Tiettyjen vasemmistoliberaalien harjoittamassa vallan ja voiman kritiikissä kukaan ei halua määritellä eksakteja valtasuhteita, vaikka samalla niistä puhutaan jatkuvasti. Tarkkaa kaaviota vallan eri suhteista ei voida kategorisoinnin pelossa tehdä.
Näin ollen kaikilla on tiedossa, kuka on voima-askelman ylimmällä tasolla (rikas valkoinen CIS-hetero mies, jolla ei ole elämää rajoittavia vammoja tai mielenterveysongelmia) ja kuka on alimmalla (köyhä rodullistettu queer, joka on vammainen tai mielenterveysongelmainen). Muut sijoitetaan miten sattuu, tai oikeastaan jätetään sijoittamatta, ja sen myös huomaa, lähinnä sekavuutena vasemmistodiskurssien sisällä.
Kategorisointi on vinoutunutta, koska sen avulla ei synny käsitystä vallan todellisesta olemuksesta eli siitä mitä ja miten oikeastaan kontrolloidaan ja millä voimalla. Valta ymmärretään kategorioiden (valkoinen/rodullistettu, mies/nainen/muu…) antamien etuoikeuksien tai haittojen kautta, mutta käsitys kontrollista on hutera.
Vallan antama voima ei ole yhtä kuin kuuluminen johonkin kategoriaan. Syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi omassa sosiaalisessa piirissään käyttää suurta voimaa. Jotkut voivat käyttää kulissien takana henkilökohtaista valtaansa väärin muiden uhkailuun tai kiristämiseen. Sen sijaan näkyvästi esillä olevalla keulakuvalla voi olla olematon määrä voimaa valtansa takana.
On yhteiskunnassa kapitalistinen tai muunlainen järjestelmä, voima on tarkoittanut aina samaa kuin poliittinen ja taloudellinen asema. Näin ollen syrjittyihin kategorioihin kuuluva henkilö voi silti pitää hallussaan merkittävää valtaa asemansa kautta. Tätä ei voida myöntää ääneen, koska hänen edustamansa kategoriat mielletään automaattisesti syrjityiksi ja vähävaltaisiksi.
Lienee sanomatta selvää, että oletus on virheellinen: se implikoi tiettyihin kategorioihin kuuluvat ihmiset vallan hallintaan kykenemättömiksi lapsiksi ja täten vie heiltä kategorisesti niin uskottavuuden kuin vastuun siinä missä varsinainen, hyökkäävä rasismi. Sitä on uhriutumisen olemus.
*
Paljon Twitter-seuraajia saanutta taiteilijaa voidaan pitää merkittävänä vallankäyttäjänä ja hänen kimppuunsa käydään tuhannen auringon voimalla, vaikka hänellä ei olisi seuraajiensa lisäksi mitään konkreettista pääsyä valtaan. Paljonko 10 000 Twitter-seuraajaa tosiasiassa painaa? Tai edes 100 000? 500 000?
Lukuisilla keskitason huomaamattomilla ammattipoliitikoilla on paljon enemmän ihmisten elämiin vaikuttavaa suoraa poliittista valtaa kuin satunnaisella julkkiksella.
Julkisuuden henkilöiden kiro on heidän julkisuutensa. Julkinen suuttumus kanavoituu tietysti julkisuuden kautta. “Syyllinen sissään!” Kaikkein näkyvimpiä poliitikkoja lukuun ottamatta oikeaa valtaa eli voimaa käyttävät ihmiset pyrkivät tarpeettoman julkisuuden välttämiseen.
Ajatuksellisen vinouman vuoksi eniten julkisuudessa olevat ihmiset käsitetään helposti suurimmiksi vallan käyttäjiksi. Tämän myötä he saavat suhteettoman paljon poliittista ja valtakriittistä huomiota siihen nähden, millaista valtaa esimerkiksi keskimääräisellä asianajajalla, suuren kaupungin kuntapoliitikolla tai lääkärillä on. Osa heistä kun päättää suoraan asioista, jotka voivat olla elämän tai kuoleman kysymyksiä.
Näkyvyydestä syntyvän vallan merkitystä yliarvioidaan rankasti poliittisen vallan kustannuksella. Vaikka sosiaalisen median henkilöt olisivat tärkeitä esikuvia nuorisolle ja heidän höpinöillään on fanaattisiakin seuraajia, he eivät useimmiten päätä julkisista menoista, verotuksesta, asehankinnoista, terveydenhuollon uudistuksesta tai mistään muustakaan, jolla on kansalaisen elämänlaadun kannalta merkitys. Sosiaalisen median hahmojen tekemistä tyhmyyksistä tulee lähes kaikissa tapauksissa lähinnä vain paha mieli. Se siitä.
