Halusta reagoida

Posted on by kangasvalo

Ja taas ja taas ja taas on keskusteltu taidekritiikistä, ja taas ja taas ja taas jakolinjat ovat seuraavat: kritiikin merkitystä lyttäävät (usein mediaihmiset) ja kritiikkiä puolustavat (usein mediaihmiset). Eräs Instagramissa suosittu meemitili kysyi, että miksi kritiikin pitää olla niin kriittistä, eikö olisi kuitenkin mukavampaa, että se olisi kehuja ja näiden kehujen aukaisua.

Koska elämme yhteiskunnassa jossa elämme, oli meemissä esitetyt näkemykset poimittu jokaisen lehden palstalle Hesaria myöten. Syntynyttä monologien virtaa on kutsuttu kiinnostavaksi keskusteluksi ja ties millä muilla valheellisilla nimikkeillä. Sittemmin kritiikkiaihe on mutatoitunut väittelyksi yliopistokoulutettujen ihmisten etuoikeuksista tehdä taidearvotusta. Tai jotain sen tapaista, jonka jokainen aikuinen ja taiteen parissa toimiva ihminen on jo sisäistänyt ja ymmärtänyt, mutta jonka noin 20-vuotiaat haluavat kerta kerran jälkeen käydä lävitse julkisesti, koska taidehistorian kirjojen avaaminen ja niiden lukeminen hiljaa on liian vaikeaa.

Väsynyt aihe siis. Olisin onnellisesti välttynyt tämän kohtaamiselta, jos tästä ei olisi tullut “talking pointia” kaikille edes etäisesti tuntemilleni kollegoille, jotka ovat sen jälkeen halunneet vatvoa tätä asiaa vatvomasta päästyäänkin jokaisessa yksityiskeskustelussa, WhatsApp-ryhmässä ja sosiaalisen median virrassa.

Kaikki porinan ja kohinan esiin nostamat kysymykset ovat olleet keskustelun aloitustakin väsyneempiä, vastaukset jo haudan partaalle uupuneita.

Oikeita kysymyksiä olisivat:

  1. Miksi kenenkään pitää välittää poliittista propagandaa suoltavan meemitilin näkemyksistä?
  2. Meemitili suoltaa propagandaa ja vaatii sitten kritiikiltä samanlaista yksituumaisuutta propagandan muodossa. Missä lukijoiden ironiantaju?

Toisin sanoen metatasot jäävät jälleen tarkastelematta, koska reaktiivisuuden logiikka ei salli sitä. Media-alalla rakastetaan “keskustelua” (eli omaa ääntä), ja metakysymyksissä on se ongelma, että ne pyrkivät oikein käsitettyinä tuhoamaan koko keskustelun ja sen tarpeen, mikä kuulostaa pahalta mutta on hälyllä täytetyssä maailmassa siunaus.

“Keskustelu” eli monologien kuoro ei sinänsä ole ongelma. Ongelma on, kun keskustelu lisää sisällötöntä ja toisteista meteliä, erityisesti kun sen on aloittanut joku, joka ei jo aloitussanojensa perusteella ymmärrä käsittelemäänsä kohdetta.

Silti aiheeseen tartutaan julkisesti hanakasti, koska se triggeröi mediaihmisiä ja mediaihmisten mielestä mediassa on puhuttava siitä, mikä on mediaihmisille tärkeää. Tämä on nollatason ilmiö, relevanttiutensa katoamista pakonomaisesti pelkäävien journalistien, helsinkiläisten, helsinkiläisten journalistien sun muiden selkärankareaktio.

Pitää saada vähintäänkin twiitti ulos, mieluiten ketju… Tai kolumni jossain, se olisi jo makupala… Ja essee, aah, se on jo kuninkuusluokkaa! Ei ole sellaista viraali-ilmiötä, johon median ammattilainen ei juoksisi pää edellä ja ilman kypärää, vaikka ammattilaisuuden luulisi tarkoittavan myös harkintaa ja valikoivuutta. Tietenkin sosiaalinen media ja iltapäivälehtien klikkilogiikka on vain jouduttanut tätä nopeutta.

Taidekritiikkikeskustelu asettuisi sille merkityksen puolesta kuuluvaan yhteiskunnalliseen lokeroon, jos se nostettaisiin esille ehkä kerran viidessä tai kymmenessä vuodessa eikä muutaman kuukauden välein.

*

Kuka tahansa, joka on sisällä taidekentässä niin, että näkee sekä tekijän että vastaanottajan näkökulman tajuaa, että a) suomalainen taidekritiikki ei ole ankaraa vaan lepsua ja b) meemitilin vaatima perusteltu kehuminen on jo sitä, mitä kritiikki tekee. Vihollinen on siis kuvitteellinen, väite virheellinen.

Anonyymillä ylläpitäjällä on aseenaan viisaan argumentoijan keino välttää itseensä kohdistuva kritiikki eli vaikeneminen. Keskusteluun ei tarvitse osallistua enää kun sen on potkaissut käyntiin ja saanut riittävän vallan tunteen. Ei kun uutta kuvaa putkeen vain!

Vaatimus siitä, että kritiikin pitäisi olla ensisijaisesti suosittelua ja hehkutusta kertoo tietysti median ja taiteen alaa riivaavasta pakotetusta optimismista. Luokittelen sen mielessäni samaan lokeroon kuin herkkyyspuheet, keholliset fiilistelyt, samojen tunnereaktioiden vaatimisen kaikilta ja muut kautta rantain tehdyt, paperilla kauniilta kuulostavat yksilönpalvonnat, jotka ovat tosiasiassa elämän kirjavuuden kieltäviä, mutatoituneet vastarinnasta doktriineiksi.

Taiteilijoiden intoa hehkuttaa hehkutusta ei toki kannata ihmetellä. Jopa kirjailijoiden, noiden oletusarvoisesti älyköiksi erheellisesti joskus tituleerattujen, joukossa on heitä, jotka suhtautuvat kritiikkiin kuin pienet lapset, on kyse kehuista tai moitteista.

Akateemisessa maailmassakin tällainen kritiikitön innostuksesta pirskahteleminen (arkikielellä tutummin ihan vain “propaganda”) on ujuttautunut jotain sivukautta mukaan retoriikkaan, mutta pääosin siellä kuin muuallakin aikuisten maailmassa käsitetään edelleen, että julkiseen puheeseen kuuluu mahdollisuus sanoa kriittisesti perustellusti aivan kaikesta.

Nyt ihmiset joilta olisi lupa odottaa enemmän ottavat tosissaan Tunna-diippejä keloja, jotka liitetään kuviin kissoista tai hassusti ilmehtivistä TV-ohjelmien henkilöistä.

Vasta vastaanotto tekee typeryydestä vakavaa. Kaikenlaisille provosurvaisuille pitäisi antaa yhtä paljon huomiota kuin jollekin parin tuhannen hengen kunnan valtuuston varajäsenen näkemyksille Asioiden Tolasta. Silti näille kuin tekoälyn valmiin sapluunan pohjalta sorvaamille näkemyksille annetaan arvo oleellisina heittolaukauksina, vaikka tulisi ymmärtää, että jokaiseen koukkuun ei pidä tarttua. Eikä Internet-keskusteluun osallistua.

