Kirjan lukeminen ja siitä tiedon omaksuminen ei tee ketään älykkääksi. Sen jälkeen on luettava toinen kirja ja kolmas ja omaksuttava lisää tietoa.
Lisätiedon omaksunta tarkoittaa sitä, että saadut tiedot voivat olla ristiriitaisia. Sen jälkeen on luettava lisää kirjoja.
Siis kirjoja, jotka ovat käyneet lävitse tieteellisen prosessin ja antavat yleisluontoisen kuvan. Jos jossain on askarruttavia kohtia, on luettava lisää.
Sitten on elettävä, koettava ja nähtävä, miten eletty, koettu ja nähty osuu yksiin luetun kanssa.
Tämän jälkeen on luettava lisää, tajuttava ettei työ lopu koskaan. Työ on päättymätön.
Ja edellinen koskee vain yhtä asiaa, ehkä jopa vain yhtä yksityiskohtaa. Lukuisat seikat liittyvät toisiinsa ja tarjoavat lisävalaistusta, joka avaa kokonaisuuksia.
Jos olet esimerkiksi kiinnostunut köyhyydestä, voit lukea kuinka se periytyy. Jotta ymmärtäisit tätä paremmin, on parempi lukea siitä, mikä köyhyyden psykologinen vaikutus on ja miten rikkaat perustelevat rikastumisensa itselleen. Kannattaa myös lukea, kuinka talousjärjestelmät tekevät yksistä köyhempiä kuin toisista. Sitten voi lukea ihmisen älykkyydestä ja miten se korreloi rahan ansainnan kanssa vai korreloiko ollenkaan. Ja siitä miten älykkyyttä mitataan ja miten sitä voi parantaa. Entä pääsevätkö älykkäimmät hyviin kouluihin? Miten itse asiassa koulutus toimii köyhyyden parantamisessa? Mikä on koulutuksen ja opiskelijan yhteiskunnallisen taustan välinen kytkös? Mitä poliitikot todella sanovat koulutuksesta ja köyhyydestä? Mitä köyhyys itse asiassa on? Ja niin edelleen.
Usein hoetaan kaiken olevan poliittista. Tämä on kuitenkin yksisilmäinen toteamus. Jokainen vähänkään merkityksellinen aihe avautuu moneen suuntaan: poliittiseen, sosiologiseen, psykologiseen, historialliseen, biologiseen, eettiseen, esteettiseen ja niiden sisällä pienempiin osa-alueisiin, joista tulee mielipiteiden taistelutantereita. Mikään aihe ei ole kokonaan vain yhdellä tavalla tulkittavissa, yhden asian palveluksessa.
Kokonaisuudet ovat monimutkaisia, jopa kaoottisia. Monille ilmiöille löytyy suunnaton määrä syitä. Ei voida välttämättä perustella, miksi jotain sattui tapahtumaan juuri tietyllä hetkellä tai mitkä sen seuraukset ovat. Jokainen arkipäivä on täynnä mysteerejä.
Tämä ei tarkoita sitä, että asioista puhuminen olisi mahdotonta. Näkökulmaansa olisi vain hyvä pohtia perinpohjaisesti, vaikka samalla myöntäisi, että ulos jää väistämättä jotain.
*
Tämän edellä luetellun kokonaisuuden hyväksymistä ja asioiden perinpohjaista käsittelyä pitäen oma rajallisuutensa mielessä kutsuisin itse ajatteluksi. Mikä tahansa tätä vähäisempi ei sitä ole.
Tai tietenkin on – aivosähkönä, prosessina, mikä tahansa on ajattelua hampaiden harjaamisesta aamulla vaikeiden matemaattisten tehtävien ratkomiseen. Mutta jos puhutaan “ajattelusta” sellaisessa käsityksessä, joka liitetään ihmisen ymmärryksen kasvamiseen, vähäisempi ei riitä.
Tähän kuuluu osana sen hyväksyminen, että ajattelu ei ole koskaan vain järjellistä tai vain tunteellista. Se on kumpaakin. Rationalismi ja emotionaalisuus ovat usein tismalleen sama asia.
Lopuksi tätä sekasotkua pitäisi vielä käyttää asioiden oivaltamiseen, oman ja muiden elämän hyväksyntään.
*
Minulta kesti vuosia tajuta, että ajattelun itsensä näkeminen valtavana ja jatkuvasti raksuttavana koneistona, kokonaisvaltaisena prosessina, ei ole jokaiselle itsestäänselvyys. Itse asiassa jotkut nyrpistävät nenäänsä, jos heitä muistuttaa kaaoksesta. Osa jopa vihaa ajattelun itsensä ajattelua.
Syitä on varmasti monia. Kenties tärkein on yksinkertaisesti haluttomuus myöntää maailman monimutkaisuus. Pitkälle viety ajattelu tarkoittaa joillekin samaa kuin nihilismi: jos ajattelu tekee kaikesta näin vaikeaa, miksi tehdä mitään?
Kysymys on hyvä, aiheellinen jopa. Siksi mainitsin, että oleellinen osa ajattelua on rajallisuutensa hyväksyntä: Minä en pysty kaikkeen!
Mutta ehkä johonkin kuitenkin?
