Uuden aallon merkkinimistä suurin, jo neljä vuosikymmentä sitten kuolleen François Truffaut’n (1932–1984) ohella, on poissa. Godard kuoli avustetussa itsemurhassa kotonaan Sveitsissä. Hän kaatui saappaat jalassa, sillä käsittääkseni hänellä oli vielä vuosi sitten suunnitteilla kaksi pitkää elokuvaa ennen eläköitymistään.
Näiden elokuvien kohtalosta ei ole varmuutta.
Niin aina. Ei näin kauan taidetta luoneilla ole todellista hinkua lopettaa ennen kuolemaa. Taide on kalvanut vartalosta luut ja korvannut ne asettumalla loisena tilalle. Taiteen poistaminen tietyistä ihmisistä läjäyttäisi säkkimäisen kasan lihaa lattialle. Tukiranka olisi poissa.
Godard lienee kanonisoiduista klassikko-ohjaajista se, joka aiheuttaa elokuvaharrastajien keskuudessa eniten tuohtumusta, jopa suoranaista vihaa.
Syitä löytyy luetteloksi asti. Moni vaistoaa, ettei Viimeiseen hengenvetoon -elokuvaa (1960) tai Viikonloppua (1967) olisi voinut ohjata kuin ylimielinen elitisti. Sitä taas ei katsoja siedä, koska yleisö haluaa teosten olevan heidän tasollaan.
Tietysti Godardin elokuvissa on mukana aimo annos teeskenteleväisyyttä, mutta toisaalta populismille on tyypillistä kaikkea itseään fiksumman tai ainakin fiksummalta vaikuttavan epäileminen. Kieltämättä raja on Godardin tapauksessa joskus vaikea vetää – mikä hänen elokuvissaan on todellista ja mikä “älykköjen väärää rahaa”, kuten Werner Herzog (s. 1942), toinen omaan myyttiinsä hukkunut elokuvaohjaaja, on Godardista sanonut.
Eikä siinä vielä kaikki. Godardin inhoaminen perustuu hänen häpeilemättömään brechtiläisyyteensä. Ohjaaja pilaa tarinat, hänen teoksensa muistuttavat alituisesti olevansa pelkkää elokuvaa ja estävät immersion. Tälle on tietysti syynsä. Katsojan ei haluta tuntevan vaan ajattelevan, mieluiten ohjaajan esittämiä asioita. Se vasta häiritseekin, sillä elokuvaan on totuttu tunnetaiteena, vaikkei mihinkään lakikirjaan ole sellaista pykälää kirjattu. Godard oli kriitikko, ja hänen ensimmäinen työvälineensä oli kynä. Hän jatkoi kirjoittamista kameralla ja leikkauspöydällä. Se harmittaa elokuvan katsojaa, jota muistutetaan siitä, että elokuvaa on myös luettava. Meidän musiikkimme (2004), Terve, Maria (1985), Kiinatar (1967), Hullu Pierrot (1965), Nainen on aina nainen (1961) ja muut ovat medialukutaidon oppitunteja: Älä päästä irti älyn kielekkeestä, alla odottaa hirviö kita ammollaan… Masculin Féminin -elokuvan (1966) väliteksti kuvaakin Godardin elokuvien ihanneyleisöä: Marxin ja Coca-Colan lapset; ihmiset, joita täytyy muistuttaa siitä, että heillä on edelleen tietoisuus.
Ärsyttäähän se! Ylemmyydentuntoista saarnaamista, voi joku sanoa, pahimmillaan Godardin elokuvat sitä myös olivat.
Samalla hän teki maailmalle tutuksi asioita, joita ei keksinyt mutta jotka tajusi luovansa uudelleen. Jump cut, dokumentaarisuuden tuntu, juonenkuljetusta rikkovien tekstiplanssien viljely, kannettavan kameran mahdollisuudet, ironinen äänieditointi ja voice-overin jatkuva läsnäolo… Godard luonnosteli 1900-luvun puolivälistä alkaen läntisen audiovisuaalisen estetiikan ääriviivat. Hän hyödynsi jälkimodernin pop-taiteen keinoja, koska etsi filmi-ilmaisun päätepistettä – ja löysi sen. Löytämisen jälkeen seurasi turhautuminen ja oletettavasti siksi pärähtäminen 1970-luvulla maolaisuuteen, josta pääsi irti vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.
Harvemmin on analysoitu, miksi Godard teki “paluun” 1980-luvulla. Kun filmin rinnalle tuli video – eli kun elokuva uudistui ja mursi tekniset rajoitteensa – Godardin elokuvista tuli yhä enemmän esseitä, joissa hyödynnettiin videoeditoinnin keinoja, aivan kuten filmin äärirajoja 1960-luvulla. Elokuvan digitalisoituessa kokeilu jatkui, ohjaaja siirtyi hyödyntämään jälleen kameraa kynänä, mikä huipentui teoksessa Adieu au langage (2014), jossa 3D-tekniikan logiikka vietiin pidemmälle kuin missään aiemmassa elokuvassa.
Tekniikan, jossa esimerkiksi yhden silmän sulkemalla valkokankaalla näkyy eri elokuva kuin toisen silmän sulkemalla, hioi loppuun asti kuvaaja Fabrice Aragno (s. 1970), mutta se ei olisi ollut mahdollista, jos kyse ei olisi ollut Godard-elokuvasta, siis jos budjetti ei olisi ollut tarpeeksi suuren sijasta tarpeeksi pieni, jottei kenenkään toimeentulo vaarantuisi elokuvan huonon menestyksen myötä, ja jos kuvaajalla ei olisi ollut aikaa hioa ja pohtia kuvaustekniikkaa ohjaajan kanssa.