Valta ja voima

Posted on by kangasvalo

Tiettyjen vasemmistoliberaalien harjoittamassa vallan ja voiman kritiikissä kukaan ei halua määritellä eksakteja valtasuhteita, vaikka samalla niistä puhutaan jatkuvasti. Tarkkaa kaaviota vallan eri suhteista ei voida kategorisoinnin pelossa tehdä.

Näin ollen kaikilla on tiedossa, kuka on voima-askelman ylimmällä tasolla (rikas valkoinen CIS-hetero mies, jolla ei ole elämää rajoittavia vammoja tai mielenterveysongelmia) ja kuka on alimmalla (köyhä rodullistettu queer, joka on vammainen tai mielenterveysongelmainen). Muut sijoitetaan miten sattuu, tai oikeastaan jätetään sijoittamatta, ja sen myös huomaa, lähinnä sekavuutena vasemmistodiskurssien sisällä.

Kategorisointi on vinoutunutta, koska sen avulla ei synny käsitystä vallan todellisesta olemuksesta eli siitä mitä ja miten oikeastaan kontrolloidaan ja millä voimalla. Valta ymmärretään kategorioiden (valkoinen/rodullistettu, mies/nainen/muu…) antamien etuoikeuksien tai haittojen kautta, mutta käsitys kontrollista on hutera.

Vallan antama voima ei ole yhtä kuin kuuluminen johonkin kategoriaan. Syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi omassa sosiaalisessa piirissään käyttää suurta voimaa. Jotkut voivat käyttää kulissien takana henkilökohtaista valtaansa väärin muiden uhkailuun tai kiristämiseen. Sen sijaan näkyvästi esillä olevalla keulakuvalla voi olla olematon määrä voimaa valtansa takana.

On yhteiskunnassa kapitalistinen tai muunlainen järjestelmä, voima on tarkoittanut aina samaa kuin poliittinen ja taloudellinen asema. Näin ollen syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi silti pitää hallussaan merkittävää valtaa asemansa kautta. Tätä ei voida myöntää ääneen, koska hänen edustamansa kategoriat mielletään automaattisesti syrjityiksi ja vähävaltaisiksi.

Lienee sanomatta selvää, että oletus on virheellinen: se implikoi tiettyihin kategorioihin kuuluvat ihmiset vallan hallintaan kykenemättömiksi lapsiksi ja täten vie heiltä kategorisesti niin uskottavuuden kuin vastuun siinä missä varsinainen, hyökkäävä rasismi. Sitä on uhriutumisen olemus.

*

Paljon Twitter-seuraajia saanutta taiteilijaa voidaan pitää merkittävänä vallankäyttäjänä ja hänen kimppuunsa käydään tuhannen auringon voimalla, vaikka hänellä ei olisi seuraajiensa lisäksi mitään konkreettista pääsyä valtaan. Paljonko 10 000 Twitter-seuraajaa tosiasiassa painaa? Tai edes 100 000? 500 000?

Lukuisilla keskitason huomaamattomilla ammattipoliitikoilla on paljon enemmän ihmisten elämiin vaikuttavaa suoraa poliittista valtaa kuin satunnaisella julkkiksella.

Julkisuuden henkilöiden kiro on heidän julkisuutensa. Julkinen suuttumus kanavoituu tietysti julkisuuden kautta. “Syyllinen sissään!” Kaikkein näkyvimpiä poliitikkoja lukuun ottamatta oikeaa valtaa eli voimaa käyttävät ihmiset pyrkivät tarpeettoman julkisuuden välttämiseen.

Ajatuksellisen vinouman vuoksi eniten julkisuudessa olevat ihmiset käsitetään helposti suurimmiksi vallan käyttäjiksi. Tämän myötä he saavat suhteettoman paljon poliittista ja valtakriittistä huomiota siihen nähden, millaista valtaa esimerkiksi keskimääräisellä asianajajalla, suuren kaupungin kuntapoliitikolla tai lääkärillä on. Osa heistä kun päättää suoraan asioista, jotka voivat olla elämän tai kuoleman kysymyksiä.

Näkyvyydestä syntyvän vallan merkitystä yliarvioidaan rankasti poliittisen vallan kustannuksella. Vaikka sosiaalisen median henkilöt olisivat tärkeitä esikuvia nuorisolle ja heidän höpinöillään on fanaattisiakin seuraajia, he eivät useimmiten päätä julkisista menoista, verotuksesta, asehankinnoista, terveydenhuollon uudistuksesta tai mistään muustakaan, jolla on kansalaisen elämänlaadun kannalta merkitys. Sosiaalisen median hahmojen tekemistä tyhmyyksistä tulee lähes kaikissa tapauksissa lähinnä vain paha mieli. Se siitä.

Yleensä “omat” joutuvat kärsimään moraalisotureiden innosta kaikkein eniten. Fasistia ei voi savustaa ulos vetoamalla vasemmistolaiseen moraaliin. Niinpä kohteiksi päätyvät liian julkisiksi hahmoiksi nousseet hahmot “omalta puolelta”. Näihin kun heitetyt kivet oikeasti sattuvat.

Näin kävi taannoin, kun tunnettu jenkkivasemmistolainen viihdetubettaja ja -kirjailija Lindsay Ellis päätti laittaa pillit pussiin. Omilta tullut jatkuva, ilkeämielinen spämmääminen parista pohjimmiltaan harmittomasta twiitistä kasautui nettioikeistolta saadun roskapostin päälle. Seurauksena Ellis päätti vaihtaa alaa.

Ohessa tämä kauhea twiitti. Jos et tiedä tarkalleen, mistä on kyse, et voi edes käsittää, mikä tässä on jonkun mielestä loukkaavaa. Osaatko arvata? Lopeta lukeminen tähän ja pohdi hetki.

Valmista? Innokkaimmat näkivät twiitissä rasismia. Niin Raya kuin Avatar hyödyntävät löysää, muka-aasialaista satumytologiaa. Koska Ellis näki ne estetiikaltaan samanlaisina, innokkaimpien antirasistien mielestä se johtui hänen valkoisuudestaan. Tietenkin etuoikeutettu valkoinen näkee kaiken aasialaisuuden samanlaisena…

Sanomatta jäi, että niin Raya kuin Avatar ovat kitschisiä ja epämääräistä “aasialaisuuden” ideaa röyhkeästi hyödyntäviä sarjatuotteita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden tai Aasian valtavan kulttuurialueen kanssa. Tai suunnilleen yhtä paljon kuin Marvelin Wakandalla on Saharan eteläpuoleisen Afrikan kanssa. Kyse on pohjimmiltaan yhdysvaltalaisista (voima)fantasioista.

Perustason mediakriittisessä twiitissä näkee rasismia vain, jos siinä haluaa nähdä sitä. Ellis vastasi tapaukseen niin kuin kuka tahansa, joka joutuu reflektoimaan itseään pyörremyrskyn keskellä, eli yritti ymmärtää, toi esille tekemiään virheitä, puolusti omaa kantaansa ja ajatteli, että se riittää. Kasvottomien väkijoukkojen kanssa on kuitenkin mahdotonta neuvotella.

Kyse ei ollut mistään asiallisesti esitetyn kritiikin kasautumasta vaan aggressiivisesta viestivyörystä, jonka pääasiallinen pyrkimys oli Ellisin poistaminen julkisuudesta hänen mielenterveytensä uhalla. Lopulta se onnistui.

