Lepakkokirja ja tieteellinen tieto

Posted on by kangasvalo

Kiitos tarpeen ottaa etäisyyttä työkseni lukemista kirjallisista töistä, ja parin muunkin syyn, olen alkanut kiinnostua uudelleen lapsuuteni ja nuoruuteni intohimosta eli biologiasta, ennen kaikkea eläinbiologiasta.

Olen viime aikoina lukenut kirjoja kaarnakuoriaisista, perhoslajeista ja lepakoista. Viimeksi mainituista luin Markku Lappalaisen teoksen Lepakot: salaperäiset nahkasiivet (Tammi, 2002).

Erityisesti humanistisesti suuntautuneet eivät välttämättä osaa mieltää tieteellistä tietoa nopeasti vanhentuvaksi. Moni humanistinen teesi palaa kerta kerran jälkeen käsittelyyn ja vain kasvaa arvossaan saatuaan kritiikkiä. Paluu lähteille on kannattavaa, jopa suotavaa.

Luonnontieteissä on paikoin toisin: Tietokirjoista kannattaa poimia lukuun uusimmat ja kattavimmat, ei nojautua liikaa klassikkoihin (vaikka kestäviä sellaisiakin on). Samaa pätee luonnontieteiden ohella moniin historiateoksiin.

Jo 20 vuotta voi tehdä paljon. Tänä “I fucking love science” -aikana suurelta ja edistykselliseksi itsensä katsomalta yleisöltä unohtuu, että universumia ei ole ratkaistu. Tiedämme niin yleisellä kuin yksilöiden tasolla erittäin vähän arkisista asioista ympärillämme. Jos epäilet väitettä, kysy satunnaiselta tutultasi, miten pesukone toimii tai mitkä ovat Suomen yleisimmät lintulajit.

Yksi esimerkki tiedon aukoista ja hitaasta päivittymisestä yleisellä tasolla on lepakko. Lepakkolajit muodostavat maailman villeistä nisäkäslajeista 20 prosenttia ja jäävät siten toiseksi vain jyrsijöille. Silti harva ihminen Suomessa on nähnyt lepakkoa läheltä tai tajunnut nähneensä. Jotkut eivät ole nähneet kyseistä eläintä koskaan. Monikaan ei tiedä paljoa niiden elintavoista, vaikka niiden saalistuksessa käyttämä kaikuluotainsysteemi ja horrostaminen ovat tuttuja. Ehjiä lepakkojen fossiileja on löytynyt harvakseltaan, koska niiden luusto on hauras, joten otusten varhaishistoria on osaksi arvailujen varassa.

Näitä kiehtovia eläimiä on tutkittu verrattain vähän, Lappalaisen mukaan siksi, että lepakoista ei ole paljoa suoraa hyötyä ihmisille ja niiden tutkimus on enemmän intohimotyötä. Edelliseen suoraan liittymättä myös kirjailijan oma teos pitää sisällään vanhentunutta spekulaatiota ja väärää tietoa, jota on viime vuosina oikaistu.

Tieteen historia on yhtä pitkä kuin sivilisaation, mutta ei ole täysin väärin väittää, että nykyhetkeämme hyödyntävä tiede on suureksi osaksi vain satoja vuosia vanhaa ja alkanut muuttua kiihtyvällä nopeudella käytännössä hyödynnettäväksi vasta viimeisen parin sadan vuoden kuluessa.

Lappalaisen mukaan on mahdollista, että lepakoiden lentokyvyttömät esi-isät ovat kehittäneet kaikuluotaintekniikan jo kiipeillessään puissa. Kului vuosi kirjan julkaisusta ja spekulaatiot voitiin heittää roskikseen. Siihen mennessä vanhimmasta lepakkofossiililöydöstä pystyttiin päättelemään, että kaikuluotainmekaniikka on kehittynyt vasta lentokyvyn jälkeen.

Yksinkertaiset löydökset osoittivat arvelut paikkansapitämättömiksi. Toinen merkittävä harhaluulojen korjaaja on geneettinen tutkimus.

Lappalaisen kirjassa, kuten kaikissa siihen mennessä ilmestyneissä lepakkotutkimuksissa, oletetaan melkein 200 vuotta vanhan jaottelun perusteella hekkolepakoiden (tunnettu myös nimellä hedelmälepakot) olevan oma yksinäinen heimonsa suurlepakoiden alalahkossa.

Tätä oletusta tuki otusten koko verrattuna pienlepakoihin (joihin on laskettu kaikki muut lepakot), niiden ulkonäöllinen poikkeavuus, useimpien hekkolepakkolajien kyvyttömyys kaikuluodata ja ruokailutavat – nimensä mukaisesti hedelmiä, mettä ja sen sellaista, ei hyönteisiä. Tämän pohjalta oltiin jopa spekuloitu, että hekkolepakot olisivat kehittäneet lentokyvyn muista lepakoista erillään…

…kunnes aivan viime vuosina tehty geneettinen tutkimus on osoittanut, että hekkolepakot ovat läheistä sukua viidelle pienlepakoihin aiemmin lasketulle heimolle. Koko lahkojaottelu on tehty 200 vuotta pieleen. Ei ole mitään suurlepakoita ja pienlepakoita, joten uudeksi jaoksi on vaihdettu aiempien megachiroptera- ja microchiroptera-jaotteluiden sijasta yinpterochiroptera ja yangochiroptera. Luultavasti myös nämä nimet korjataan lähivuosina täsmällisemmiksi.

Näin tiede toimii: rakennetaan jo löydetylle ja samalla joudutaan myöntämään, että aiemmin opittu ei usein vastaa todellisuutta. Jos ihmisluonne ei tällaisiin korjausliikkeisiin pysty, on turha julistaa “rakastavansa tiedettä”.

Kärjistäen voidaan sanoa, että löydös on tieteen voitto maalaisjärjestä, sillä hekkolepakoiden jaottelu omaksi jengikseen on perustunut aiemmin silmin tehtäviin, loogisiin havaintoihin, joilla ei aina ole tekemistä perinnöllisyyden ja oikean tiedon kanssa.

Tämä ei ole kehotus olla tarttumatta kirjaan, vaikka esimerkiksi pari vuotta sitten julkaistu lasten tietokirja Lepakon vuosi (Sammakko, 2020) sisältää luultavasti tarkempaa tietoa.