Popularisoimalla pop-sarjakuvamaista elokuvakieltä Godard asetti mittapuun 2000-luvun mielenmaisemalle läntisessä populaarikulttuurissa. On vaikea kuvitella YouTube-videoita ilman jatkuvia hyppyleikkauksia, joihin yleisön silmät ovat jo tottuneet, ilman ironisia välitekstejä, ilman äänimiksauksen päällekäyvää vastakkainasettelua kuvan kanssa. YouTube on vuorostaan sulautunut kokonaiseen yhteiskunnalliseen mielenmaisemaan. Sen estetiikka on määrittänyt kulttuuria ja asettanut uusia standardeja sille, minkä miellämme todelliseksi tarinankerronnaksi. Näin se on vaikuttanut suoraan ihmisajatteluun, siihen miten miellämme huumorin, mikä on tarinankerrontaa, mikä on aitouden ja etäisyyden suhde ja mitä pidetään oikeana tapana kertoa. Puuttuu vain Godardin brechtiläinen etäisyys, välineitä käytetään subjektin herättämisen sijasta yhteisyyden luomiseen. Joudutaan kohtaamaan parasosiaalisuuden ongelmat, poliittisen propagandan räjähdysmäinen leviäminen, tekijän ja teoksen välisten rajojen hämärtyminen ja videomateriaalin levittämä yhteiskunnallinen ahdistus, koska tekniikkoja käytetään ja niitä tuijotetaan mielellään – enemmän mielellään kuin Godardin elokuvia joita kutsutaan käänteissnobistisesti “vanhentuneiksi” – mutta yleisöltä puuttuu kriittinen katse. Kaikki on sairaalloisen vilpitöntä. Sellaisina hetkinä jää kaipaamaan vanhaa kunnon ranskalaista elitismiä.
Mannerheimin ja Josif Stalinin (1878–1953) huippusalaiset viestit sekä Vilho Tahvanainen (1913–1992) liittyvät Yli-Juonikkaan ITE-kirjallisuuskiinnostukseen. Tahvanainen julkaisi vuonna 1971 fiktiiviset muistelmat nimellä Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945 (Akateeminen kustannusliike, 1971). Suvilahti-paperit ja S-32 ovat Tahvanaisen teoksessa mainittuja asiakirjoja, jotka väitetysti todistavat Neuvostoliiton suunnitelleen Suomen, Baltian ja laajemmin Pohjoismaiden liittämistä itseensä jo vuonna 1932. Tahvanaisen kirja on erikoinen tapaus, vaihtoehtoinen poliittinen jännäri niin kuin Jatkosota-extrakin. Siinä muun muassa väitetään Mannerheimilla ja Stalinilla olleen lämpimät suhteet ja talvisodan syttyneen osittain siksi, että Mannerheim pelattiin Suomen sisäpolitiikasta ulos. Kirja on Jatkosota-extran maailmassa totta (tai “totta”) ja siihen viitataan romaanin mittaan usein. Kirjan sisällöstä keskustellaan pitkässä esseemäisessä jaksossa sivuilla 109–116.
Arvo-Pekka Suominen. Arvo-Pekka: Pervo-Akka. Nimi saattaa viitata sosialistipoliitikko Arvo “Poika” Tuomiseen (1894–1981).
SHY Kylmärinki. Kylmä rinki on kiertoilmaisu pelkotilalle (“Kylmä rinki perseen ympärillä.”) ja suomalainen nimi tunnetulle vankilasarjalle Oz (1997–2003). Joku muukin yhteys tässä varmasti on, selvitämme asiaa.
”Minulla on tapaaminen Ulla Tuskin kanssa”: Ullatus on oikeistolainen nimitys (seksuaali)rikokselle, jolla on maahanmuuttotaustainen tekijä. Ilmaisussa on ironinen sävy.
Sivu 23:
”Muistuu omat Operating Thetan III:n kokelasajat mieleen.” Viittaa skientologiaan. Operating thetan on skientologiassa nimitys niin sanotulle valaistuneiden asteikolle. III taso on kolmanneksi alin kahdeksasta tasosta, niin kutsutun tulimuurin takainen taso ja ensimmäinen kehittyneemmistä tasoista.
Tunnistaako joku sivuilla olevien kuvailujen perusteella mainitut grafiikanlehdet?
Sivu 24:
Sivulla kuva, jälleen puolustusvoimien SA-arkistosta. Kuvaan liitetty kollaasitekniikalla iltapäivälehtimäisiä otsikoita.
Sivu 25:
Sivulla mainitaan entinen perussuomalaisten ja sittemmin sinisten puolustusministeri Jussi Niinistö (s. 1970) ja Historiallinen aikakauskirja, joka on oikea Suomen Historiallisen Seuran aikakauslehti. Yli-Juonikas asemoi Niinistön tolkun tyypiksi päättömiä tulkintoja vastaan. Jotka ovat siis Jatkosota-extran diskurssissa täyttä totta niin kuin kaikki salaliitot.
SORM1, -2 ja -3 ovat venäläisiä vakoiluprotokollia, jotka liittyvät muun muassa teleurkintaan.
Mutakallim ei tarkoita lokapoikaa vaan islamilaisen teologisen dialektiikan tutkijaa.
Sivu 26:
”Hienoa ajankuvaa ja koukuttavaa agenttimeininkiä” kuulostaa enemmän senttarikritiikiltä kuin romaanirepliikiltä.
Sivu 27:
”Validiliiton Köysipäivillä Varkauden Huruslahdessa – –” Validiliiton Köysipäivät <-> Invalidiliiton esteettömyyspäivä. Köysipäivää käytetään joskus kiertoilmaisuna lynkkaukselle. Huruslahden arpajaisissa ammuttiin osana valkoista terrorikampanjaa 90 punaista vankia helmikuussa 1918.
Sackey eli sakea on muun muassa Punk in Finland -foorumilta tuttu ilmaisu. Extra sackey on ilmaisu, jolla kuvataan kyseisen foorumin niin sanottua syvää päätyä, jonne kuuluvat kaikenlaiset poliittisten erikoistapausten seurannat ja jonka sisältö on osaltaan inspiroinut Jatkosota-extraa.