Edellä kerrottua tapahtumasarjaa ei voisi kirjoittaa fiktioon tai tulisi syytöksiä epäuskottavuudesta, ilkeämielisten karikatyyrien luomisesta ja nettiaktiivien mustamaalaamisesta.

Kenellekään ei ollut tästä mitään hyötyä. Yhdysvaltalainen nettivasemmisto menetti yhden tunnetuista ja houkuttelevista kasvoistaan ja sai hänet jättämään osallistumisen taakseen. Karismaattisen Ellisin jättämän tyhjiön täyttämiseen menee aikaa. Liike otti siis kerralla takapakkia. Apua häiriköinnissä tuli oikeistoltakin mutta ei ole liioiteltua sanoa, että “ne tekevät sen itse”. Jälleen kerran.

Esimerkkini on poimittu yhdysvaltalaisilta liberaaleilta, mutta sama ilmiö näkyy läntisessä julkisuudessa laajemminkin. Mekanismi on sama: veljeile liian kauan väärien ajatusten kanssa – ennen kaikkea julkisesti – niin saat kengänkuvan perseeseen. Demokratiaa?

Somenäkyvyys on tulkittu todelliseksi vallaksi, joka oikeuttaa kaoottisen spämmin, vaikka Ellisillä ei ole paljoa konkreettista valtaa eli rahaa ja poliittista voimaa. Hän on vain mielipidevaikuttaja, ja vaikka poliittisen viestinnän merkitystä ei parane missään nimessä aliarvioida, sitä ei yksittäisen ihmisen kohdalla kannata myöskään liioitella.

Suurin vahinko on seurannaisvaikutuksissa. Vastapuolen trollit saavat jo nyt naiset ja muunsukupuoliset arkailemaan poliittisen osallistumisen kanssa. Kun omatkin puukottavat selkään täysin satunnaisista syistä, se ei suoranaisesti rohkaise jatkamaan. Jostain syystä vasemmistossa on totuttu ajattelemaan, että pieni, omista kavereista koostuva porukka on parempi kuin laaja ja moninaisia mielipiteitä sisältävä. Oikeisto ei tätä virhettä tee, katsokaa vaikka Suomen kokoomuksen voittokulkua.

*

En ole huolissani cancel-kulttuurista. Kyseessä on lähinnä muotisana, mörkö joka tarkoittaa sitä hokevien suussa epämääräistä “asiaa josta en pidä”. “Cancelointi”, jossa jonkun laajalti rakastetun julkisuuden hahmon kimppuun olisi onnistuneesti käyty ilman syytä ja savustettu hänet “maanpakoon”, on äärimmäisen harvinaista, erityisesti jos henkilö ei kuulu poliittiseen sfääriin.

Esimerkiksi vasemmiston canceloinnin kohteeksi joutuu vasemmiston suosikkeja, koska näitä klikin jäsenet seuraavat. Jos et kuulu tähän porukkaan vaan pysyttelet ulkopuolella, on jonkun jengin mielipide lähtökohtaisesti ihan sama muutenkin. Kuten monet muut julkiset voimannäytöt, kertoo cancelointi henkilökohtaisesta voimattomuudesta.

Vallan ja voiman vinoumassa poliittista sotaa käydään omien rivien puhdistaminen mielessä. Pystyn sulattamaan kärkevänkin poliittisen retoriikan, kun se kohdistuu vastapuoliin. Se kuuluu demokraattiseenkin politiikkaan. Kun sama pisteliäisyys kohdistuu yhä enemmän ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla pohjimmiltaan samalla asialla, jokin suojaus murtuu: se kertoo jo laajemmasta yhteiskunnallisesta suhtautumisesta, ei yksin poliittisesta kilpailusta.

Eniten cancelointi osuu erilaisten pienten poliittisten klikkien sisällä toimiviin henkilöihin, jotka haluavat samaan aikaan tuoda näkemyksiään esille julkisesti. On huvittavaa, kuinka erityisesti oikeisto haluaa lietsoa moraalipaniikkia canceloinnista poliittisesti sitoutumattoman Keke Keskiluokkaisen ajatuksiin, kun kyseessä on leimallisesti liberaalivasemmiston sisäinen ilmiö ja siten jatkumoa sen historiassa alusta asti mukana olleelle sisäiselle hajaannukselle.

Eikä silkka kritiikki ole cancelointia. Esimerkiksi J. K. Rowlingia ei ole transfobiansa vuoksi canceloitu. Hän ei ole saamastaan kritiikkivyörystä huolimatta kadonnut minnekään, takoo kymmeniä miljoonia puntia vuodessa ja on Ison-Britannian 200 rikkaimman ihmisen joukossa. Twitter-seuraajia ei ole 100 000 vaan 14 miljoonaa. Rowling on liian iso kaatuakseen. Hän ei ole vain liikaa huomiota saava julkisuuden henkilö, vaan hänellä on omaisuutensa takia oikeaa poliittista valtaa eli voimaa. Joidenkin vuosien kuluttua hän on luultavasti miljardööri.

Tällaista ihmistä ei voi ilman vakavaa rikossyytettä canceloida, vain kritisoida. Mutta yritäpä selittää tämä keskimääräiselle tossunkuluttajalle, jonka päähän mahtuu lähinnä yksi muotisana kerrallaan.

Kirjojen tähdittämisestä

Posted on by kangasvalo

Läpinäkyvyys on hyväksi kriitikon toimessa. Sen vuoksi palaan jälleen kirjoittamaan kritiikistä, vaikka en erityisemmin pidä aiheesta.

En pidä myöskään teosten tähdittämisestä. Sitä on kuitenkin tehtävä joskus, jos lehden formaatti niin vaatii.

Keskityn tässä kirjoituksessa ennen kaikkea Kulttuuritoimitus-lehdessä antamiini tähdityksiin. Olen viime vuonna tekemieni kritiikkien myötä luultavasti Suomen tämän hetken ahkerimpia kirjallisuusarvostelijoita. Tämä ei ole meriitti vaan pikemminkin hauska veto, jonka löin itseni kanssa viime vuoden alussa: voisinko, pystyisinkö?

Tätä kirjoittaessa yksi teksti viime vuodelta on myöhässä eli en aivan onnistunut tavoitteessani, loput on saatu valmiiksi suhteellisen ajallaan. Sain viime vuonna kirjoitettua kirjallisuuskritiikkejä lopulta 39 kappaletta, yksi niistä dialogikritiikkinä. Kaikki nämä kritiikit on tehty Lumoojaan ja Kulttuuritoimitukseen. Luvussa eivät ole mukana muut mahdolliset kirjoitustyöni.

Suurin osa kritiikeistäni sisältää tähdityksen, Lumoojan tapauksessa näin ei ole. Tarkempi analyysi tähdistä löytyy kirjoituksen lopusta. Jos jotain epäilyttää, ei, en laskenut kuumeisesti joka kerta tähtikeskiarvoja. En ajatellut asiaa lainkaan ennen kuin tätä kirjoittaessa vaan halusin lopputuloksen olevan itsellenikin yllätys.

Tähtipolitiikan lävitse käyminen on vähän tylsää, mutta koen sen olevan tarpeellista, koska olen oman mutuni perusteella keskimääräistä kriitikkoa tiukempi antaessani arvosanoja, vaikka en mikään Tapani Maskula.