Perusasiat pitävät edelleen paikkansa. Suomen yleisimmät viisi lepakkolajia ovat samat kuin kirjassa luetellut, eikä ilmastonmuutos ole tuonut tähän asiaintolaan suuria muutoksia. Kirjan kuvaukset lepakoista ovat siinä suhteessa ajatonta tietoa, etteivät populaatioiden ulkonäölliset muutokset tapahdu yleensä radikaalisti vain kahdessakymmenessä vuodessa. Lopussa lävitse käytävät yleisimmät lepakkomyytit ovat aika peruskauraa eivätkä tuo kokonaisuuteen kauheasti lisää.

Paavolaisen apokálypsis

Posted on by kangasvalo

Onko Kolmannen valtakunnan vieraana (Gummerus, 1936) kirja, josta on kirjoitettu kaikki mitä siitä voidaan sanoa? Teos on tekijänsä tunnetuimpia, suomalaisen matkakirjallisuuden klassikko ja yksi napakimmista suomalaisista 1930-luvun ajankuvista suoraan Hitlerin Saksan ytimestä.

Kirjoitan silti, siitä ilosta, että saan joidenkin työn puolesta luettavien kirjojen vastapainoksi lukea sitä, mikä vastaa enemmän omaa makuani, siis tuottaa mielihyvää.

Olavi Paavolainen (1903–1964) matkusti vuonna 1936 Saksaan kirjailijaretriittiin, johon osallistui kirjailija jokaisesta Pohjoismaasta – Suomesta mukana oli myös suomenruotsalainen edustaja Göran Stenius (1909–2000). Saksalais-pohjoismaisessa kirjailijakodissa isännät kestitsivät vieraitaan ja kuljettivat matkailijoita ympäri kolmatta valtakuntaa.

Tämä teos on lopputulos tuosta reissusta, kuumeisen nopeasti kirjoitettu ja heti ajankohtainen, hiukan matkapäiväkirja, hiukan esseekokoelma, hiukan lukuihin jaettu muistelus. Paavolainen on alaotsikoinut teoksensa “rapsodiaksi”, mikä kuvaa sitä hyvin.

Tekijä aloittaa kertomuksensa esittelemällä henkilöt ja tilanteen. Hän luonnostelee kohtaamistaan henkilöistä tarkat näköiskuvat. Pohjoismaalaisten yhteiskunnalliset näkemykset vaihtelevat: Norjalainen Eyving Mehle (1895–1945) on jopa kiihkeämpi fasisti kuin saksalaiset. Mehle pakeni toisen maailmansodan lopussa Norjasta kollaboraattorina ja hukkui Ruotsissa. Tanskalaisesta Erik Bertelsenistä (1898–1969) saa reppanan tylsimyksen mielikuvan ja ruotsalainen intellektuelli Sven Stolpe (1905–1996) on armottoman kriittinen natsivaltakuntaa kohtaan.

Saksalaiset taas ovat suoraan Roberto Bolañon Nazi Literature in Americasin (1996) henkilögalleriasta kasvattavia nuorisokirjoja tehtailevine yksitotisine pölvästeineen ja elosteluun kyllästyneine snobikreiveineen. Stolpea lukuun ottamatta jälkimaailma ei muista suurinta osaa näistä kirjailijoista, vaan he ovat enää hahmoja Paavolaisen raportissa.

Itsensä Paavolainen luonnostelee joukossa ulkopuoliseksi. Esittelyjen jälkeen hän päätyy kuvaamaan kirjallisuuden, sitten taiteen asemaa nousevassa kansallissosialismissa. Myöhemmin teos ottaa profeetallisia kierroksia kirjoittajan analysoidessa saksalaista yhteiskuntaa.

Läpivalaisu on armotonta ja terävää. Paavolainen näkee ympärilleen ihmeen tarkasti suhtautuen havainnoimaansa jonkinlaisella etäisyydellä, yhtäältä joistain asioista vaikuttuen, toisaalta huvittuneesti halveksuen. Teoksessa kuvataan Eurooppaa, joka on kirjailijan mukaan jäämässä kahden suuren radikalismin jalkoihin. Humanismi, liberalismi, kapitalismi ja ennen kaikkea kristillisyys eivät enää selviä ristipaineessa ja yhä useamman on valittava: kommunismi tai fasismi. Euroopan sydän, Saksa, on valinnut fasismin. Natsismi on ensimmäinen eurooppalainen uskonto, toteaa Paavolainen vain hiukan mutkia suoraksi oikoen.

Mielikuva on, että valinta tulee koskemaan kaikkia aikalaislukijoita. Samalla Paavolainen itse jättää oman valintansa sanomatta ääneen. Kommunismista hän ei juuri pukahda.

Taiteilijana hän pitää natsismin taidekäsitystä imbesillinä: ainuttakaan lahjakasta kirjailijaa hitlerismi ei ole onnistunut synnyttämään.

“Kaikkein hämmästyttävin ajatuksiltaan oli kuitenkin eräs keskustelu, jossa väiteltiin siitä, voiko nykyajan kirjallisuus luoda suuren tragedian. Saksalaiset päätyivät tulokseen: Kolmannessa Valtakunnassa sitä ei voida kirjoittaa. Sillä tragedian aiheena on aina kamppailu järkähtämätöntä kohtaloa vastaan – ja uusi Saksa ei tunnusta enää mitään ‘kohtaloa’. Se luo itse oman kohtalonsa – se itse on kohtalo! Ja koska kaikki merkittävät kirjailijat ovat kansallissosialisteja, he eivät voi keksiä mitään aihetta, jossa esiintyisi kamppailua kohtaloa vastaan…”

Saksan aikalaisilmiöihin kirjailija suhtautuu ironisesti. Kansalaisten arkimakua kuvaa puutarhatonttujen täyttämä kitsch eivätkä älymystöksi kelpuutetun eliitin saivartelut vaikuta sen paremmilta. Vasta massiivisuus, yksilön katoaminen yhdistettynä saksalaisten kykyyn kuvitella “uusi tulevaisuus” saa Paavolaisen todella ymmärtämään, mikä on heilaamisen viehätys. Kirja huipentuu Nürnbergin suurille puoluepäiville ja sen ympärillä pyöriviin ilmiöihin. Suurilla kentillä tehdyt massiiviset paraatit lumoavat synkronoidussa kauhistuttavuudessaan kirjoittajan.