Yıldırım on yleinen turkkilainen nimi, joka tarkoittaa salamaa. Fosfori tuottaa valoa niin kuin salamakin. Jos Yli-Juonikas on tarkoittanut tällä viitata johonkin tiettyyn henkilöön, en pystynyt sitä tunnistamaan. Katso esimerkiksi takakannen sisäpuolen kuva sivun 669 takaa.
Katariina Maelström: Maelström tarkoittaa kurimusta. Nimessä mahdollinen muistuma toimittaja ja käsikirjoittaja Kaarina Hazardista (s. 1966).
”– – FT Vienna Porttilan luento – –” Vienna Porttila on viittaus Wienin piiritykseen 1529, jossa Osmanien valtakunnan sotavoimat kohtasivat tappion. Tapahtuma oli käänne valtakunnan yrityksessä valloittaa Eurooppa.
Sivu 29:
”– – Suomi-rock-klassikossa, kauppaopiston nainen – –” Jossain kommunismin, kristinuskon, äärioikeiston ja yleisen erikoismieheyden välillä hiihtävän Kari Peitsamon (s. 1957) tunnetuin kappale.
”– – mätähajoitusta tarjotaan – –” Mätähajoitus on ilkikurinen oikeistolainen väännelmä pakolaisten saamasta hätämajoituksesta. Vaihtoehtoisista termeistä on tullut kirjan maailmassa niin yleisiä, että ne ovat korvanneet vanhat ilmaisut.
Sivu 30:
”Valitse työ, valitse ura, valitse perhe.” Sivun ”psyykkaa itseäsi” -monologi viittaa skotlantilaisen Irvine Welshin (s. 1958) päihdeongelmaisista nuorista kertovaan romaaniin Trainspotting (1993) ja siitä tehtyyn kulttielokuvaan (1996). Monologi viittaa varmasti muuallekin, kenties nettikommentteihin tai oikeuden päätöksiin.
Meduusan Verkko: suomalainen nimi Robert Ludlumin (1927–2001) romaanille (1980) ja siihen löyhästi perustuvalle CIA-agenttielokuvalle The Bourne Identity (2002). Ludlumin teosten toistuva teema on yksilön kamppailu eliitin salaliittoja vastaan.
Sivu 31:
Seuraavat kaksi sivua ovat ottaneet sanoma- tai aikakauslehden muodon.
Lehden nimi Uusi Normaali on muun muassa poliitikko Laura Huhtasaaren (s. 1979) viljelemä termi, jolla tarkoitetaan oikeistodiskurssissa konservatiivisen maailmankuvan tekemistä uudeksi pohjaksi suomalaiselle politiikalle.
Tom Pipping = Peeping Tom. Tarkoittaa tirkistelijää. Peeping Tom (1960) on nimi Alfred Hitchcockin teoksiin usein verratulle sarjamurhaajaelokuvien klassikolle, ohjaajana Michael Powell (1905–1990). Jokin merkitys voi olla myös sillä, että Isossa-Britanniassa on ilmestynyt samanniminen kauhu- ja fantasialehti vuosina 1990–2000.
Kuvalähteen perusteella Tom Pippingin kuva on Renato Polsellin (1922–2006) ohjaamasta kulttielokuvasta Black Magic Rites (1973). Wikipediassa lainataan elokuvasta tehtyä arvostelua: ”– – there is no real storyline to speak of, but a series of barely connected scenes – –” Heh.
Pekka Sauri (s. 1954) todella on piirtänyt pilakuvia Vihreään Lankaan ja Iltalehteen (ei Ilta-Sanomiin).
Kauko Sademiehen nimimerkki viittaa markiisi de Sadeen (1740–1814), kuvia kumartelemattomaan ranskalaiseen aristokraattiin ja valistusfilosofiin, jonka tunnetuin teos on pornografinen Sodoman 120 päivää (1785).
Kauko Sademiehen Uutispäivä Demarissa ilmestyneet, yli puoluerajojen suosiota saaneet konservatiiviset pilapiirrokset, joilla on vaikutusvaltainen suojelija, tuovat mieleen Kari Suomalaisen (1920–1999), joka sai muun muassa Eljas Erkon (1865–1965) suojeluksessa piirrellä vuosikymmenien ajan Helsingin Sanomiin.
Sivu 32:
”Se tasapainoilee kirjan päällä, kirjan selkämyksessä lukee nimi Konkordia.” Konkordia tarkoittaa luterilaisessa uskossa tunnustuskirjaa. Konkordia on myös sovun jumalatar roomalaisessa mytologiassa. Muut sivulla kuvaillut symbolit ovat bonsai, harppi ja ylösalaisin hirtetty mies. Bonsai on usein rauhantunnus, harppi symboloi tarkkuutta ja yhdistetään vapaamuurareihin, hirtetty mies on tuttu niin muinaisista mytologioista (Odin hirttää itsensä uhriksi oppiakseen riimukirjaimet) kuin tarot-pakasta, jossa merkitsee uusia näkökulmia.
Hyvä yritys on pilaväännelmä S-ryhmän Yhteishyvästä, ehkä myös Yritys hyvä -kilpailusta.
Hunnuton Isis (1877) on Helena Blavatskyn (1831–1891, kuvassa), teosofian grande old damen, pääteoksia. Teosofia on uususkonto, jossa uskotaan maailmaa ennen hallinneeseen yhdistävään valtauskontoon ja että valituilla oppineilla on pääsy tähän salattuun tietoon. Teosofiassa nähdään toisinaan okkultistisia sävyjä.
Porthania on rakennus Helsingin yliopiston keskustakampuksella.
Että Kingelin tunnistaa saaneensa de Sadelta vaikutteita omaan poliittiseen ajatteluunsa on ironista, sillä alkuperäinen markiisi de Sade oli varhainen sosialisti.
Sivu 33:
Optulan Harri. Optula on oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Tarjoaa usein dataa, jonka pohjalta netissä voidaan viskoa poliittista kakkaa toisten silmille.
Berlin Sportpalast oli areena, jossa Kolmas valtakunta piti joukkokokoontumisiaan. Jännä paikka pelata sulkapalloa. Purettiin 1973.