Olen sitä mieltä, että äärimmäisen surkeaa ja äärimmäisen hyvää on yhtä vähän. Suurin osa tuotetusta kulttuurista on aika mitäänsanomatonta. Kolme tähteä on teokselle kelpo saavutus. Ymmärrän, että neljän tähden kehuihin ja – jos ollaan rehellisiä – vähintään nelosen yliopistoarviointeihin tottuneessa diskurssissa tämä ei ole normi.

Kolme tähteä on joka tapauksessa minulle positiivinen asia: teoksessa on vikansa, se ei ole välttämättä erityinen mutta oikea lukija löytää siitä varmasti jotain. Puolikas päälle ja ollaan alueella, jossa teoksessa on jo jotain huomattavaa; on syy hankkia se tai lukea toiste. Neljä tähteä on yksiselitteisesti energisoiva, hyvä, oleellinen lukukokemus. Siitä ylöspäin on harvinaisuuksia, poikkeusteoksille.

Kolmesta tähdestä alaspäin nähdään peiliversio samasta kategorisoinnista. Kaksi ja puoli on mielestäni useimpien teosten tosiasiallinen arvo ja jo mainittua keskinkertaisuutta. Tavoitteeni oman järkeni säilyttämiseksi olikin, että loppuvuodesta arvioimieni teosten keskiarvo ylittäisi selvästi edes 2,5. Siis että olisin osannut poimia arvioon edes jotain itseänikin kiinnostavaa.

Kahdenkaan tähden teos ei ole silti toivoton; se voi olla lukemisen arvoinen  edes jollekin. Ja siitä alaspäin ovat sitten toisenlaiset poikkeusteokset.

En siis jaa monien kollegoideni arvioissaan edustamaa kulttuuripositiivisuutta, joskaan en koe olevani tarpeettoman ankarakaan. Henkilökohtaisuuksiin en mene koskaan. Sen sijaan jotkut kirjailijat menevät, jos kokevat tulleensa kohdelluksi väärin.

Kiitokseen ja ylistykseen mukautunut, optimismia haikaileva kulttuuri ei ole mieltynyt sellaiseen, jota se pitää nihkeytenä tai apatiana.

*

On yksi piirre, mistä tähdittämisessä kuitenkin pidän: Se alleviivaa sitä, että kritiikissä tehdään myös arviointia teoksesta. Pidän tätä työn kannalta yhtä tärkeänä kuin itsesensuurin välttämistä.

Miki Liukkonen kirjoitti taannoin tulikivenkatkuisesti Maaria Ylikankaan Helsingin Sanomien -kritiikistä. Isoja sosiaalisia medioita välttävänäkin olin kuullut asiasta ja vilkaisin, mistä on kyse. Ylikangas oli kritikoinut Liukkosen uuden teoksen Elämä: esipuhe (WSOY, 2021) ja tehnyt sen pohjalta kirjoituksen, josta ei kirjailijan mukaan saanut edes kunnolla selvää, pitikö kriitikko teoksesta vai ei.

Kieltämättä Ylikankaan teksti vaikutti parodialta akateemisesta kritiikistä. Kirjallisessa kulttuurissa ei pöyhitä tarpeeksi sitä tapaa jolla teoksista puhutaan, jos se ei näe mitään koomista oheisen kaltaisissa tekstikatkelmissa:

“Elämä: esipuheen henkilöhahmot eivät ole realistisen psykologisoinnin tulosta, vaan fiktiivisiä mieliä, välitteistä tajuntaa.

Teoksen esteettinen anti on hysteeriselle realismille tyypillistä viimeiseen aivopieruun asti tarkentavaa kerrontaa. Tämä saa aikaan sen, että Elämä: esipuhe tekstin tasolla tarjoaa kielimateriaa lukuisissa sävyissä.

Filosofisissa pohdinnoissa keskeistä on ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu (valkoisessa ylemmän keskiluokan miesolennossa) ja muutamissa muissa pohdiskeleviksi virittyneissä kertojissa. Kiinnostavinta romaanissa on kuitenkin rakenne, joka juuri ironia ja metafiktio välineinään saa merkitykset liukumaan.”

Välitteinen tajunta? Kielimateriaa lukuisissa sävyissä? Ihmisyyden ulko- ja sisätutkailu? Pohdiskelevaksi virittynyt? Pohdiskelevaksi virittynyt? Liukkosen oma proosa on hiukan samalla tapaa koomista, hyvin knoppailevasti dfwallacelaisen pretentious. (Hyvä tahto minussa haluaisi uskoa, että ehkä kriitikko parodioi tätä…) Mutta ainakin Liukkosen proosa on ymmärrettävää ja verrattain helppolukuista. Kriitikon teksti taas on suoraan esseen merkkimäärärajaa tavoittelevan lukiolaisen paskapuhegeneraattorista.

Kritiikin on suotavaa olla kirjallisuuden ystävän ymmärrettävissä. Kuuluu genreen. Sen lisäksi sen on esitettävä arvostelmia. Kuuluu myös genreen.

*

Edellä mainitusta tapauksesta tuli mieleeni, että tarjosin kriittistä kirjoitusta eräälle taholle tänä vuonna. Tuolloin minun annettiin ymmärtää, että kritiikki ei itse asiassa arvota teoksia. Minua pyydettiin ennen kaikkea olemaan ohjaamasta lukijoita jonkun toisen, kritiikin kohdetta muistuttavan mutta paremman teoksen äärelle.

Ymmärsin näkemyksen, sillä akateemiset tahot haluavat jostain syystä välttää mielikuvaa arvottamisesta (vaikka arvottavat oikeasti aivan jatkuvasti, tekevät sen vain toisin keinoin). Samalla pyyntö huvitti, erityisesti kun suositteluni ei ollut ehdottoman brutaalia “kuluta mieluummin tätä” -tasoa.

En edelleenkään pidä tähdistä. Otan silti aina mieluummin ne kuin tyhjän jargonin, jonka luettuaan ei saa vastausta kysymykseen ONKO SE TEOS NYT HYVÄ VAI EI. Vertaileva analyysi on teoksen asettamista maailmaan.

*

Suomessa ei olla totuttu siihen, että kirjallisuudesta kirjoitetaan “liian” kriittisesti. Kriitikot itsekin ovat siihen haluttomia. Sosiaaliset suhteet estävät.

Ylistetty akateemisuuskin on usein jarru. Tietty terminologia syövyttää aivot. Ihminen alkaa kuulostaa luennoitsijalta tilanteissa, joissa sille ei ole tarvetta.

Erityisesti taipumus messuamiseen tulee esiin niissä kirjoituksissa, jotka hiotaan kielellisesti melkein kuoliaaksi. Puheen tasolla oman persoonan eksentrisyyttä – inhimillisiä ja siksi lähestyttäviä typeryyksiä – ja siten suojauksen murtumista on paljon vaikeampi välttää. (Tämä on aihe sinänsä, johon palaan kenties jossain toisessa kirjoituksessa.)