Illuusioon ilmestyy pian säröjä. Nuorten poikajoukkojen aidoilla ympäröidyt, militaristiset nuortenleirit kauhistuttavat niin nuorten kirjailijoiden joukkoa kuin samaan aikaan paikalle sattuneen V. A. Koskenniemen (1885–1962) kaltaista valkoisen Suomen hovirunoilijaa, joka oli omissa kirjoituksissaan valmis osoittamaan sympatiaa natsismille. Vaikka Paavolainen toteaa heti kirjansa alussa, ettei aio kirjoittaa juutalaisten kohtelusta (mielestäni pelkurimaisesti), tulkitsen pöyristymisen rivien välistä esitetyksi alitajuiseksi kritiikiksi myös toisenlaista leirittämistä kohtaan.

Lisäksi saksalaisten takapajuinen suhtautuminen naisten ja miesten väliseen tasa-arvoon silmin nähden vituttaa edistysmielistä kirjailijaa, joka kutsuu naisten omaa hurmoksellista joukkotilaisuutta suureksi kansallissosialistiseksi kanalaumaksi. Paavolainen pitää naisissa lietsottua älyllistä jälkijättöisyyttä ja roolia yksinomaan äiteinä ja synnyttäjinä saksalaisen miehen syynä.

Näissä kohdissa Paavolaisen tausta Tulenkantajissa urbaanin, niin miehiä kuin naisia sisältäneen ja nuoruutta palvoneen kirjailijakollektiivin jäsenenä näkyy selvimmin.

*

Paavolainen on löytänyt ajatuksen apokalyptisesta kulttuurista, vaikka samalla hiukan arastelee siitä puhumista vakavalla naamalla. Idea on kuitenkin niin hyvä, että hän yrittää vakuuttaa lukijansa siitä, että “vanha maailma” ajautuu sivuun. Yksilön on valittava kommunismin tai natsismin välillä, koska räjähtävinä voimina ne ovat tulevaisuus.

Vaikka kirjailija on muuten kaukonäköinen, tässä hän haksahtaa monien teoreetikoiden tapaan omaan älyllisyyteensä – ja monien muiden tapaan sotkee uhon voimaan. Hän lumoutuu uudesta miettimättä uuden asettumista osaksi todellisuutta. Erityisen harmillista tämä on, koska Paavolainen toteaa teoksessaan juuri omiin ideoihinsa ihastumisen intellektuellien ongelmaksi vuosisadasta toiseen.

Fiksun ihmisen perisynti on, että kehitettyään tarpeeksi monimutkaisen järjestelmän ajattelulleen, hän ei usein vaivaudu purkamaan sitä; ajattelua varten ei riitä että hallitsee ideologisen diskurssin ja osaa taitavasti kiepauttaa kaiken sen ympäri. Kulmat on myös hiottava, liian monimutkainen selkeytettävä, liian selkeä osattava johtaa useisiin eri syihin. Sovittamattomien ristiriitojen on johdettava itsetutkiskeluun. Paitsi siis jos nimenomaan pyrkii propagandaan ja valtaan.

Itsetutkiskelua Paavolainen pääasiassa tekeekin. Tämä yksi johtoajatus jää kuitenkin kritiikin ulkopuolelle. On selvää miksi; se on oivallus, jotain uutta, kirjailijan magnum idea, liian naseva hylättäväksi, liian esteettisesti makea jottei sitä painettaisi ja nostettaisi kärjeksi. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta historiassa, kun kaunis mutta heikosti ajateltu jätetään tekstiin, joka voisi ilman sitä olla liian empivä, liiaksi vailla peruspilaria.

*

Paavolainen käy lävitse monia erilaisia tapoja, joilla natsit loivat omaa mytologiaansa joukkokokouksin, psykologisin trikein, joukkoviestinnällä ja tunkeutumalla ihmisten arkeen. Kiinnostavinta antia teoksessa on kuitenkin, kuinka se esittää saksalaisen mytologian.

Toisesta maailmansodasta ei usein mainita, että se ei ollut vain voitto Saksasta tai tyranniasta, vaan se oli ongelmissa olleen valistuksen perinnön puolittainen voitto radikalismista ja järjestäytyneen uskomisen, jos ei uskonnon, voitto mystiikasta.

Saksan mystiikka elää jokaisella sivulla, joskus surkuhupaisasti. Haahuilu tiivistyy kiinnostavimmin retkeen, jonka aikana Paavolainen todistaa kotimaanturistien hinkua sivellä vanhoja hautakiviä, joissa joko on tai ei ole todisteita saksalais-arjalaisen ikiaikaisen kulttuurin ihmeellisyyksistä. Tällaista puuhaa voisi joku liian innoissaan EVROPASTA oleva harjoittaa tosissaan vielä tänä päivänä.

Myönnän kirjoittavani edellisen sarkastisella tyytyväisyydellä, sillä vaikka mitä moninaisin mystiikka on minulle, niin kuin monille muille, viihdyttävää lukemistoa ja väylä rikkoa kaavoja, olen uncool kid ja pitänyt siihen oikeasti hurahtamista salaliittoteorioihin verrattavissa olevana toimintana.

Maailmankuvani on liiaksi epäilyä vaaliva sellaiselle leikille. On liian helppo nähdä, että moni tällaisista teistä johtaa älyllisyyttä esittävään yritykseen tehdä todeksi epäilyttäviä asioita. Eli antaa yksilölle tekosyyn perustella oma tuhnuisuutensa.

*

Kahtiajako natsismin ja kommunismin shakkipeliksi on maailmantilanteen nähden ymmärrettävää mutta kirjoitusten älyllisesti laiskinta argumentointia, kädenojennus sille hurmahenkisyydelle ja himphampulle, jota kirjailija pitää pilkkanaan läpi teoksen. Tekisi mieli sanoa, ettei tällainen näennäisen neutraali lähestymistapa sovi tekijälle, kuten se ei sovi kenellekään, joka yrittää ajatella kriittisesti itseään.

