other Side of the Wind (Ohj. Orson Welles; Yhdysvallat, Ranska & Iran: 2018)

Siis tällainen on Orson Wellesin viimeiseksi jäänyt teos. Juupa juu. Jostain syystä odotin tältä jotain, vaikka en pidä Wellesin elokuvista kovin paljoa. Niissä on katsojaa aliarvioivaa ironisuutta, jota en osaa arvostaa. The Other Side of the Wind kertoo kovasti Wellesin oloisesta ohjaajasta (John Huston), jonka viimeisin teos on michelangeloantonionimainen moderni haahuilu. Teos esitetään suurissa parhaille kavereille ja entisille yhteistyökumppaneille järjestetyissä allasbileissä, joissa selviää myös, että tuotannon loppuun viemiseksi ei ole rahaa. Silti ympärillä on perskärpäsiä, jotka haluavat osan ohjaajan gloriasta. Hollywood on koneisto, joka niistää todellisista taiteilijoista mehut. Tai jotain. Lopuksi ohjaajaparka päättää päivänsä joutumalla Keskipäivän aaveen (1963) lopetuksen tapaan auto-onnettomuuteen. Kokonaisuuden voi ottaa tosissaan tai sitten ei. Niin kuin Wellesin kohdalla yleensä, en saa teoksesta juuri mitään irti. Kaikessa on tavoittamaton ylimielisyyden sävy. Elokuvan arvostettavin puoli on sen kuvauksen ja leikkauksen välinen yhteispeli, joka on todella upeaa ja dynaamista. Visuaalisesti elokuva sykkii elämää, mutta sisältä se on kuollut. Mieleen tulee ilmiselvimpien uuden aallon vertailukohtien lisäksi Eisenstein. Itsesäälinen säkki lannoitetta.