Yleensä “omat” joutuvat kärsimään moraalisotureiden innosta kaikkein eniten. Fasistia ei voi savustaa ulos vetoamalla vasemmistolaiseen moraaliin. Niinpä kohteiksi päätyvät liian julkisiksi hahmoiksi nousseet hahmot “omalta puolelta”. Näihin kun heitetyt kivet oikeasti sattuvat.
Näin kävi taannoin, kun tunnettu jenkkivasemmistolainen viihdetubettaja ja -kirjailija Lindsay Ellis päätti laittaa pillit pussiin. Omilta tullut jatkuva, ilkeämielinen spämmääminen parista pohjimmiltaan harmittomasta twiitistä kasautui nettioikeistolta saadun roskapostin päälle. Seurauksena Ellis päätti vaihtaa alaa.
Ohessa tämä kauhea twiitti. Jos et tiedä tarkalleen, mistä on kyse, et voi edes käsittää, mikä tässä on jonkun mielestä loukkaavaa. Osaatko arvata? Lopeta lukeminen tähän ja pohdi hetki.
Valmista? Innokkaimmat näkivät twiitissä rasismia. Niin Raya kuin Avatar hyödyntävät löysää, muka-aasialaista satumytologiaa. Koska Ellis näki ne estetiikaltaan samanlaisina, innokkaimpien antirasistien mielestä se johtui hänen valkoisuudestaan. Tietenkin etuoikeutettu valkoinen näkee kaiken aasialaisuuden samanlaisena…
Sanomatta jäi, että niin Raya kuin Avatar ovat kitschisiä ja epämääräistä “aasialaisuuden” ideaa röyhkeästi hyödyntäviä sarjatuotteita, joilla ei ole mitään tekemistä todellisuuden tai Aasian valtavan kulttuurialueen kanssa. Tai suunnilleen yhtä paljon kuin Marvelin Wakandalla on Saharan eteläpuoleisen Afrikan kanssa. Kyse on pohjimmiltaan yhdysvaltalaisista (voima)fantasioista.
Perustason mediakriittisessä twiitissä näkee rasismia vain, jos siinä haluaa nähdä sitä. Ellis vastasi tapaukseen niin kuin kuka tahansa, joka joutuu reflektoimaan itseään pyörremyrskyn keskellä, eli yritti ymmärtää, toi esille tekemiään virheitä, puolusti omaa kantaansa ja ajatteli, että se riittää. Kasvottomien väkijoukkojen kanssa on kuitenkin mahdotonta neuvotella.
Kyse ei ollut mistään asiallisesti esitetyn kritiikin kasautumasta vaan aggressiivisesta viestivyörystä, jonka pääasiallinen pyrkimys oli Ellisin poistaminen julkisuudesta hänen mielenterveytensä uhalla. Lopulta se onnistui.
Edellä kerrottua tapahtumasarjaa ei voisi kirjoittaa fiktioon tai tulisi syytöksiä epäuskottavuudesta, ilkeämielisten karikatyyrien luomisesta ja nettiaktiivien mustamaalaamisesta.
Kenellekään ei ollut tästä mitään hyötyä. Yhdysvaltalainen nettivasemmisto menetti yhden tunnetuista ja houkuttelevista kasvoistaan ja sai hänet jättämään osallistumisen taakseen. Karismaattisen Ellisin jättämän tyhjiön täyttämiseen menee aikaa. Liike otti siis kerralla takapakkia. Apua häiriköinnissä tuli oikeistoltakin mutta ei ole liioiteltua sanoa, että “ne tekevät sen itse”. Jälleen kerran.
Esimerkkini on poimittu yhdysvaltalaisilta liberaaleilta, mutta sama ilmiö näkyy läntisessä julkisuudessa laajemminkin. Mekanismi on sama: veljeile liian kauan väärien ajatusten kanssa – ennen kaikkea julkisesti – niin saat kengänkuvan perseeseen. Demokratiaa?
Somenäkyvyys on tulkittu todelliseksi vallaksi, joka oikeuttaa kaoottisen spämmin, vaikka Ellisillä ei ole paljoa konkreettista valtaa eli rahaa ja poliittista voimaa. Hän on vain mielipidevaikuttaja, ja vaikka poliittisen viestinnän merkitystä ei parane missään nimessä aliarvioida, sitä ei yksittäisen ihmisen kohdalla kannata myöskään liioitella.
Suurin vahinko on seurannaisvaikutuksissa. Vastapuolen trollit saavat jo nyt naiset ja muunsukupuoliset arkailemaan poliittisen osallistumisen kanssa. Kun omatkin puukottavat selkään täysin satunnaisista syistä, se ei suoranaisesti rohkaise jatkamaan. Jostain syystä vasemmistossa on totuttu ajattelemaan, että pieni, omista kavereista koostuva porukka on parempi kuin laaja ja moninaisia mielipiteitä sisältävä. Oikeisto ei tätä virhettä tee, katsokaa vaikka Suomen kokoomuksen voittokulkua.