Kylmäksi jättävät samaten kuvaukset hanhenmarssia tuhatpäin kävelevien natsien herättämästä joukkopsykoosista. Jos lukijan luonne välttää idolisaatiota ja pitää ajatuksettomaan massaan kuulumisen halua synonyymina tartuntataudille, ei sen herättämien esteettisten värinöiden kuvailu syvennä mysteeriä lainkaan enempää.

Joka tapauksessa kirjoittaja näyttää todelliset karvansa tarpeeksi usein, jotta lukija ymmärtää Paavolaisen teeskentelevän kovaa tai myöntävän omat heikkoutensa, vaikka ymmärrän myös Max Jakobsonin (1923–2013) havaintoa siitä, että teoksessa Paavolainen yrittää varmistaa oman selustansa vähän joka suunnasta. Hänen vastenmielisyytensä natsismin tasapäistävää estetiikkaa ja yleistä taantumuksellisuutta kohtaan tulee muissa luvuissa esiin vain vaivoin pidäteltynä. On kuin kirjailija ei haluaisi myöntää itsessään piilevän jo tuhoon tuomitsemiaan humanistis-porvarillisia puolia.

*

Tietenkään teosta ei voi olla vertaamatta nykyhetkeen. Olisi typerää sanoa, että Putinin Venäjä on kuin Hitlerin Saksa. Vielä typerämpää olisi sanoa kaiken fanaattisuuden olevan samanlaista. Fanaattisuutta on kaikkialla, myös suomalaisessa julkisessa elämässä. Mutta vastaavuuksien löytäminen auttaa ymmärtämään yleistä hurmahenkisyyden etiikkaa ja estetiikkaa. Venäjä sentään on fasistinen valtio.

Ytimessä on itsensä mytologisoinut kansa, volk, tämän verran ei ole muuttunut. Mainitsin Oresteian kohdalla yhteiskuntien pyrkivän jatkuvaan itsensä ylistämiseen ja epäonnistuvan, kun kansalaiset lakkaavat uskomasta tarjottuihin symboleihin. Fasismi on mielestäni varjoversio tällaisesta yhteiskunnasta; se on niin pettynyt suurimpaan osaan symboleista, että pelastaakseen mitä pelastettavissa on, se palaa Oresteian kuvaamaan aikaan ennen demokratiaa. Tämä näkyy Paavolaisen teoksessa esittelemän saksalaisten kreikkalaisuuteen hurahtaneen hurmahenkisyyden kautta, jossa ihailun kohteena eivät suinkaan ole kulttuuriset saavutukset vaan satuspartalaisuus sekä ajatus kulttuurin (eli kansan) iästä ja jatkuvuudesta. Fasismi puhuu verestä ja verikostosta ja tekee sen ylistäen itseään. Sen radikalismissa näyttelee merkittävää osaa symboleiden asteittainen korvaaminen abstrakteilla ikiaikaisuuksilla.

Fasismin virhe on se, että sen tarjoamat uudet symbolit ovat vielä hauraampia kuin vanhat – ironisesti juuri “ikiaikaisuutensa” vuoksi. Kansa voi uskoa olevansa samaa jumalaista alkuperää, mutta mielikuva alkaa pirstoutua sillä hetkellä, kun arkiongelmat eivät katoa; rahasta on pulaa, kodinkoneet menevät rikki, lapsia ei saada kouluun hyvälle alueelle. Mikään järjestelmä ei ole ikuinen, mutta fasismi on rakennettu hiekalle.

Hitler onnistui aivopesupuuhissaan paremmin kuin Putin, koska mediaväylät olivat 1930-luvulla helpompia hallita. Saksa ei ole Venäjä, Venäjä ei ole Saksa. Natsit, propagandan edelläkävijät, esittivät asiansa yhtä ehdoitta ja kansan tahtoa muovaten kuin Venäjän television keskusteluohjelmien taukoamatta jäkättävät autokratian palvojat, mutta jälkimmäisten toiminta on yhä haastavammaksi käyvää, kun kansa alkaa kyllästyä. Jopa sotia käydään nykyään pikakelauksella.

*

Jos ennustamisen lahjoista puhutaan, Paavolainen esittää seuraavan maailmansodan väistämättömyytenä ja toteaa sen alkavan mitä todennäköisimmin Berliinistä. Väitteessä ei ole kursailua tai epäröintiä. Merkit olivat ilmassa.

Osaammeko lukea ilmapiiriä nyt? Pitäisikö meidän alkaa puhua siitä, että maailmansota on jo alkanut?

Ehkä kuitenkin ei. Tällaisten ennusteiden ääneen sanomisesta ei ole paljoa hyötyä, vaikka oikeaan osuminen näyttää varmasti hyvältä ansioluettelossa… Ehdoton julistaminen olisi lankeamista Paavolaisen apokalyptiseen ajatteluun, jossa turvaan, rauhaan ja humanismiin uskomiselle ei ole pedattu sijaa, vaikka historia on osoittanut, että jokainen sota päättyy joskus.

Kolmannen valtakunnan vieraana on moderni dokumenttiteos, asiaproosan ansaittu klassikko. Se tuottaa mielihyvää siksi, että se kuvaa maailmaa erheellisesti ja vajavaisuuksistaan tietoisena. Enkä tarkoita tällä esseistiikkaan rasittavan usein liitettävää ihannetta, jossa mitä tahansa kirjoitettuja typeryyksiä ja harhautuksia perustellaan genrellä.

Kyse on siitä, että menneisyys puhuttelee, sieltä puhutellaan tavalla, joka näyttää, että tässä ihminen on yrittänyt ajatella ja tuntea lävitse kaiken mitä on voinut, menee pieleen tai ei, ja teksti ihmeellisesti kestää, niin että sen voisi kirjoittaa lahjakas ja havainnointiin kykenevä henkilö vielä tänä päivänä. Ja se jokin, kapasiteetti, voima, on riittänyt Paavolaiselle merkittävässä määrin pidemmälle kuin joillain esseisteillä, joiden olisi kannattanut kysyä itseltään: mitä arvokasta on kirjoittamissani sanoissa?