Welteislehre on todellinen huuhaateoria. Sen keksijän Hanns Hörbigerin (1860–1931) mukaan taivaan tähdet olisivat jäätä. Hörbiger oli salaliittoteoreetikko, jota pidettiin alusta asti näennäistieteilijänä. Natsien valtaannousun jälkeen hänen teoriansa omaksuttiin okkultistiseksi vaihtoehdoksi ”juutalaiselle” suhteellisuusteorialle. Katso myös s. 44.
Sivu 34:
”Liikkumaton liikuttaja” on termi filosofi Aristoteleen (384–322 eaa.) teoksesta Metafysiikka (n. 300 eaa.) ja tarkoittaa Jumalaa, jumalallista voimaa.
”Valkoinen huojuva patsas – –” Katso kirjan sivujen ulkoreunaa.
Opus Dei. Katolilainen sielunhoitoinstituutio, lukuisten populaarikulttuurin salaliittoteorioiden ytimessä, kaso esimerkiksi: Da Vinci -koodi (2003). Sivulla mainittu teologian tohtori Oskari Juurikkala kuuluu Opus Deihin.
Toimittaja Tuomas Kyy: Tätä en ole osannut ratkaista. Tuomas Kyrö tuskin. Thomas Pynchon -viittaus? Anagrammi sanoista ”myy sotkua”?
Puhun Brunon kanssa (1941) on Benito Mussolinin (1883–1945) poikansa kuoleman jälkeen kirjoittaman surukirjan nimi.
Sivu 35:
Congelierin talo on pittsburghilainen kummitustalo – rasistisia rikoksia, hullun tohtorin kokeiluja ja niin edelleen.
Stjoppi Jänis on viittaus kalevalaiseen runonlaulaja Tsjoppi (eli Teppo, Teppana) Jänikseen (1850–1921), joka esiintyy taiteilija ja rotuteoreetikko Sigurd Wettenhovi-Aspan (1870–1946) veistoksessa. Wettenhovi-Aspan elämätehtäviin kuului todistaa suomi ihmiskunnan alkukieleksi.
Crab Louse tarkoittaa satiaista, Stormheit on ylöjärveläinen metallibändi ja natsijoukkio.
Sivu 36:
Abdelazer eli Maurin kosto, feministisen kirjailijuuden edelläkävijän, englantilaisen Aphra Behnin (1640–1689), merkittävä näytelmä vuodelta 1676, joka kääntää adaptoimansa näytelmän, noin vuonna 1600 kirjoitetun Lust’s Dominionin, rasistiset stereotyypit ympäri. Katso myös s. 611.
Mika Niikko (s. 1967) on perussuomalaisten kansanedustaja.
Ôstara on germaaninen kevään jumalatar, joka on antanut nimen pääsiäiselle (easter).
”– – uudessa virustotalossa – –” Radikaalioikeistolaista uuskieltä, josta on tullut kirjan maailmassa normi.
Sivu 37:
Brian Jeffs, Nathan Nephew ja Lorna Bergman eivät ole kirjoittaneet kontrapunktisista identiteeteistä vaan lastenkirjan My Parents Open Carry (2010). Tässä tiivistelmä Goodreads-sivustolta:
Come join 13-year-old Brenna Strong along with her mom, Bea, and her dad, Richard, as they spend a typical Saturday running errands and having fun together. What’s not so typical is that Brenna’s parents lawfully open carry handguns for self-defense.
Kuva: Mucio Scorzelli. CC BY-SA 4.0
Sivu 38:
24 Hour Party People (2002) on Michael Winterbottomin (s. 1961) ohjaama postmoderni draamakomedia manchesterilaisen Factory Records -levy-yhtiön noususta ja tuhosta.
Akateemisen jargonin jälkeen seuraa memeettinen täräytys. Pepe-sammakkohan se siinä huutonauramassa Johannes Virolaista (1914–2000) mukaillen, että KAAOS ON PUHUNUT / PULINAT POIS. Virolaisen lauseessa puhujana oli tunnetusti kansa. Pepeä tuskin tarvitsee selittää.
Eräs ystäväni teoretisoi, että tämä on se aukeama, johon päästyään Finlandia-voittajaa valinnut Elisabeth Rehn (s. 1935) pisti kirjan kiinni eikä avannut sitä enää uudestaan.
Sivu 39:
Jorma Iskanderin sukunimi on nimi venäläiselle lyhyen kantaman ohjukselle, ja etunimi ivailee tietty ohjusten fallosmaisuudelle.
Maria Tolppanen (s. 1952) on perussuomalaisista demareihin 2016 loikannut entinen kansanedustaja. Henry Caganerin sukunimi viittaa katalonialaisiin jouluveistoksiin, joissa kuvataan tuttuja ja tuntemattomia henkilöitä paskantamassa.
Nuivilla viitataan ennen perussuomalaisten hajoamista Jussi Halla-ahon (s. 1871) ympärille muodostuneeseen klikkiin, joka muodostaa nykyään puolueen ideologisen ytimen.
Corcovado-vuoren patsas on Rio de Janeiron kuuluisa Kristus Vapahtaja -patsas (valmistunut 1931, kuvassa ylhäällä).
Juttuja ei tehtäisi, jos niitä ei luettaisi. Se on median ansaintalogiikka. Vastuu jakautuu silloin kahtia, yleisölle ja medialle. Yhdet tarjoavat paskaa ja toisista merkittävä osa haluaa sitä syödä.
Joskus, melkein 15 vuotta sitten, kuuntelin erään merkittävän maakuntalehden silloisen uutispäällikön jorinoita. Tämä esitteli avotoimitusta, jonka seinälle heijastettiin reaaliajassa klikatuimmat jutut. Jonkinlaisen vaivoin etäännytetyn innon vallassa hän kertoi, että niihin uutisiin tähdätään, mitä eniten luetaan. Jos lehmä on pudonnut ojaan, ja se on luetuin juttu vuorokaudessa, hauskoja eläinjuttuja etsitään myös seuraaville päiville. Edellinen oli kirjaimellisesti hänen käyttämänsä esimerkki.