Se mihin en pysty, sitä voi joku toinen täydentää. Ajattelu ei vain auta vetämään omat rajat, se antaa niille kontekstin. Mitä paremmin maasto tunnetaan, sitä helpompi on piirtää karttaan viivoja.
Ajattelun rajojen purkaminen, oman ajattelun taustalla olevien taipumusten kyseenalaistaminen ja ulottaminen moniin suuntiin vaatii suunnatonta ponnistusta, eikä sitä tapahdu luonnostaan, jos siihen ei opi.
Jos lukee väärän kirjan (tai somepäivityksen tai lehtiuutisen) ymmärtämättä katsoa sen taakse, näkemättä ympäristöä ja kontekstia joka tekstin on synnyttänyt, on vain omaksunut jotain, ei ajatellut. Vielä pahempi juttu on, jos jatkaa itse sokeana asioiden toistamista. Huomaa hokevansa meemejä – tosissaan.
Epätoivoinen yhteen selitykseen takertuminen on epäilyttävää. Se on ajattelun häviö, eikä sillä ole useinkaan tekemistä moraalisen suoraselkäisyyden kanssa, jonka selän taakse se yrittää usein piiloutua.
Sen sijaan on kyettävä myöntämään toisten ihmisten lähestyvän samoja asioita täysin eri puolelta – ja että nämä ihmiset voivat olla omilla standardeillaan oikeassa; jossain on olemassa selitykset heidän käytökselleen, vaikka sitten näkymättömissä.
Kyse ei ole samasta asiasta kuin relativismi, vaan yksilön rajallisuuden hyväksymisestä, jota äärimmäinen relativismi pohjimmiltaan nihilistisenä elämäntapana ei edusta.
Lukuisat salaliittoteoreetikot tai politiikkaan hurahtaneet ihmiset toimivat ehdottomuuden periaatteella, jota perustellaan “asioista lukemisella”, koska “asioiden lukeminen” ja siten “tiedostaminen” (eli sokea matkiminen) koetaan älykkyyden osoitukseksi. Kertaalleen luettua hoetaan uskonnollisena mantrana, indoktrinaatio on tapahtunut.
Samasta syystä myös tiedostava nuoriso kertoo mielellään “lukeneensa” ja “opiskelleensa” asioita, joita voidaan pitää liberaaleina opinkappaleina.
*
Pidän myös filosofeja syvästi epäilyttävinä, paljon epäilyttävämpinä kuin muita tieteen parissa toimivia. Ymmärrän filosofiaa oikein hyvin, mutta tuntuu tragikoomiselta, miksi kukaan Immanuel Kantia vähäisemmällä järjellä varustettu, joita moni filosofeista on, haluaa suuren preussilaisen jalanjäljissä omistaa elämänsä jonkinlaiselle “ajattelun yhtenäisteorialle”. Se tuntuu epäinhimilliseltä, vaikka sitähän suurin osa filosofiasta lopulta on: sekä epäinhimillistä että yhtenäisteorian hakemista, istumapaikan etsimistä Kristuksen vierestä.
Filosofian lukijalla on siitä onnellinen asema, että hän voi lukea keskenään ristiriitaistakin aineistoa ja ymmärtää sitä kautta maailmaa paremmin, löytää jotain “puhuttelevaa” ja kokeilla miten se sopii maailmaan ympärillä.
Filosofeilla on se taakka kannettavanaan, etteivät useimmat heistä voi tehdä samaa kuin lukijansa ja heittää vanhaa menemään tuosta noin. Poikkeuksina tietysti Nietzsche, Wittgenstein ja muutama muu rehellinen.
Useimmat filosofit eivät pysty tekemään suurta irtiottoa jo sanomaansa, koska heidän täytyy myös tehdä uraa ja kerran valittua suuntaa voi vain hioa. Sitä ei voi hylätä, koska se olisi petos itseä kohtaan, oman ajan tuhlaamisen myöntämistä. He siis rajoittavat ajatteluaan tahallisesti.
Jos filosofitkin tekevät näin, on selvää, miksi kultteihin aivopestyjä tai muita lentokoneiden sulattamia teräspalkkeja taivastelevia on niin vaikea saada ajattelemaan toisin. Puhumattakaan ihannoiduista tolkun ihmisistä, jotka kuvitellusta maalaisjärjestään huolimatta vannovat poliittisen puolueen tai kuolettavan keskiluokkaisuutensa nimeen.
Kaikki nämä luulevat nähneensä “koneiston” taakse ja tekevänsä oikein kyseenalaistaessaan heille kerrotun, vaikka tosiasiassa he eivät vie ajatuksiaan sen syvemmälle kuin aiemminkaan. He ovat valinneet kahdesta helpoimmasta tarjolla olevasta vaihtoehdosta toisen kyllästyttyään ensimmäiseen.
Joku voisi sanoa, että heidän ajattelunsa on ahdasta. Itseään he kyllä pitävät kykenevinä melkein mihin tahansa. Mikä on täysin päinvastainen opetus kuin mitä ajattelusta pitäisi saada: ajattelu on avaraa, yksilö itsensä vanki.
Sitten rynnätäänkin Capitol Buildingiin ja ihmetellään, miksi Jumala ei ilmesty koneesta.