The Thingin maskuliinisuudesta

Posted on by kangasvalo

John Carpenterin kauhufilmi The Thing (1982) kuvaa yhteisöä, Etelämantereella hengailevaa tutkimusryhmää, joka kohtaa isäntäruumiin valtaavan, virusmaisesti leviävän mutanttiolennon ulkoavaruudesta. Otuksen tarttuessa kulovalkean tavoin ja tehdessä uhreistaan hirviömäisiä klooneja itsestään, ryhmä yrittää puhaltaa yhteen hiileen paranoian kasvaessa.

Teosta pidetään niin kauhu- kuin scifi-elokuvien klassikkona. Se on itse asiassa remake Howard Hawksin ohjaamasta samannimisestä mutta vähemmän muistetusta elokuvasta vuodelta 1951. Juuri Carpenterin versio on poikinut 2011 ilmestyneen esiosan, jatko-osina toimineet sarjakuvan ja videopelin sekä lautapeliversion.

Olen viime aikoina pohtinut teoksen mieskuvaa, sillä kaikki elokuvan ihmishenkilöt ovat miesoletettuja. Se kuvaa miesten joukkoa, joka joutuu toimimaan ääritilanteessa ja on siten analyysi maskuliinisuudesta kriisissä.

Tein hakuja aiheesta ja törmäsin kritiikkeihin, jotka vaikuttivat aluksi lupaavilta mutta tiivistivät elokuvan “naisen eli toiseuden” peloksi, jossa elokuvan hirviö edustaa toiseutta tunkeutumassa miehiseen tilaan. Maskuliinisuutta määritettiin kirjoituksessa jälleen kerran feminiinisyyden kautta, mikä tuottaa pohjimmiltaan automaatiolla kulkevaa pohdintaa.

Analyyseissa menivät myös iloisesti sekaisin maskuliinisuus ja toksinen maskuliinisuus. Vaikka toksinen maskuliinisuus määritellään erilliseksi maskuliinisuudesta, tarkempi kuvailu jää toisinaan puolitiehen, sillä ei-toksinen maskuliinisuus jää täsmentämättä.

Kun toksisuutta vailla olevan maskuliinisuuden sisältöä sitten tarkennetaan, lopputulos ei ole aina onnistunein. Huonoimmillaan perusteltuna ei-toksista maskuliinisuutta edustaa hyvännäköinen ja kuuluisa mies, jolla on markkinaimagonsa mukaan kliseisesti “naiselliseksi” mielletty tunne-elämä.

Joistain miehistä tuntuukin, että maskuliinisuus kaikkineen on feministeille epäkelpoa ja toksisuus lisätty sanan eteen näön vuoksi. Jos päätyy jostain valitettavasta syystä lukemaan netin naisvihamielistä moskaa, huomaa että näillä miehillä on pakkomielle siltä, että naiset yrittävät tuhota heidän identiteettinsä ja muokata heidän persooniaan väkisin. Tällainen reaalitodellisuudesta irtautunut katkeruus johtaa pahimmillaan hirvittäviin seurauksiin.

Tunteen itsensä todellisuutta en silti epäile. Luulen, että maskuliinisuuden kritiikki tuntuu joistain miehistä jopa väkivallalta. Eikä välttämättä vain miehistä vaan myös naisoletetuista ja muunsukupuolisista, jotka eivät käyttäydy niin kuin heiltä sosiaalisesti odotetaan.

*

Neljännen aallon feministisissä ajatussuunnissa pyritään yleensä viestimään, että jokaisen pitäisi olla oma itsensä rennosti, mikä on ristiriidassa sen kanssa, että samalla rohkaistaan jatkuvaan itsensä tarkkailemiseen.

Tunteiden vähäisyys tulkitaan kulttuuri-ilmiöksi, vaikka kyse ei ole yksin siitä. Tällöin ei oteta huomioon tunne-elämien muita poikkeavuuksia. Jos ei itketä tai koe tarvetta puhua tunteista, ei se kerro automaattisesti tunnelukosta. Se voi kertoa myös neurologisesta erilaisuudesta.

Psykologisissa tutkimuksissa on havaittu se truismi, että eri ihmiset käsittelevät tunteita eri tavoin, jotka eivät ole selkeästi oikeita tai vääriä. Mikä olennaisinta, on myös huomattu, että tunteita vähemmän voimakkaasti ilmaisevien ihmisten ei voida sanoa voivan henkisesti sen huonommin kuin muidenkaan. Tämä ei ole pieni juttu vaan iso asia, sillä se pakottaa miettimään koko tunnenormiston uusiksi.

Se ei tietenkään tarkoita, etteikö maskuliinisuudessa olisi ongelmia tai toksista maskuliinisuutta ei olisi olemassa, mutta ongelmat voivat ottaa toisenlaisia, monimutkaisempia muotoja kuin olettaisi.

Kenties siksi tulkinta The Thingistä maskuliinisuuden kriisinä feminiinisyyden edessä ei tunnu kauhean hyödylliseltä. Elokuvassa kuvataan leimallisesti miesten yhteisöä. Miesten keskinäinen oleminen ei määrity feminiinisen pelon kautta. Ei kai kaikkien naisiksi identifioituvienkaan elämä keskenään ole miehen pelkoa?

Tulkinta on mielestäni kehno myös siksi, että elokuvan hirviö ei ole tunnistettavasti sukupuolitettu olento vaan täydellisesti toinen aivan missä tahansa muodossa. Kehokauhun hirvittävyys ei piile politiikassa vaan sairauden, mutaation ja selittämättömäksi jäävän pelossa. Elokuvan hirviön groteskius toimii katsojille yleensä sukupuolesta riippumatta, koska kosminen outous on kohotettu eri tasolle kuin yhteiskunnallinen.

*

The Thing on joka tapauksessa osin elokuva miesten keskinäisistä ongelmista, ennen kaikkea miesten hierarkiasta. Se kuvaa maskuliinisuutta feminiinisyyden ulkopuolella, maskuliinisia olentoja keskenään.

Olen katsonut elokuvan useita kertoja. Se on yksi suosikkikauhuelokuvistani huolimatta siitä, että sen loppu laahaa ja muuttuu Carpenterin toisesta klassikosta, vuoden 1978 Halloweenista (josta en pidä valtavasti), tutuksi vaanimiseksi ja ei kovin kiinnostavaksi monsterishow’ksi.