Eivätkä kirjailijat ja kustantamotkaan ole tottuneet kriittisyyteen. Jos tähdet ovat huonot, kritiikkiä ei poimita blurbiin. Olen hymähtänyt pari kertaa myös joidenkin kustantamoiden tavalle ohittaa epämieluisat tähdet ja napata sosiaaliseen mediaan joku optimistinen poiminta. Muistaakseni eräs kustantamo on ratkaissut ongelman postaamalla jokaisen Twitterissä linkitetyn kritiikin yhteyteen hämäävästi viisi tähteä luottaen siihen, ettei kritiikkejä kukaan kuitenkaan lue…

Kriitikon työ on olla markkinoija, ajattelee kustantajan tiedottaja ja luultavasti osa kirjailijoistakin. Siihen kulmaan ei sovi, jos senttari haluaa pitää kirjallista kulttuuria hengissä ja ajattelee siksi kritiikkiään kirjallisuutena.

Niin, kirjoittaessani kritiikkiä kirjoitan reflektoivaa kirjallisuutta. Tässä ei ole mielestäni mitään epäselvyyttä. Kritiikin on oltava kunnianhimoista siinä missä kauno- tai tietokirjallisuuden, sen on upottava kirjalliseen kulttuuriin luontevaksi osaksi.

Yhtä kaikki, olen erään kustantamon mukaan muun muassa “ylistänyt” jotain heidän julkaisemaansa teosta, vaikka olen vain antanut kehun, jos siihen on ollut aihetta. Ylisanat eivät kuulosta minulta. Ne ovat latteuksia, mainosmiesten puhetta, M.O.T.

*

Seppo Heikinheimot, Jukka Kajavat sun muut loivat kritiikille huonon maineen, jonka taakkaa kannetaan vieläkin. Yrittäessään luoda kriittistä kulttuuria nämä tyrannosaurukset onnistuivat vain kääntämään keskustelun itseensä.

Niin Heikinheimo kuin Kajava sivalsivat ilkeästi mutta olivat huonoja kriitikoita. He jumiutuivat omiin poteroihinsa vaivautumatta kontekstualisoimaan tai perustelemaan sanottavaansa tarpeeksi.

Heidän jälkeensä kritiikki on reaktiona muuttunut maailman varovaisimmaksi tekstilajiksi, jonka pääasiallinen pyrkimys on ollut teosten markkinoiminen ja tekijän loputtomiin jatkuva ymmärtäminen, mikäli kyse ei ole jostain kuin yhteisestä sopimuksesta halveksitusta roskasta. Perusteluja annetaan yhtä vähän kuin ennenkin. Varsinainen arvottaminen, hyvästä ja huonosta puhuminen on nyt vain jäänyt sivuun, sillä siinä on jotain anakronistista. Se kuuluu Heikinheimon aikaan, aikaan ennen ironiaa ja sitä seurannutta naivistista uusaitoutta.

Vai onko näin?

Kritiikki on edelleen kansainvälisesti paikoin aika terävää. Varovaisuus koskee Suomea, ei maailmaa.

Yhdysvaltalainen kulttuurikritiikki on parhaimmillaan maailmanluokkaa ja jää turhaan huomiotta ehkä myös siksi, että eurooppalaisille taipumus väheksyä Yhdysvaltoja tulee selkärangasta.

Rapakon tuolla puolen on ymmärretty paremmin arvostelmien olevan olennainen osa kulttuurista kommunikaatiota taiteesta riippumatta, minkä huomaa esimerkiksi Louise Glückin esseistä tai John Dolanin kritiikistä, ehkä jopa jostain Roger Ebertistä.

Sama pätee kärjekkäästi sanomiseen ja ennen kaikkea esseemittoihin yltävään perustelemiseen. Erittäin vajavaisen ranskanikin avulla olen tehnyt samoja havaintoja muun muassa Cahiers du Cinéma -lehdestä. Brititkin avaavat sanaista arkkuaan mielellään. Ja kyllä Suomessa Filmihullun ja Laajakuvankin sivuilla täräytellään, kun elokuvasta on kyse.

Vaan ei suomalaisessa kirjallisuuskritiikissä.

Monesta isosta sanomalehtikritiikistä puuttuu näkemyksellisyys, selkeys ja kriittisyys. Kaikkia näitä yhdistää yksi asia: liiallinen varovaisuus. Sinänsä kriitikoiden kirjoitustaidoissahan ei ole mukisemista.

*

Lopuksi Kulttuuritoimituksessa tähän mennessä antamieni kirjallisuustähditysten keskiarvot. Luvusta ovat siis poissa elokuva ja musiikki sekä yksi kirja, jolle en antanut moraalisista syistä tähtiä.

Olen lisäksi jakanut keskiarvot kirjoittajien oletettujen sukupuolien mukaan läpinäkyvyyden lisäämiseksi. Lasken sukupuoliolettamiin mukaan kokoomateosten toimittajat eli systeemi ei ole aivan tarkka. Eri sukupuolia edustavien toimittajien yhdessä työstämiä kokoelmia ei tällä kertaa ollut mukana. Pyöristän saadut luvut kahden desimaalin tarkkuuteen.

Tähtikeskiarvo (arvioituja teoksia 31): 3,03

Miesoletetut (14): 3,00

Naisoletetut (17): 3,05

Suhteellisen tasapuolinen on tullut ainakin tässä suhteessa oltua. Muuttaisin luultavasti vain yhtä tähditystä alaspäin, Aarni Virtasen Timo Soini -teokselle antaisin nyt kolme tähteä eli tiputtaisin arvosanaa puolikkaalla. Erästä toista miesoletetun kirjoittamaa teosta taas en valitettavasti ehtinyt arvioida. Kirjoitus ilmestyy vasta lähiaikoina, ja opus saa myös kolme tähteä. Näiden seikkojen huomioiminen laskisi hieman yleisarvosanaa. Samalla miesten arvosanat tippuisivat marginaalisesti. Eräs naisoletetuille annetuista arvosanoista taas oli yhteiskritiikistä; soolona arvioidessa olisin antanut puoli tähteä vähemmän, joten tuossakin nähtäisiin loiva notkahdus.

Selvisin kuitenkin itselleni asettamasta haasteesta. Arvioni kiipesivät yli lukeman 2,5, arvioin paljon kirjallisuutta joka jäi muussa mediassa verrattain vähälle huomiolle (mikä oli päätarkoitukseni) ja opin missä menevät omat rajani kirjallisuuspuheeseen osallistumisessa. Ne menevät tässä, tänä vuonna otan kritiikin osalta rennommin.

Keskitynkin tekemään apurahoitteisesti esseesarjaa Kulttuuritoimitukseen, aiheena mikäs muu kuin kotimainen kirjallisuus. Tällä kertaa katseeni suuntautuu historiaan. Kritiikkejä ilmestyy harvakseltaan ja vähemmän uuninlämpiminä. Lumoojassa vuorostaan lopetin päätoimittajana mutta siirryin tämän vuoden alussa varapuheenjohtajaksi Kapustarinta-kirjoittajayhdistykseen. Kirjoituksiani esiintynee Lumoojassa ajoittain vastakin, ja pyrin myös kirjoittamaan muutamaan muuhun julkaisuun tässä ohessa. Toivottavasti myös teidän vuotenne on alkanut luovissa merkeissä.

Tapani Löfvingin seikkailut

Posted on by kangasvalo

Täysin huumorintajuttomasta ja sotaisasta nuortenromaanista löytyy seuraava virke: “Kiitin onneani, ettei susi ilmestynyt näkyville, sillä silloin olisin ollut hukassa.” Sanaleikin täytyy olla tahaton, koska muu teos on lähes täysin vailla leikillisyyttä, sanallisista pilailuista puhumattakaan.