Tämä oli siis vielä aikaa, kun netti oli verrattain uusi juttu ansaintalogiikassa. Printin romahduksesta vasta kuiskuteltiin, mutta lopulta sen tapahtui alan konkareiden odotuksia kiihkeämmin ja nopeammin.
Teos jonka tunnistan todeksi.
Ei ole kovin vaikea nähdä, miten ja miksi meininki on mennyt pahemmaksi. Suunnan näki jo silloin, ja se tuntui dystooppiselta, niinkin paljon, että mielessäni tuolloin syntyneet pahimmat skenaariot eivät ole toteutuneet. Media on Suomessa vielä yllättävän kohtuullisella tolalla, vaikka Sanna Marin -sekoilut murentavatkin uskottavuutta.
Tosin ymmärrän täysin logiikan, jolla tuulesta temmattuja juttuja lähdettiin tuossa tapauksessa rakentamaan, koska journalismissa tietyt asiat toimivat tietyllä tavalla. Pääministeri on tämän maan tärkein yksittäinen ihminen. Käytännössä kaikki, mitä pääministeri tekee, on julkisen syynin alaista, siitä ei ole kahta sanaa.
Uutisen merkittävyys ratkaistaan sen perusteella, kuka tekee ja mitä. Tätä yksinkertaista sääntöä useimmat lukijat eivät ajattele, vaikka se on brutaalin tekninen mutta totuudellinen lähtökohta – eikä vain kaupallisessa mediassa.
Jos never-heard ampuu viisi ihmistä kuoliaaksi, ei tekijässä ole uutisarvoa vaan teossa. Teko tekee tekijän merkittäväksi. Jos pääministeri bailaa humalassa, ei teossa ole uutisarvoa vaan tekijässä. Tekijä tekee teon merkittäväksi.
Ja tietysti pienikin vihje siitä, että Marin olisi ollut HUUMEBILEISSÄ ohjaa tällä logiikalla jokaisen lehden, joka haluaa olla ensimmäinen, kääntämään pienetkin kivenmurikat ympäri, koska jutussa yhdistyvät merkittävä tekijä ja merkittävä teko, mikä on lehdelle lottovoitto.
Siksi en aivan usko väitteisiin uutisoinnin sukupuolittuneisuudesta. Juha Sipilästä oltaisiin varmasti tehty saman volyymin juttuja, tehtiinhän Ilkka Kanervan tekstiviesteistä, Alexander Stubbin julkisuuskuvasta, Jani Toivolan taksiajeluista ja Touko Aallon bailaamisestakin. Kaikissa näissä tekijä meni teon edelle. Jos seksismi näkyi Marinin tapauksessa jossain, niin kirjoitusten sävyssä, ei siinä, että niitä tehtiin.
Kun veri on kerran haistettu, ruumis yritetään löytää vaikka väkisin, koska median ansaintalogiikalla olisi typerää olla tekemättä niin. Sellainen päätoimittaja saa selkäsaunan, joka iskee hanskat tiskiin, koska entä jos olisikin ollut kokkeliviivoja pöydällä ja joku toinen lehti ehtisi ensin? Millaisen tekosyyn voi silloin tarjota omistajille?
Kun tiettyihin standardeihin totutaan, niistä tulee alan ääneen lausumatonta käytäntöä, eikä kulttuurin muuttuminen onnistu ennen lukijoiden viisastumista. Sitä taas ei tapahdu ennen sellaista yhteiskunnallista murrosta, jota en ainakaan itse osaa kuvitella. Uutislukutottumuksia selventävät tutkimukset ovat paikoin surullista luettavaa ja saavat niihin tutustuneet ajattelemaan yleisöä tyhmänä karjana, joka kyllä syö, kun tarpeeksi tyrkytetään. Osa ahmii ilolla, koska uutisiin suhtaudutaan laajalti niin kuin viihteeseen.
Moni mediaan kriittisesti suhtautuvakaan ei ymmärrä, että jokainen uusi julkisesti ilmaistu pöyristyminen huonosta uutisesta nostaa uutisen vetovoimaa ja markkina-arvoa osoittaen, että juttu kannatti tehdä. Kovin moni ei uhostaan huolimatta oikeasti lopeta lukemasta iltapäivälehtiä ja ennen kaikkea niiden tasosta purnaamista, vaikka mikä olisi. Marina on lehdelle voitto, koska se levittää kiinnostusta lehden juttuja kohtaan. Jos valitat jostain uutisesta, kyllä joku toinen kiinnostuu sen verran, että käy vilkaisemassa, mistä on kyse. Huonot uutiset kuolevat pois vasta, kun ihmiset lakkaavat niin lukemasta niitä kuin puhumasta niistä.
Kyse ei ole siitä, etteikö asiallistakin uutisointia luettaisi. Kyllä luetaan, mutta sen tekeminen on aikaa vievää ja vaivalloista ja ansaintalogiikka ei tue sitä.
Marinista oli helppoa tehdä uutisia sarjatulella, koska se ei vaatinut toimituksilta mitään, ja juttuja luettiin tarpeeksi. Kun yksi taho alkaa uutisoida, muiden on pakko seurata perässä, koska klikkejä ei seurata vain omaa tulosta silmälläpitäen vaan kilpailijoiden klikkeihin verraten. Se voittaa, joka ehtii ensin.
Se mikä osaltaan hämää nykyisessä mediakentässä on, että “ennen” (eli ennen nettiä) kaikilla oli selvät sävelet siitä, mitkä sanomalehdet olivat minkäkin puolueen äänenkannattajia. Tieto liikkui siinä missä kansalaisten poliittinen vakaumus. Tämä ei ollut ongelma, koska objektiivisuus ymmärrettiin niin kuin se kuuluu ymmärtää: perustavanlaatuista sellaista ei ole, mutta poliittiset näkökulmat eivät haittaa, jos perusfaktat ovat kaikkien osapuolien mielestä oikein. Jutut tehtiin keskimääräistä huolellisemmin, koska ei ollut 24/7 lisää materiaa huutavaa tyhjyyttä luomassa painetta. Kokonaiskuva tilanteesta syntyi näiden painotusten ristivalossa.