Monien katselukertojen lomassa ehtii miettiä elokuvan polttavinta asiaa eli miesten ryhmän sisäistä dynamiikkaa. He ovat asuneet keskenään vuosia ja muodostavat kommuunin, jossa jokaisella on oma roolinsa. Joukossa ovat muun muassa biologi, lääkäri, kokki, koirankouluttaja ja Kurt Russellin esittämä yrmeä helikopterikuski MacReady, jonka nimi on humoristinen luonnekuvaus.

Näillä miehillä ei ole tarvetta kilpailla naisista tai rahasta. He ovat viettäneet vuosia antarktisella tutkimusasemalla, jossa he itse ovat sivilisaatio. Mahdollisuutta sukupuoliseen kanssakäymiseen naisoletettujen kanssa ei ole eikä sitä vaikuteta suuresti kaipaavan.

Silti he eivät puhise täynnä seksuaalista turhautumista, vaan päivät kuluvat töissä tai yhteisessä oleskelutilassa, joka muistuttaa pubia. Jokaisella heistä on yhteisössä työ, johon toiset eivät puutu. Työ määrittää myös sosiaalisen aseman. Kokki on alhaalla, tutkimusjohtaja korkealla.

Kun heidän keskuuteensa ilmestyy kriisi, järjestys romahtaa. Jokainen jatkaa töidensä tekemistä, mutta muu sosiaalinen hierarkia häiriintyy ja rakennetaan hetkessä uudestaan. Sinänsä tärkeää mutta ei olennaisinta työtä tekevä MacReady nousee nopeutensa avulla tilanteen johtajaksi, joka toimii aktiivisesti ja on koko ajan valmis. Näennäisen cool Windows pilottilaseineen taantuu pelosta tutisevaksi hyytelöksi, asemanjohtaja Garry seuraa tapahtumia sivusta saamatta niistä otetta ja tiedemies Blair löytää sisältään voimavaran, joka näkyy ulospäin hulluutena.

Yhteisen päätöksenteon periaatteet katoavat sen siliän tien, minkä tunnistan tyypilliseksi piirteeksi miesten kanssakäymisessä.

Maskuliinisuudesta sanotaan sen olevan tehokasta ja yhteistyökykyistä. Se pitää paikkansa, jos tehtävät ovat yksinkertaisia ja jokainen tietää roolinsa. Kun sosiaalinen hierarkia järkkyy, maskuliinisuus joutuu kriisiin ei niinkään joustamattomuutensa kuin sen vuoksi, että toisistaan poikkeavat ideat ovat sen jälkeen vapaata riistaa ja aiemmin vähäpätöinen asema voi olla mielivaltaisesti äkkiä tärkeä.

Se joka on ideansa kanssa voimakkain, sen idea myös toteutetaan. Toisin sanoen, kun ei olla enää omalla erityisalueella, miehillä on tapana päteä nähdäkseen kuka ottaa tilanteen hallintaan.

Maskuliinisuuden yksi klisee on, että se on toimijuutta, aktiivista. Pidän tätä piirrettä yhtenä positiivisimmista miehisyyteen liitettävistä. Yksi sen kääntöpuolista on, että se mahdollistaa täysin ammattitaidottoman tai sosiopaattisen ihmisen nousun valtaan, mikäli tämä vaikuttaa muita aktiivisemmalta.

*

Nähdäkseni The Thingin kaltaiseen pohjimmiltaan fantastisen naurettavaan elokuvaan uskotaan, koska se kuvaa miesten yhteisöä. Korttitalon romahduksen hyväksyy juuri siksi, että kyseessä ovat miehet. Kenties patriarkaalisten oletusten vuoksi – tai sitten vain sen tähden, mitä tiedämme ihmispsykologiasta – ajattelemme, että naiset toimisivat yhteisönä toisin, luultavasti paremmin.

Sittemmin The Thingille on tehty eräänlainen vastine, yhtä lailla kulttimaineessa oleva Neil Marshallin ohjaustyö The Descent (2005), jossa naisten yhteisö ajautuu samantapaiseen kriisiin. Sen tunnelma on kuitenkin erilainen, hahmojen väliset ongelmat tulevat lähemmäs kuin The Thingissä, jossa on kyse protokollasta, ei henkilösuhteista. Eli naisten yhteisö romahtaa konservatiivisesti tunne-elämän skismoihin.

Silti luultavasti moni The Thingiä katsova pohtii, että elokuvassa näytetyt roolit neuvoteltaisiin naisten kesken nopeammin uusiksi ja toiminta olisi systemaattisempaa.

Pohdin tätä usein samalla, kun mietin, kuka teki MacReadysta johtajan? Hän on täyttämässä valtatyhjiötä, mutta on selvää, ettei hän olisi tietojensa tai taitojensakaan puolesta paras henkilö työhön.

MacReady on vain aktiivinen, ja täten hän ottaa aseman, jossa parempi valinta voisi olla harkitsevaisen biologi Fuchsin tai älykkään Blairin kaltainen henkilö. Kenties siksi Carpenter pitää huolen, että juuri nämä hahmot poistuvat tavalla tai toisella aikaisin kuvasta.

Aseman komentaja Garry ei onnistu koskaan pääsemään tilanteessa niskan päälle. Sen sijaan häntä epäillään jo varhain olennon assimiloimaksi, eikä hän saa jalansijaa päätöksissä ennen kuin MacReady on jo ottanut paikan komentoketjun yläpäässä.

MacReadyn valtaa vastaan käyvät muut hänen kanssaan samalla hierarkkisella tasolla olevat henkilöt: mekaanikko Childs ja eläintenkouluttaja Clark. Jos haluaa, asetelmassa voi nähdä kyynisen sosialistista kommentaaria, kun aseman hanslankarit alkavat kisata vihamielisesti avoinna olevasta johtoasemasta.