Edellinen kertoo jotain Kyösti Wilkunan kirjailijanlaadusta: hän ei tunnista vitsiä, vaikka kirjoittaa sen itse.

Tapani Löfvingin seikkailut (1911) on nuortenromaanisarjoissa vuosikymmenestä toiseen uudelleen painettu teos, joka perustuu todellisen sissisotilaan, isovihan aikaan palvelleen Tapani Löfvingin, päiväkirjoihin. Tietääkseni viimeisin teoksesta otettu painos on 1990-luvulta, eli modernina aikana teoksen luetuttamiselle nuorisolla ei ole enää nähty syytä. Vaikea on kuvitella teiniä, joka tätä edes haluaisi lukea.

Myös minä olen saanut konservatiivisilta sukulaisiltani romaanin joululahjaksi ollessani 7-vuotias. Edellisestä lukukerrastani on siis vierähtänyt vuosikymmeniä enkä muistanut teoksesta kuin hatarasti sen tunnelman sekä tunteen, että en oikeastaan lukenut nuortenromaania vaan erilaiseen kääreeseen pakattua romaania aikuisille.

Mikään ei anna olettaa, että Wilkuna olisi tarkoittanut teosta muuksi kuin historialliseksi aikuistenromaaniksi. Ehkä romaani on tullut vuosikymmenien mittaan sijoitetuksi nuortenkirjallisuuden kategoriaan, koska se on niin lapsekkaasti kirjoitettu?

*

Kyösti Wilkuna (1879–1922) oli kirjailija, suojeluskuntalainen, heimosoturi ja täten osa orastavan suomalaisen fasismin historiankirjoitusta, siis sen fasismin jonka olemassaoloa vähäteltiin vielä 1990-luvulla.

Wilkunan kirjallisen uran suurin saavutus on tunnettua raamatunjaetta mukaileva lentävä lause (“Tulkohon sota ja veriset vaatteet.”). Hänen veljenpojastaan ja veljenpojanpojastaan Kustaasta ja Kustaa mark kakkosesta tuli merkittäviä historioitsijoita.

Vastikään lukemassani ja vuoden viimeiseen Lumoojaan kritikoimassani Marko A. Hautalan Algoth Untola -elämäkerrassa (Warelia, 2021) mainitaan Wilkuna useaan otteeseen. Hän työskenteli kustantamoille julkaisupäätösten tekijänä ja tässä asemassa oikoluki muun muassa Untolan teoksia. Hautala mainitsee Wilkunan pettyneen muiden ylenkatseeseen ja ainakin joskus saamatta jääneisiin apurahoihin. Hän oli myös yksi Untolan viimeisellä matkalla mukana olleista kirjallisista henkilöistä.

Wilkuna oli yksi ajan kirjallisen kulttuurin hang-aroundereista. Hän ei koskaan noussut suureksi vaikuttajaksi niin kuin moni muu oikeistolainen aikalainen, ja ainakin tämän teoksen perusteella se ei suoranaisesti yllätä.

Wilkuna tappoi itsensä verrattain nuorena. Hän kärsi mielenterveysongelmista. Pohtia voi vaikuttiko tekoon myös tasavaltalaiseksi ja demokraattiseksi käyneen Suomen kohtelu sisällissodan jälkeen tarpeettomaksi käyneitä ja likaisen työn tehneitä autoritaarisia oikeistolaisia kohtaan.

*

Teoksessa Tapani Löfving “seikkailee” eli pestautuu sissiksi kruunun palvelukseen ja ryntää isovihan aikaan murhanhimossaan suin päin tappamaan ihmisiä ja tekemään kaikenlaista, välillä hyvin lapsellistakin jäynää kasakoille.

Siinä se. Siinä koko reilusti päälle 200-sivuinen teos. Mitään muuta ei päähenkilön mielessä juuri liiku paitsi mielitietty Riikka, joka on kuitenkin täysi sivuajatus kaiken tappamistyön lomassa.

Tapani Löfvingin seikkailut on ehtaa pulpia. Jokaisessa luvussa tapahtuu jotain toiminnallista. Päähenkilö ei ole paikallaan hetkeäkään, liike on jatkuvaa, sielunelämä rauhatonta. Sotimisen välissä olevat ajat kuitataan muutamalla virkkeellä. Yksityiskohtaisimmin kuvaillaan taisteluita. Ruumiita kerääntyy kasapäin.

Kerrontaan kuuluu, että venäläiset ovat rokonarpisia ja rumia, suomea puhuvat maalaiset petollisia eivätkä ymmärrä omaa parastaan eli isänmaan ja kruunun etua. Kuolleille tovereilleen Löfving ei uhraa ajatustakaan vaan jopa tärkeän matkakumppanin ja teoksen olennaisimman sivuhenkilön kuolema teoksen puolivälissä kuitataan olankohautuksella: hahmo mainitaan teoksessa enää kaksi kertaa ohimennen kuolemansa jälkeen. Teosta on kutsuttu “suoraviivaisen toteavaksi” kerronnaltaan. Itse muotoilisin, että päähenkilö on kaikessa “miehuullisuudessaan” epämiellyttävä ja epäinhimillinen.

Vaikka romaani perustuu Löfvingin päiväkirjoihin, ei ole vaikea nähdä, että kyse voi olla myös suursotaa toivoneen ja myöhemmin kaikenlaisiin sissiretkiin osallistuneen Wilkunan fantasiasta: Löfving on hänen self-insertinsä. Historiallinen Löfving taas oli terroristi, jota suomalaiset eivät syystäkään osanneet arvostaa, sillä venäläiset kostivat hänen tekonsa siviileille.

Kuten kirjallinen vastineensa, oikea Löfving piti tavallisia ihmisiä pelkureina. Tämä näkyy myös teoksen naiskuvassa, joka on vastenmielinen. Löfving halveksuu venäläisille itseään myyviä “kunniattomia naisia” niin kuin köyhyys ja epätoivoiset ajat eivät koskisi kansaa. Parempi olisi naisen tappaa itsensä kuin antaa tulla venäläisen koskemaksi, sankari antaa ymmärtää useaankin otteeseen. Kaksi tyttöä haluaisi vaihtaa uskontonsa ortodoksiuskoon mutta saavatkin rangaistukseksi raippaa. Kohtaus esitetään teoksessa komediana eikä traagisena.

Päähenkilön mielitiettyä Riikkaa kuvataan pääasiassa ilmaisulla “solakka ja korkeapovinen”. Suomeksi siis “laiha ja isot tissit”. Luonnollisesti Riikka on niin kunniallinen, että on valmis ampumaan itsensä milloin tahansa venäläisen uhatessa. Wilkunaa kiinnostaa naispäähenkilönsä niin vähän, että nimikin vaihtelee Riikan yhdellä koolla ja Riikan kahdella koolla välillä.

Riikka-niminen nainen on oikeasti ollut olemassa ja hän oli Löfvingin lapsuudenystävä ja puoliso. Tämä kirjassa kerrottu siis pitää paikkansa. Riikan joutuminen parikin kertaa kaapatuksi ja urhoollinen taistelu raiskatuksi tulemisen uhkaa vastaan tuskin on totta edes nimeksi.