Nyt on monista syistä – ei vähiten kansalaisten laskeneesta poliittisesta tietoisuudesta – johtuen päässyt vallalle käsitys, että kaiken median pitäisi olla lähtökohtaisesti brutaalin teknisesti objektiivisia, mikä on mahdottomuus. Samalla toimitukset mielellään itse pyrkivät häivyttämään poliittiset kytkökset omasta uutisoinnistaan eli pelaavat epärehellistä peliä.
Tämä on johtanut epärealistisiin yleisöodotuksiin ja toimittajien omaan harhaisuuteen. Koska he ovat toimittajia, heidän täytyy olla oikeassa. Ei haluta myöntää, että jonkun puolueen käsikassaroina tässä ollaan, vaikka ennen se oli itsestäänselvyys. Ei ole olemassa “neutraalisti” esimerkiksi Iltalehdelle kirjoittavaa toimittajaa, vaan tällainen päätös vaatii aina ideologisia kompromisseja.
Aluksi on annettava kiitosta muille, jotka ovat selvitystyötä aiemmin tehneet. Nuoressa Voimassa julkaistu Ville Hämäläisen artikkeli Ne eivät teekään sitä itse (2018) oli hyvä lähtökohta, samoin jo edellisessä postauksessa mainittu Sami Uusi-Hautamaan pro gradu Politiikan spektaakkeli (2020).
Hämäläinen on myös kirjoittanut Käkriäinen-lehden numeroon 4/2017 kirjan 40:stä ensimmäisestä sivusta ja sen viittauksista varsin kattavasti otsikolla Raakasota-extra. Merkintäni ovat osittain päällekkäisiä hänen tekemiensä kanssa, mutta olen pystynyt lisäämään väliin myös omia huomioitani. Muut tiedonsirpaleet on kerätty milloin mistäkin.
Käyttämieni boldausten logiikka on nostaa esille tiettyjä (mutta ei kaikkia) avainsanoja ja siten rytmittää tekstiä satunnaisen selaajan silmille sopivaksi.
Käydään pidemmittä puheitta asiaan.
ETUKANSI JA SELKÄMYS:
Kansi mukailee nimeään myöten sanomalehtilööppien mustakeltaista ilmiasua. Värit tuovat mieleen myös Stockmann-tavaratalon alennukset, niin sanotut hullut päivät. Kirjan nimi on sommiteltu kieliopillisesti väärin ilman väliviivoja. Kustantamo Siltalan nimi on kannessa erittäin pienellä.
Kannen oikeassa reunassa on eduskuntatalo. Talo jatkuu kahtaalle: niin kirjan etuliepeeseen kuin sen sivujen reunamia pitkin takakanteen. Fotorealistinen talo muuttuu takakannessa selvästi piirrosmaiseksi. Etuliepeessä talo on ehjä, sivuille jatkuessaan sen keskeltä nousee savua, mikä viittaa kirjan loppupuolen tapahtumiin.
Eduskuntatalon portaita nousee pienikokoinen hahmo salkku kädessä. Sama hahmo löytyy kirjan selkämyksen yläosasta keskeltä arabeskityylistä koristekuviota. Katso myös s. 3. Hahmon ulkoasu tuo mieleen agenttiromaanit ja jännärit, joita teos parodioi. Vastaavanlainen siluettihahmo löytyy Yli-Juonikkaan ensimmäisestä romaanista Valvoja (Otava, 2009).
Selkämyksen alaosasta löytyy moskeijaa muistuttava rakennus, josta kasvaa lonkeroita.
Kannen niin kuin koko ulkoasun on suunnitellut kirjankansistaan palkittu graafikko Markus Pyörälä, jonka teos tämä on siinä missä Jaakko Yli-Juonikkaan.
TAKAKANSI:
Arabeskikuvio jatkuu selkämyksestä ja täyttää lähes koko takakannen. Arabeski on kiinnostava valinta, sillä se korostaa islamilaisesta taiteesta syntyneenä estetiikkana kirjan alla liikkuvaa jännitettä. Äärioikeistolaisuuden pääpiirteisiin kuuluu maahanmuuton vastustus, joka kohdistuu erityisesti islamiin ja arabialaiseen kulttuuriin. Kirjassa ei käsitellä tätä kovin suoraan, vaan se on kiinnostuneempi siitä, millaiseksi yhteiskunta muotoutuu, jos vaihtoehtototuudet vaihtavat paikkaa valtatodellisuuden kanssa.
Esittelytekstin sijaan takakannessa lukee lause: ”Syvävaltiossa kukaan ei kuule huutoasi.” Virke on mukaelma Ridley Scottin (s. 1937) Alien-elokuvan (1978) mainoslauseesta. Syvävaltiolla viitataan yhdysvaltalaiseen deep state -salaliittoteoriaan, jonka mukaan valtiota ohjaa piilotettu, kähminnällä ja suhteilla aikaan saatu salainen eliitti oikean hallituksen sijasta. Takakannesta löytyvät tietysti kustantamon tiedot, ISBN-numero, kirjastoluokka ja viivakoodi.
Sivu 3:
Sivun yläreunassa on eläinkuvioita, jotka herättävät huomiota kontrastissa arabeskiin. Leijonia?
Tekijän ja kirjan nimen alapuolelta löytyy kuvio, josta etukannen salkku-ukko löytyy seikkailemasta, tällä kertaa Alfred Hitchcockin (1899–1980) ohjaaman Vertigo-elokuvan (1956) julistetta mukailevassa pyörreasetelmassa Katso myös s. 11 ja 81.
