Luin Henrik Pathiranen teoksen olem (Poesia, 2021) ja tulin tulokseen: tässä on taas yksi raja jonka olen saavuttanut, raja suomalaiselle nykyrunoudelle, jonka jälkeen odotan jotain muuta tulevaksi.
Teos ei ole syyllinen mihinkään. Se oli vain viimeinen pisara äärimmilleen täyttyneessä altaassa.
Tarkalleen ottaen en jaksa kielikikkailua. En halua lukea tällaista muka-nokkelaa “hauskaa” enää ainuttakaan sanaa elämäni aikana:
“Oletan Olet A:n Luot A:n Luotan”
Tai tällaista Trainspotting-monologin unohdettua pikkuserkkua:
“ruskettuneeksi luultu on valkoihoiseksi hyväksytty // huoliteltu on / huoliteltu on terveempi / on luotettavampi, oikein ja parempi / hyvinvoiva iho on hyvinvointi ja pitkä ikä / on keskiluokkaisuus, kunnollisuus / on varakkuus ja tavoite // luokittelu–välttämättömyys–vapaus–odotukset // – –”
En saa oivalluksia siitä, että jotkut sanat muistuttavat toisiaan. Yhtä lailla en ole kiinnostunut lukemaan siitä, kuinka teksti heijastaa “keskiluokkaa”, “kehollisuuksia”, “tilallisuuksia”, “asettumisia”, “sukupuolellisuutta”, “lajienvälisyyttä” tai muuta itseparodiseksi käynyttä jargonia, jos teksti ei pysty lunastamaan näin isoja lupauksia.
Samaan syssyyn laskettakoon taajaan toistuva laiskuus, joka näkyy “yhteiskunnan” ja “myöhäiskapitalismin” automaatiolla esiin tulevassa syyllistämisessä; Kansan Uutisistakin saa lukea moniulotteisempaa näkemystä markkinataloudesta ja siitä, mitä se keskimääräiselle kansalaiselle merkitsee ja tekee.
Kuinka useasti jostain niin ohimenevästä kuin “aikalaisahdistus” voi enää tehdä teoksen? Olisiko aika kirjoittaa jotain kestävämpää?
Ja luojan tähden, en halua lukea enää yhdenkään runokokoelman yhteydessä siitä, kuinka se “tutkii” jotain. En takakansissa, markkinoinnissa, kriitikoilta.
On kuin ihmiset kaikkinensa – mutta kirjailijat erityisesti – kärsisivät kyvyttömyydestä sulkea pois se, mikä on trendikkäästi epämiellyttävää. Sen sijaan hyväksytyistä valituksen aiheista kaivetaan elanto. Laiska valitus aiheista joista suurin osa ei ole kelpoja, valitus sosiaalisessa mediassa, valitus runomuodossa, valitus romaanin muotoon puettuna. Mielen loskaisuutta, haluttomuutta esittää loppuun asti ajateltu väite.
Saarnan uhallakin: Polta kaikki, jos tulee pakottava tarve luoda kevään kahdeksastoista saman aiheen ympärillä pyörivä teos “kielen rajoista, lempeästä feminismistä ja kehollisuuden kokemuksista kapitalismin määrittämien ihmissuhteiden aikana”. Tai vastaavaa. Poista pahimmat sosiaaliset mediat, lue uutiset kerran päivässä, ole rohkeasti out of the loop. Huomaat pian, ettet menetä mitään. Sen sijaan saat.
Saat uutta aikaa jota on alettava täyttää jollain. Saat aivoituksille uudet radat, synapsit alkavat poksua muista syistä. Tulee oivallus: useimmat niistä asioista, jotka eivät muistuta itsestään jatkuvasti, eivät tunnu enää kriiseiltä vaan asettuvat uomiinsa median ansaintalogiikan mukaisina klikkiotsikkoina ja muina väärinä hälytyksinä. Alkaa kiinnostaa muu kuin minuus.
Hallittu kieltäytyminen on valinta, tuhoaminen jopa suositeltavaa, hylkääminen hyväksyttävää. Taiteilijan asemassa olevalla ihmisellä on lähes aina varaa kieltäytyä. Jos se tarkoittaa uran murenemista, hyvä, hyväksy ettei se ole tragedia vaan mahdollisuus.
Sanasi eivät ole sen arvokkaampia kuin toistenkaan, jos et keksi selkärankareaktioidesi tilalle jotain uutta. Minäkin aion nyt kieltäytyä tästä, lukemasta tätä mikä uuvuttaa minut tylsyydellään; aivan niin kuin kieltäydyin pop-esseistiikasta – lupaus joka on paria työpoikkeusta lukuun ottamatta pitänyt.