*
En ole huolissani cancel-kulttuurista. Kyseessä on lähinnä muotisana, mörkö joka tarkoittaa sitä hokevien suussa epämääräistä “asiaa josta en pidä”. “Cancelointi”, jossa jonkun laajalti rakastetun julkisuuden hahmon kimppuun olisi onnistuneesti käyty ilman syytä ja savustettu hänet “maanpakoon”, on äärimmäisen harvinaista, erityisesti jos henkilö ei kuulu poliittiseen sfääriin.
Esimerkiksi vasemmiston canceloinnin kohteeksi joutuu vasemmiston suosikkeja, koska näitä klikin jäsenet seuraavat. Jos et kuulu tähän porukkaan vaan pysyttelet ulkopuolella, on jonkun jengin mielipide lähtökohtaisesti ihan sama muutenkin. Kuten monet muut julkiset voimannäytöt, kertoo cancelointi henkilökohtaisesta voimattomuudesta.
Vallan ja voiman vinoumassa poliittista sotaa käydään omien rivien puhdistaminen mielessä. Pystyn sulattamaan kärkevänkin poliittisen retoriikan, kun se kohdistuu vastapuoliin. Se kuuluu demokraattiseenkin politiikkaan. Kun sama pisteliäisyys kohdistuu yhä enemmän ihmisiin, joiden kanssa pitäisi olla pohjimmiltaan samalla asialla, jokin suojaus murtuu: se kertoo jo laajemmasta yhteiskunnallisesta suhtautumisesta, ei yksin poliittisesta kilpailusta.
Eniten cancelointi osuu erilaisten pienten poliittisten klikkien sisällä toimiviin henkilöihin, jotka haluavat samaan aikaan tuoda näkemyksiään esille julkisesti. On huvittavaa, kuinka erityisesti oikeisto haluaa lietsoa moraalipaniikkia canceloinnista poliittisesti sitoutumattoman Keke Keskiluokkaisen ajatuksiin, kun kyseessä on leimallisesti liberaalivasemmiston sisäinen ilmiö ja siten jatkumoa sen historiassa alusta asti mukana olleelle sisäiselle hajaannukselle.
Eikä silkka kritiikki ole cancelointia. Esimerkiksi J. K. Rowlingia ei ole transfobiansa vuoksi canceloitu. Hän ei ole saamastaan kritiikkivyörystä huolimatta kadonnut minnekään, takoo kymmeniä miljoonia puntia vuodessa ja on Ison-Britannian 200 rikkaimman ihmisen joukossa. Twitter-seuraajia ei ole 100 000 vaan 14 miljoonaa. Rowling on liian iso kaatuakseen. Hän ei ole vain liikaa huomiota saava julkisuuden henkilö, vaan hänellä on omaisuutensa takia oikeaa poliittista valtaa eli voimaa. Joidenkin vuosien kuluttua hän on luultavasti miljardööri.
Tällaista ihmistä ei voi ilman vakavaa rikossyytettä canceloida, vain kritisoida. Mutta yritäpä selittää tämä keskimääräiselle tossunkuluttajalle, jonka päähän mahtuu lähinnä yksi muotisana kerrallaan.
Ymmärtääkseni Ellis nostaa tällä hetkellä Patreonin kautta reilun 21 tonnia kuussa sillä että ei enää tee videoesseitä. Vain rikas ihminen riskeeraa tuollaiset tulot ilkeiden twiittien takia.
Asia on aivan varmasti näin; ei tässä tyhjän päälle varmasti kaaduttu ja ei tuollaisia vetoja tehdä, jos alla ei ole jotain pesämunaa.
Tarkalleen kirjoitin “Ellisillä ei ole paljoa konkreettista valtaa eli rahaa ja poliittista voimaa. Hän on vain mielipidevaikuttaja, ja vaikka poliittisen viestinnän merkitystä ei parane missään nimessä aliarvioida, sitä ei yksittäisen ihmisen kohdalla kannata myöskään liioitella.”
250 000 dollarilla vuodessa miinus vakuutusmaksut, lainat ja verot pääsee kyllä kirkkaasti yhdysvaltalaiseen ylempään keskiluokkaan, mutta ei vielä sellaiseen rikkaiden joukkoon, josta puhutaan, kun puhutaan yhdysvaltalaista politiikkaa todella ohjaavista rahan hallitsijoista. Kritiikkiähän tämän ei sinänsä kuulu tietysti estää… Mutta se ei ollut kirjoitukseni pointtikaan.