Vertigon (1956) keskiössä on James Stewartin (1908–1997) esittämän yksityisetsivän ajautuminen paranoiaan ja valtapeliin, jossa hän ei ymmärrä olevansa muiden ohjailtavana. Vaikutusvaltaisen Sight & Sound -elokuvalehden kymmenen vuoden välein järjestettävässä äänestyksessä Vertigo ohitti vuonna 2012 Orson Wellesin (1915–1985) ohjaaman Citizen Kanen (1939) maailman arvostetuimpana elokuvana.
Sivu 4:
Sivulta löytyvät Yli-Juonikkaan kiitokset, jotka mukailevat ironisesti isänmaallisista kiitospaidoista löytyviä iskulauseita: Kiitos 2011–2017. Kiitoksissa mainitaan suomalaisia kirjailijoita sekä teosta apurahoittaneita säätiöitä.
Antti Arnkil (s. 1975) on esseisti ja Yli-Juonikkaan kustannustoimittaja Siltalalla. Vesa Haapala (s. 1971) on runoilija ja kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa. Haapalan teos Kuka ampui Ötzin? (Otava, 2012) on toteutettu yhteistyössä Markus Pyörälän kanssa. Runoilija ja novellisti Harry Salmenniemen (s. 1983) kanssa Yli-Juonikas on käynyt oheen linkitetystä kritiikistä alkaneen kirjallis-julkisen performanssin Nuoren Voiman sivuilla. Kieleke-kollektiivi viittaa Koneen Säätiön Saaren kartanon residenssissä perustettuun kollektiiviin, jonka muita jäseniä ovat muun muassa kirjailijat Laura Lindstedt (s. 1976) ja Eino Santanen (s. 1975). Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on kokeellisen kirjallisuuden seura, jonka jäseniä ovat Yli-Juonikkaan lisäksi muun muassa Lindstedt, Salmenniemi, Yli-Juonikkaan kanssa teoksen Talvimatkoja (ntamo, 2020) tehnyt kirjallisuudentutkija Markku Eskelinen (s.1959) ja monia muita kirjallisuutemme kokeellisemman pään tekijöitä. Ryhmän jäsenistö on toteuttanut massiivisen, 15 kirjaa ja yli 4 000 sivua käsittävän kollektiiviromaanihankkeen Ihmiskokeita (Mahdollisen Kirjallisuuden Seura, 2016), jossa myös Yli-Juonikas oli osallisena.
Kiitosten alta löytyvät lähteet teoksen runsaalle kuvitukselle. Huomionarvoista on, että sivulle 601 merkitty kuva löytyy sivulta 600. Onko kyseessä viime hetken muutoksista johtuva virhe tai tahallinen merkintä? Sivu 601 on tyhjä sivu. Katso myös s. 109.
Sivu 7:
Tästä kirja varsinaisesti alkaa. Ensimmäisen osion nimi on Suuri isänmaallinen sota. Nimeä käytetään Venäjällä kuvaamaan Neuvostoliiton ja natsi-Saksan välistä yhteenottoa toisessa maailmansodassa. Vrt. Talvisodan henki. Otsikon alla on taulukko, joka näyttää vuodesta 2011 absurdin kovalla vauhdilla laskevaa kurssia, joka näyttää olleen laskussa vielä sitäkin kauemmin. Vuonna 2011 Suomen taloudellinen taantuma hellitti, joten en ole varma tarkasta merkityksestä, jos sitä on.
Sivu 9:
Ensimmäisen luvun nimeksi on annettu Pääkirjoitus, ja se on ladottu Ilta-Sanomien ulkoasusta muistuttavalla tavalla ylälaitaan. Luku on yhdistelmä kirjan juonen alkua ja kirjailijan alkusanoja. Tarkoitus on tuoda esille romaanin postmoderni luonne todellisuudeksi kutsutun ja fiktion välisenä siltana ja samalla ilmentää teoksen yrityksiä yhdistää erilaisia mediatodellisuuksia sekä tiedon ja epätiedon lähteitä. Kyse on siitä, kuka kirjallisuudessa todella ”puhuu”. Yli-Juonikkaalla tämä teema toistuu teoksesta toiseen.
Otsikon alla on valokuva. Suomen puolustusvoimien SA-kuva-arkistosta löytyneessä valokuvassa kävelee kohti kuvaajaa joukko sotilaita. Kuvatekstissä lukee lyhyenä tiivistelmänä luvun pääsisältö. Tapaa tiivistää luku ennalta voi pitää nykyisessä romaanikirjallisuudessa vanhanaikaisena. Tiivistelmän läsnäolo korostaakin teoksen historiallisia tekstiulottuvuuksia.
Fylogeneesi = lajinkehitys.
Mika Kingelin on lähin tarinan protagonistia vastaava hahmo. Kingelin on verrattain harvinainen sukunimi. Turusta löytyy Kingelininkatu. Abraham Kingeliniä (1788–1849) on kutsuttu useasti 1800-luvun merkittävimmäksi turkulaiseksi liikemieheksi. Oudoimpana yksityiskohtana suvun jäsenten on väitetty polveutuvan suoraan Tšingis-kaanista.
*jytky* = kirjoitettu lainausmerkkien sijasta asteriskeilla, jotka merkitsevät joko tekoa, ääniefektiä tai boldaamista eli isoa jytkyä.
Sivu 10:
Lipponen I ja Lipponen II ovat Paavo Lipposen (s. 1941) pääministerikauden hallitukset (1995–2003), jotka ovat Jatkosota-extran maailmassa tapahtuneet siinä missä omassammekin.
”Yksityinen on poliittista, poliittinen yksityistä.” Virkkeen alkulause on yksi 1960–1970-lukujen feminististen liikkeiden, niin sanotun toisen aallon feminismin, tunnetuimpia sloganeita.
“– – vastakkainasetteluiden aika todella on ohi – –” Lauseessa muistutetaan Sauli Niinistön (s. 1948) sloganista vuoden 2006 presidentinvaaleissa, joissa Niinistö lanseerasi itsensä työväen presidentiksi.