Wilkuna vakuuttelee pyrkineensä olemaan pohjimmiltaan historialle uskollinen. Lukijaa askarruttaa, miksi hän on päättänyt sijoittaa Löfvingin äidin kuoleman ennen tämän sotilasuraa eikä sen jälkeen niin kuin todellisuudessa. Liekö kyse poikakirjallisuuden perinteestä tehdä päähenkilöstään jollain tavalla “orpo” eikä täten velvollinen muulle kuin itselleen? Vai onko kyse vain kirjailijan dramatiikan tajusta, jonka potentiaali jää hyödyntämättä, sillä myös äidin kuolema mainitaan kirjaimellisesti kerran sivulauseessa eikä sen jälkeen enää koskaan?

Jostain syystä teoksesta jää päällimmäisenä mieleen – vielä huumoriin lopuksi palatakseni – Wilkunan ainoa yritys kertoa vitsi. Kasku on tyypillinen kakkajuttu, jossa punchline on, että hevonen ripuloi kahden venäläisen upseerin päälle.

Kirjailijan kainous käyttää rumia sanoja estää kertomasta punchlinea kuin vihjaillen, joten vitsi ei pääse maaliinsa edes onnahdellen. Kertoja kovasti vakuuttelee, että tapaus oli kerrassaan ratkiriemukas.

Ehkä Wilkuna siis tunnisti vitsin. Hän ei vain ymmärtänyt sen mekaniikkaa.

Emily Brontë Reappraised

Posted on by kangasvalo

Brontën sisaruskatraasta Emily (1818–1848) on samaan aikaan ikonisin ja mysteerisin. Hän tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan perheen elämästä syrjäisellä maatilalla Yorkshiressa, Pohjois-Englannissa.

(Mysteerisin on eri asia kuin suuren yleisön vähiten tuntema: kirjoittaneista siskoksista se kunnia menee Annelle.)

Yleinen mielikuva on, että Emily oli syrjäänvetäytyvä erakko, joka vaelsi syksyisillä nummilla, loi tunnetuimman teoksensa ja kuoli sitten lähes tuntemattomana pois. Hän siis viihtyi traagisesti omissa oloissaan ainoana seuranaan sisaruksensa, jotka elivät yhtäläisen ankeaa elämää ja kuolivat kaikki nuorina vähintään yhtä paljon melankoliaan kuin sairauksiin.

Käsitys johtuu luultavasti Emilyn ainoan romaanin, Humisevan harjun (1847), keskushahmosta, goottilaisesta talosta, jonka suojissa elää useita sukupolvia toinen toistaan sekaisempia perheenjäseniä.

Kertomukseen kuuluu myös, että sisarusten isä, pappi Patrick Brontë, oli ankara ja eristi lapsensa maailmasta silkkaa ilkeyttään. Tähän jälkipolvien keskuudessa tiukasti eläneeseen ajatukseen on selvästi vaikuttanut Humisevan harjun demoninen päähenkilö, Heathcliff.

*

Teoksessaan Emily Brontë Reappraised (Saraband, 2018) tohtori Claire O’Callaghan tekee ilahduttavan selväksi, etteivät mielikuvat pidä paikkaansa tai ne perustuvat vääriin luuloihin, huonoon lähdemateriaalin tuntemukseen ja huteraan psykopatologiaan. Teos on osa Brontën sisaria modernein silmin tarkastelevaa kirjasarjaa, jonka muut osat ovat Charlotte Brontë Revisited (Saraband, 2016, kirj. Sophie Franklin) ja Anne Brontë Reimagined (Saraband, 2020, kirj. Adelle Hay).

O’Callaghan käy esimerkiksi laajalti popularisoitua ilkeän isän myyttiä vastaan. Brontën sisarukset elivät syrjässä, mutta osasyy tähän ei ollut isän ilkeys vaan huoli; kaksi sisarusparven vanhinta siskoa oli kuollut paikallisessa koulussa levinneeseen tuberkuloosiin. Varjellakseen muita lapsiaan Patrick laittoi heidät käymään kotikoulua.

Kotona sisarukset tuntuivat päiväkirjamerkintöjensä perusteella viihtyvän, kujeilivat, leikkivät, yrittivät luistaa jokapäiväisistä askareista. Yksi leikeistä oli Gondal, mielikuvitusmaailma, johon Emily ja Anne panostivat erityisen paljon. Gondal oli päiväkirjoihin ja vihkoihin raapustettu yhteinen kertomus, joka tuo nykylukijalle mieleen pöytäroolipelien maailmat.

Gondalia on kutsuttu fanifiktioksi, koska se sisältää joidenkin todellisten henkilöiden mielikuvituksellisia seikkailuja. Toisaalta sen fantastinen tapahtumaympäristö tekee siitä varhaisen englantilaisen spekulatiivisen fiktion edustajan. Moni Emilyn kauneimmista runoista on syntynyt alun perin Gondal-eepoksen sivutuotteina ja niitä on parin vuosisadan aikana ylitulkittu henkilökohtaisina tunnustuksina.

Pappilan henki oli kaikesta päätellen lämmin. Ankarassa maisemassa kuljeskelu ei ollutkaan surumielistä vaan kaikesta päätellen luonnosta viehättynyttä. Myöhäisemmällä iällä Emily nautti isänsä tavoin ulkoilmassa kävelystä ja ulkoilutti koiriaan nummilla.

Ei ole toisaalta ihme, että mielikuva yhdistettynä Humisevan harjun voimaan on kiihottanut lukijoiden mielikuvitusta. Kuva hitaasti tuulisilla kummuilla vaeltavasta mustiin pukeutuneesta naisesta on voimakas.

Ajattelen, että tuolloin maailma liikkui hitaammin, joten ihmiset katsoivat pidempään, viihtyivät yksinkertaisissakin askareissa paremmin. Sellaisella aikakaudella on enemmän uskottavuutta ja nostalgista lumovoimaa kuin liian nopeasti eteenpäin sinkoutuvalla.

Kotikoulu ei käynyt sisarten kohtaloksi eikä heistä täten tullut erakkoja. He työskentelivät opettajina ja haaveilivat myös oman koulun perustamisesta. Hankkiakseen harjoitusta Emily ja Charlotte asuivat jonkin aikaa Brysselissä, jossa opiskelivat ranskaa. Emily kävi myös harvakseltaan suurissa kaupungeissa ostoksilla ja viihtymässä.

*

Lukijat ja myös tutkijat tuntevat Emily Brontën ennen kaikkea hänen kirjoitustensa kautta. Niistä on säilynyt romaani, joukko runoja sekä päiväkirjamerkintöjä, satuja ja joitain kirjeitä. Kuvia kirjailijasta ei ole. Sisaruskatraan ainoan pojan, Branwellin, maalaus siskoistaan on kuuluisa mutta amatöörimainen. Siinä Emily katsoo ainoana suoraan kohti tarkkailijaa ja hänen ilmeensä on korostetun vakava. Teos on ainoa kuva Emily Brontësta, joka voidaan vahvistaa aidoksi.

Kirjan kannessa olevaa maalausta on myös väitetty hänen kasvoikseen. Tätä on mahdotonta todistaa. On todettu kuvassa olevan todennäköisesti jonkun tuntemattomaksi jääneen mallin. Korpinmustat hiukset ja suuret silmät tuntuvat sopivan hyvin mielikuvaan goottilaisesta kirjailijasta, kuten myös O’Callaghan myöntää. Hän toteaakin avoimesti valinneensa kuvan kanteen, koska se vastaa hänen omaa mielikuvaansa Emilystä.