Lopuksi todettakoon, että Carpenteria selvästi aidosti kiinnostaa toimijuuden ongelma kriittisessä mielessä ja tätä teemaa voi tarkastella läpi hänen uransa. Esimerkiksi fantasiakomediassa Big Trouble in Little China (1986) hän kuvaa satiirisesti Kurt Russellin hahmon toimijuutta. Russell on teoksessa silkka tumpelo, joka luulee juuri aktiivisuutensa tähden olevansa tarinan “päähenkilö”, vaikka totuus on toinen. Positiivisena esimerkkinä mainittakoon, että They Livessä (1988) päähenkilöksi nousee Roddy Piperin tulkitsema duunari, jonka silmät avautuvat näkemään kapitalismin todelliset kasvot. Halloweenissa taas Jamie Lee Curtisin esittämä Laurie on final girlin prototyyppi, mikä on lukuisten apinoijien vuoksi nykyään konservatiivisin mahdollinen symboli, mutta tuntuu aikalaiskontekstissa vielä erilaiselta: tavallinen nuori nainen pistää lopulta kampoihin kasvottomalle miehelle.

Oresteian kaksinaisuus

Posted on by kangasvalo

Antiikin teatteritekstit tuntuvat ensi alkuun oudon jäykiltä. Syy voi johtua käännöksistä tai arkaaisesta kieliasusta. Kenties kyse on, kuten Oresteian (458 eaa.) tapauksessa, näyttämöohjeiden vähäisyydestä? Tai ehkä kyse on sisäisen elämän kuvauksen puutteesta?

Voi olla vaikeaa uskoa protagonisti Oresteen kipuun ja tekojen oikeutukseen, koska hänen elämässään on näytelmän mukaan kyse vain kostosta. Orestes ei ole millään muotoa moderni ihminen, eikä sellainen ole hänen siskonsa ja toverinsa Elektra. Kumpikin on silkkaa pintaa, yhteen suuntaan armotta sinkoutuva nuoli.

Tämä on näytelmätrilogian kirjoittaneen Aiskhyloksen (525/524–456 eaa.) kritiikki menneisyyttä kohtaan: Oresteia kuvaa tapahtumaa, joka oli jo kreikkalaisen kirjallisen kulttuurin syntyaikoina hämärää menneisyyttä, mytologiaa, ja barbaarisia ihmisiä, jotka näytelmän lopuksi löytävät avaimen sivistykseen: ateenalaisen demokratian.

Ferdinand de Saussure (1857-1913) on teoretisoinut uskonnon olevan symboli yhteiskunnan tarpeelle palvoa itseään ja omaa ainutlaatuisuuttaan. Kenties näin, mutta ehkä uskonnon tilalle sopisi käsitys järjestyksestä yleensä. Yhteiskuntamme ovat ainakin periaatteessa rakennettuja itsensä ylistämisen periaatteille ja alkavat hajota, kun kansalaiset eivät enää usko representaatioihin, järjestelmän symboleihin. Taide pönkittää jo lähtökohtaisesti tällaisia ihanteita, joskus epäsuoraan, joskus suoremmin. Oresteia kuuluu jälkimmäiseen joukkoon.

Yksi häiritsevimmistä piirteistä tekstissä on, kuinka hahmojen muisti ulottuu vain sukupolven päähän. Kertomuksessa kuningatar Klytaimnestra surmaa Oresteen isän, Troijasta palaavan puolisonsa Agamemnonin, ja tämän uuden puolison Kassandran, joka on kirottu lausumaan ennustuksia, joita kukaan ei usko.

Klytaimnestran rikosta sovittamaan lähtee Orestes, joka aikoo surmata äitinsä kostoksi isänsä kuolemasta. Ajatusta ei uhrata enää sille, että Klytaimnestran teko on yhtä lailla ollut oikeutettu kosto: Agamemnon on tappanut heidän nuoren tyttärensä, Oresteen siskon Ifigeneian, sotaonnea saadakseen… Olkoonkin, että surma on tapahtunut jumala Apollonin käskystä.

Mytologiansa tuntenut aikalaiskatsoja tiesi, että jo kauan tätä ennen on toinen toistaan seurannut kokonainen sukupolvien ketju monivaiheista murhaamista, jossa jokainen uusi poika tai tytär syyllistyy uuteen veritekoon. Koston logiikka yltää silti vain yhden teon päähän, kyky katsoa sitä kauemmas uupuu täysin.

Tämä olisi aidon typeryyden kuvaus, jos kyse ei olisi tavasta, joka elää joissain kulttuureissa ja alakulttuureissa vieläkin. Tai tietysti kyse on typeryydestä silloinkin, mutta kohteliaisuuden vuoksi jätämme sen usein sanomatta. Sodan aikana voimme jopa oikeuttaa tällaisen koston.

Oresteia kuvaa maailmaa, jossa veri on laki. Vastauksena tähän on järjestäytyneiden kaupunkien laki, patriarkaatti, joka luo jonkinlaisen nippa nappa käsitettävän järjestyksen kaaokseen.

Ktooniset jumalat, raivottaret, haluavat tappaa Oresteen äidinsurman vuoksi. Viime hetkellä heitä estetään tekemästä niin. Sen sijaan joukko viisaita ateenalaisia kutsutaan päättämään prinssin kohtalosta. Koska äänestys menee tasan, viisauden jumalatar Pallas Athenelle annetaan viimeinen sana.

Athene ratkaisee tilanteen Oresteen hyväksi. Todetaan, että lapsella ei oikeastaan ole kuin yksi vanhempi: isä. Äiti on vain siemenen kantaja. Näin ollen äidin surmaaminen on tällaisessa tilanteessa oikeutettua, äiti kun ei ole lapsilleen niin läheistä sukua kuin isä. Koston kierre voidaan pysäyttää. Raivottaret saavat lepytykseksi uudet nimet ja kunnioituksen. Heitä aletaan kutsua hyväntahtoisiksi, ja heille annetaan rooli Ateenan laillisen perustan rakentamisessa.

Ratkaisu on 2000-luvun modernin demokratian kasvatille vähintään puolitiehen jäävä. Lukija jää pohtimaan, että entä jos kysymyksessä olisi ollut Oresteen kosto isäänsä kohtaan? Olisiko Athene päätynyt silloin tulokseen, että sukulaisnaisten tappaminen tuosta noin vain on täysin hyväksyttyä (mitä se ei ollut edes antiikin Kreikassa) ja isää ei saisi surmata, vaikka tämä olisi tehnyt mitä tahansa kauheuksia?

