Käyttäydymme kuin kulttuuri olisi elävä olento, sen sanotaan hengittävän juuri nyt keskuudessamme ja puhumme sen pitämisestä elossa. Mitä enemmän yritämme pitää kulttuuria hengissä, sitä kuolleempaa se on. Kulttuurin kanssa halutaan kaljalle kuin se olisi suurikin ystävä. Se on zombi, olut valuu suoraan lävitse, silmämuna löllöttää poskella sen laahustaessa baaritiskille ja takaisin.
Taiteen tekijöistä suurin osa on kuollut, teoksista vielä suurempi osa, ne kuolevat heti kevään koittaessa, syksyn uupuessa, joululahjapapereiden rapistessa vielä auki sadat suomalaiset kirjat sätkivät, alkavat kuolla ja liittyvät edeltäjiensä joukkoon. Niitä etsii enää muutama harva kirjastojen nimellä tunnetuista katakombeista. Taulut on naulattu museoiden seinälle, krusifikseja toisensa perään. Musiikki on kulutustavaraa.
Me taiteen alalla työskentelevät palvelemme pohjimmiltamme kuolemaa niin kuin uskonnollisten kunnon ihmisten kuuluukin. Jokainen taiteilija synnyttää uuden lapsen. Melkein aina lapsi syntyy kuolleena, se haudataan, ja muisto siitä on enää sitä kantaneen taiteilijan muisto ja ehkä kriitikon, joka hellyydellä katsoi lasta silmiin.
Mutta silti uusia, kuolleita lapsia työnnetään maailmaan siinä makaaberissa toivossa, että joku jäisi eloon, varttuisi aikuiseksi, ei kuolisi ennen vanhempiaan ja ehkä, kenties jo taiteilijan elinaikana, siitä kohotettaisiin messias.
Siitä moni haaveilee, sillä jos taiteilija ei haaveile lastensa kuolemattomuudesta, niin kuin moni vanhempi täysin järjettömästi tekee, hänelle ei jää vaihtoehdoksi kuin myöntää työstävänsä massaa, maatuvaa ainesta, joka lahotessaan antaa elämää uusille yrittäjille. Lapset eivät olekaan lihaa ja verta, aitoja eläviä jälkeläisiä. Ne ovat vaihdokkaita, sprigganeita, ja niiden kuollessa ne antavat jotain seuraaville.
Sen myöntäminen on kivuliasta, koska länsimaissa kulttuurin arvo on yksilössä; taideteos on taiteilijan luomus, sanoisi tekijän kuolemasta mitä tahansa. Mutta samalla jos teos ei tule yleisön väkisin ottamaksi, tuhoa taiteilijan suhdetta siihen ja siten sen yksilöllisyyttä, se mätii ja sen ainoaksi arvoksi jää olla osa jatkumoa, joka tuottaa entistä enemmän taidetta.
Tässä mielessä postmodernismia kuoleman kulttuuriksi kutsuvia konservatiiveja ymmärtää hyvin, sillä postmodernismi on kiihtyvällä tahdilla tapahtuvaa luomista, siis hylkäämistä ja kuolemaa. On eri juttu pitääkö sitä huonona asiana.