Monet myöhemmät mukaelmat ovat olleet samoilla linjoilla, mutta Branwellin näkemykseen siskostaan (pienet etäällä toisistaan olevat silmät ja pähkinänruskeat hiukset) kuvaa ei voi yhdistää.

On melkein turhauttavaa, kuinka 1800-luvun merkittävimpiin kuuluva kirjailija ei tullut ikuistetuksi edes säällisen muotokuvamaalarin siveltimenvetoihin ja kuoli kaksi vuotta ennen kaupallisten valokuvauspalveluiden syntyä.

*

Tunnetuin kirjallinen teos Emilyn elämästä on Elizabeth Gaskellin (1810–1865) käsialaa oleva The Life of Charlotte Brontë (1857), joka loi vuosikymmeniksi pohjan Brontë-tutkimukselle. O’Callaghan riepottaa Gaskellia kunnolla.

Gaskellia väheksyttiin aikansa miespuolisten kirjailijoiden ja kriitikoiden toimesta. 1960-luvulla hänen kunniansa palautettiin hänen teostensa feministisen uudelleenluennan myötä. O’Callaghan vuorostaan kritisoi häntä asenteellisena ja valheellisena elämäkerturina.

Gaskell tunsi Charlotten, joka on Emilyn imagosta osin vastuussa. Charlotte, jonka tiedetään olleen varsin erilainen luonne kuin Emily, editoi siskonsa kirjoituksia tämän kuoleman jälkeen ja loi kuvan mystisestä, hankalasta ja jurosta ihmisestä. Motivaatio tähän on mahdollisesti ollut sisaruskateus tai Charlotten yksitotinen näkemys Emilyn pelottomasta käytöksestä.

Gaskell, joka ei koskaan tavannut Emilyä, myönsi ettei koskaan pitänyt hänestä Charlotten kertomusten perusteella. Gaskellin kirjoituksissa Emily näyttäytyykin mielenvikaisena.

Yksi Gaskellin väitteistä on, että Emily oli eläimiä pahoinpitelevä julmuri. O’Callaghan pitää sitkeästi elänyttä käsitystä kyseenalaisena. Aikalaistodistukset kertovat Emilyn välittäneen eläimistä koko tunteidensa kirjolla ja pitäneen pappilassa omaa eläinhoitolaansa. Hoitolassa hän piti huolta nummilta löytämästään haavoittuneesta faunasta.

Yhtä omituisena O’Callaghan nostaa esiin tarpeen tehdä Emilystä milloin joko autisti tai maanisdepressiivinen, mikä selittäisi hänen “lahjansa”. Amatöörien harrastama, mukamas kaiken selittävä diagnosointi on kieltämättä rutto jopa kirjallisuustieteissä. Eikä näitä viiltäviä analyyseja jostain syystä tehdä yhtä mielellään mieskirjailijoista.

Teoksessa luodaan Emilystä kuva protofeministinä. Hänet tunteneet ovat luonnehtineet häntä “maskuliiniseksi”, suoran toiminnan ihmiseksi. Feministiksi kutsuminen voi olla liioiteltua, mutta aikaansa nähden kirjailija oli ilmeisesti poikkeuksellinen tapaus antaessaan palttua normeille.

O’Callaghan nostaa esille tapauksen, jossa Emilyn tuttavat moittivat häntä siitä, etteivät hänen vaatteensa seuranneet muotia, johon kirjailija vastasi olevansa juuri sellainen millaiseksi Jumala hänet tarkoitti.

Vuosien ajan tätä pidettiin todisteena siitä, ettei kirjailija välittänyt ulkonäöstään tai oli toivottoman pihalla nykymaailmasta. O’Callaghan sanoo sen, mitä lukija ajattelee väistämättä: muotihömpötyksistä piittaamatonta naista nyt vain katsotaan kieroon.

*

Lyhyestä mitastaan huolimatta Emily Brontë Reappraised on todella kiinnostava ja harkitusti myyttejä murtava teos. Se ei väitä olevansa oikeassa; tiedot Brontëjen elämistä ovat yksinkertaisesti liian vajavaiset. Mutta se tekee mitä tieteiden pitäisi eli tarkastelee näitä vajavaisuuksia ja kehottaa olemaan ottamatta vakavasti heikosti perusteltuja argumentteja.

Aivan kirjan viimeisillä sivuilla se murskaa systemaattisesti joitain yleisimpiä legendoja Emilystä ja vahvistaa toisten todenperäisyyden. Valheellisten joukossa on joitain käsittämättömiä, jotka liittyvät brittiläisen likasankojournalismin rakastamiin juoruihin.

Omituisimmissa väitteissä Emily olisi harrastanut seksiä siskonsa Annen tai veljensä kanssa tai ollut mystikko, jumalan hullu, joka kanavoi tekstiä jostain ulkopuolelta. Charlotten näkemys siskostaan saattoi jopa muistuttaa tätä mystikkokulmaa, kenties koska hänen oli vaikea hyväksyä Emilyn olleen kirjallisesti niin lahjakas.

Toisaalta hyvää tarkoittavat seksuaaliaktivistit ovat halunneet väkisin nähdä sisarukset todelliset intohimonsa tukahduttamaan joutuneina lesboina, vaikka todisteita tästä on aivan yhtä vähän kuin lihallisesta sisarusrakkaudesta.

Pohdintojen toiveajattelu – tai eksploitaationnälkä – saa pohtimaan jälleen kerran tarinallistamisen halua. Osa lukijoista ja tutkijoistakin ei kestä ajatusta siitä, että ihminen voi tehdä jotain puhtaasta halustaan. Syitä käytökseen etsitään lapsuuskokemuksista, traumoista, jumalasta. Kun teoria, heikostikin muotoiltu, on “valmis”, se laitetaan myyntiin ja kaikki muu ihmisen elämässä taivutetaan teorian ympärille vaikka väkisin.

Oma lukunsa ovat luurankojen kaapista kaivelijat, jotka yrittävät selittää ihmisen yhdellä tapahtumalla: Insesti! Väkivalta! Hulluus puhkeaa!

Kukaan todellinen henkilö ei selity tyhjäksi vain yhdellä kokemuksella, ei edes vauvaiän ohittanut lapsi saati 30-vuotiaaksi elänyt nainen, jolla oli kirjallisten töidensä perusteella kaunis ja monimutkainen sisäinen elämä.

Teoksen suurin puute on sen halu spekuloida kevyesti joillain O’Callaghanin omilla arveluilla. Kenties Emily olisi nykyaikana kiinnostunut Instagramista tai ollut eläinsuojelija mutta tällainen ajatusleikki on muuten asiallisessa kirjallisuushistoriassa kauneusvirhe, vaikka sen on tarkoitus tuoda teksti lukijalle lähestyttävämmäksi; tarpeettomat modernisoinnit lähinnä vanhentavat teosta tahattomasti. Muuten kirjoituksen kevyt ote palvelee kokonaisuutta hyvin. Lähdeluettelo on kattava, pohdinnat ovat johdonmukaisia.

Sarabandin Brontë-kirjailijoiden keskustelun voi kuunnella yltä.