Ristiriitaisuus yhdessä jyrkän asetelmallisuuden (kaikesta tragedian polveilusta huolimatta kyseessä on opettavainen kertomus) kanssa tekee trilogiasta niin voimakkaan. Lukija palaa aikaan, jossa moraalia ei voi määrittää paheksumalla mennyttä, vertailulla, sillä moraali ei edes tarkoita samaa kuin miten se nyt ymmärretään.

Moderni moraali joudutaan keksimään. Koska sen keksiminen näytetään ja perustellaan niin keinotekoisilla perusteilla, se ja siten sivilisaatio muuttuvat kauttaaltaan kyseenalaisiksi käsitteiksi.

Lakia perusteleva teos on itsessään transgressiivinen, modernein silmin katsottuna vastalause laille. Tämä ei tietenkään ollut Aiskhyloksen tarkoitus vaan yksinkertaisesti kaupunkijärjestelmän, demokratian, ylistys. Oresteiassa elää pysähtyneen ja liikkuvan ajan keskinäinen kamppailu; vanhoillisuus ja uudistuminen. Vaikka se on kotoisin kirjoitetun sivilisaation alku-udusta ja sitä on helppoa vierastaa, se on ajankohtainen nyt ja aina.

Ja siksi Peter Hallin ohjaaman versioinnin ihmistä etäisesti muistuttaviin maskeihin sonnustautuneet harmaakaapuiset hahmot ovat osuvia, aaveita brutalistisen lavastearkkitehtuurin keskellä.

Loppu myöhäiskapitalistisille sanaleikeille

Posted on by kangasvalo

Luin Henrik Pathiranen teoksen olem (Poesia, 2021) ja tulin tulokseen: tässä on taas yksi raja jonka olen saavuttanut, raja suomalaiselle nykyrunoudelle, jonka jälkeen odotan jotain muuta tulevaksi.

Teos ei ole syyllinen mihinkään. Se oli vain viimeinen pisara äärimmilleen täyttyneessä altaassa.

Tarkalleen ottaen en jaksa kielikikkailua. En halua lukea tällaista muka-nokkelaa “hauskaa” enää ainuttakaan sanaa elämäni aikana:

“Oletan Olet A:n Luot A:n Luotan”

Tai tällaista Trainspotting-monologin unohdettua pikkuserkkua:

“ruskettuneeksi luultu on valkoihoiseksi hyväksytty // huoliteltu on / huoliteltu on terveempi / on luotettavampi, oikein ja parempi / hyvinvoiva iho on hyvinvointi ja pitkä ikä / on keskiluokkaisuus, kunnollisuus / on varakkuus ja tavoite // luokittelu–välttämättömyys–vapaus–odotukset // – –”

En saa oivalluksia siitä, että jotkut sanat muistuttavat toisiaan. Yhtä lailla en ole kiinnostunut lukemaan siitä, kuinka teksti heijastaa “keskiluokkaa”, “kehollisuuksia”, “tilallisuuksia”, “asettumisia”, “sukupuolellisuutta”, “lajienvälisyyttä” tai muuta itseparodiseksi käynyttä jargonia, jos teksti ei pysty lunastamaan näin isoja lupauksia.

Samaan syssyyn laskettakoon taajaan toistuva laiskuus, joka näkyy “yhteiskunnan” ja “myöhäiskapitalismin” automaatiolla esiin tulevassa syyllistämisessä; Kansan Uutisistakin saa lukea moniulotteisempaa näkemystä markkinataloudesta ja siitä, mitä se keskimääräiselle kansalaiselle merkitsee ja tekee.

Kuinka useasti jostain niin ohimenevästä kuin “aikalaisahdistus” voi enää tehdä teoksen? Olisiko aika kirjoittaa jotain kestävämpää?

Ja luojan tähden, en halua lukea enää yhdenkään runokokoelman yhteydessä siitä, kuinka se “tutkii” jotain. En takakansissa, markkinoinnissa, kriitikoilta.

On kuin ihmiset kaikkinensa – mutta kirjailijat erityisesti – kärsisivät kyvyttömyydestä sulkea pois se, mikä on trendikkäästi epämiellyttävää. Sen sijaan hyväksytyistä valituksen aiheista kaivetaan elanto. Laiska valitus aiheista joista suurin osa ei ole kelpoja, valitus sosiaalisessa mediassa, valitus runomuodossa, valitus romaanin muotoon puettuna. Mielen loskaisuutta, haluttomuutta esittää loppuun asti ajateltu väite.

Saarnan uhallakin: Polta kaikki, jos tulee pakottava tarve luoda kevään kahdeksastoista saman aiheen ympärillä pyörivä teos “kielen rajoista, lempeästä feminismistä ja kehollisuuden kokemuksista kapitalismin määrittämien ihmissuhteiden aikana”. Tai vastaavaa. Poista pahimmat sosiaaliset mediat, lue uutiset kerran päivässä, ole rohkeasti out of the loop. Huomaat pian, ettet menetä mitään. Sen sijaan saat.

Saat uutta aikaa jota on alettava täyttää jollain. Saat aivoituksille uudet radat, synapsit alkavat poksua muista syistä. Tulee oivallus: useimmat niistä asioista, jotka eivät muistuta itsestään jatkuvasti, eivät tunnu enää kriiseiltä vaan asettuvat uomiinsa median ansaintalogiikan mukaisina klikkiotsikkoina ja muina väärinä hälytyksinä. Alkaa kiinnostaa muu kuin minuus.

Hallittu kieltäytyminen on valinta, tuhoaminen jopa suositeltavaa, hylkääminen hyväksyttävää. Taiteilijan asemassa olevalla ihmisellä on lähes aina varaa kieltäytyä. Jos se tarkoittaa uran murenemista, hyvä, hyväksy ettei se ole tragedia vaan mahdollisuus.

Sanasi eivät ole sen arvokkaampia kuin toistenkaan, jos et keksi selkärankareaktioidesi tilalle jotain uutta. Minäkin aion nyt kieltäytyä tästä, lukemasta tätä mikä uuvuttaa minut tylsyydellään; aivan niin kuin kieltäydyin pop-esseistiikasta – lupaus joka on paria työpoikkeusta lukuun ottamatta pitänyt.