”– – miehille auringon takana.” Men Behind the Sun (1988) on T. F. Moun (1941–2019) ohjaama hongkongilainen, väkivaltansa vuoksi pahamaineinen kauhuelokuva, joka kertoo japanilaisten tekemistä ihmiskokeista Kiinassa.
Pekka Niskapalkki: Kuten kirjailijaääni tässä luvussa mainitsee, kansanedustaja Niskapalkki on lääkärihahmo romaanitrilogian ensimmäisessä teoksessa, Neuromaanissa (2012). Niskapalkki = Paskanilkki.
WaterRover on oikea soutulaitemalli.
Sivu 11:
Der Trumpf. Tarkoittaa todella valttikorttia, mutta viittaa myös Yhdysvaltain 45. presidentin, Donald Trumpin (s. 1946), suvun saksalaiseen alkuperään. Toisinaan Trumpin suvun nimen on virheellisesti väitetty olleen Drumpf tai Trumpff. Trumpia kutsutaan lempinimellä The Donald (vrt. Der) ja samaa nimeä kantoi sosiaalisen median palvelu Redditistä bannattu presidentille omistettu sub (2015–2020).
Hallituskautta kutsutaan ZOG-kaudeksi. Tämä on esimerkki kirjan maailman tavasta normalisoida uuskieltä. ZOG eli Zionist Occupation Government on äärioikeistolainen salaliittoteoria, jonka mukaan läntinen maailma on juutalaisen eliitin kauttaaltaan hallitsema. Teorialla on tärkeä osa uusnatsi William Luther Piercen (1933–2003) romaanissa The Turner Diaries (1978). Kuten Niskapalkki, Pierce oli ammatiltaan lääkäri.
Alfred Hitchcockin elokuva Vertigo mainitaan. Katso myös s. 3.
Sivu 12:
Yli-Juonikas puhuu hetken aikaa tässä kohtaa ”itsenään” ja kiittelee tukijoitaan. Jaakko Yli-Juonikas on teoksissaan muiden hahmojen tapaan kirjallinen henkilö, joka paljastuu erityisesti Neljä ratsastajaa -ponikirjasarjan (2018–) edetessä itsekin salaliittoteorioihin taipuvaksi. Lukijalla on siis lupa olettaa, että “todellinen” Yli-Juonikas on nationalistiselle mielenmaisemalle irvaileva satiirikko, mutta kirjailijan “hahmo” on sitä vastoin syvällä romaaniensa arvomaailmassa.
Swift ja Voltaire ovat eurooppalaisen kirjallisuuden tunnetuimmat satiirikot. Jonathan Swift (1667–1745) oli anglikaanipappi, jonka merkittävin kirja on Gulliverin matkat (1726), jossa vinoillaan eurooppalaisille hallituskoneistoille. Valistusfilosofi François-Marie Arouetin eli Voltairen (1694–1778) tunnetuin teos on Candide (1759), joka parodioi niin eurooppalaisia sivilisaatioita kuin aikansa ”genrekirjallisuutta”.
Mies Hissi Kone viitannee Koneen Säätiöön ja sen perustaneeseen hissibisneksessä toimivaan Herlinin perheeseen, mutta kyseessä on myös uhkaava hahmo Yli-Juonikkaan myöhemmässä Neljä ratsastajaa -kirjasarjassa (2018–).
”– – opettajamme Saloth Saari – –” Saloth Sar oli Pol Potin oikea nimi. Pol Pot (1925–1998) oli ulkomaailmalta sulkeutuneen Kambodžan kommunistidiktaattori vuosina 1976–1978. Näiden parin vuoden aikana poliittisissa vainoissa kuoli arviolta yli miljoona ihmistä.
The London School of Economicsin tunnetuimmat poliittiset kasvatit Suomessa ovat luultavasti Suomen entinen pääministeri ja valtiovarainministeri Alexander Stubb (s. 1968) ja Nokian entinen pääjohtaja Jorma Ollila (s. 1950).
Sivu 13:
Hannele Mikaela Taivassalo (s. 1974) on suomenruotsalainen kirjailija. Toisin kuin Yli-Juonikas väittää, Viisi veistä Andrei Kraplilla (2008) ei ole hänen esikoisteoksensa vaan esikoisromaaninsa ja ensimmäinen suomennettu teoksensa.
Juri Joensuu (s. 1975) on kirjallisuudentutkija ja yksi Mahdollisen Kirjallisuuden Seuran jäsenistä. Myös tekstissä mainittu Joensuun väitöskirja Menetelmät, kokeet, koneet on todellinen ja sen on julkaissut Poesia-kustantamo vuonna 2012. Kirjan alaotsikko tosin ei ole ”epiduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa”, vaan ”proseduraalisuus…” Epiduraalipuudutusta käytetään vaikeissa synnytyksissä. Proseduraalisuus tarkoittaa kirjallisuudessa tekstiä, jonka luomista on pyritty ohjailemaan ennalta määrätyillä menetelmillä niin sanotun vapaan proosan sijasta. Tunnetuin esimerkki maailmalta proseduraalisuutta hyödyntäneistä kirjailijoista on 1960 perustettu OuLiPo-ryhmä, johon on kuulunut niin Italo Calvinon (1923–1985) kuin Georges Perecin (1936–1982) kaltaisia nimiä.
Juhani Lindholm (s. 1951) on oikea kääntäjä…
Sivu 14:
…joka on kääntänyt Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren (1973) Teoksen Babel-sarjaan vuonna 2014. Painovoiman sateenkaari on yksi tunnetuimmista englanninkielisistä postmoderneista romaaneista ja, niin kuin tekstissä mainitaan, Pynchon on ollut aikanaan yksi selvimmistä Yli-Juonikkaan esikuvista. Yli-Juonikas on kirjoittanut Painovoiman sateenkaaresta gradunsa.
Kirjailijan ääni kiittää tällä sivulla sotiemme veteraaneja ja implikoi, että romaanin ei ole tarkoitus olla irvailua kaikkensa uhranneille. Sivulla viitataan samalla ironisesti tapaan, jolla kirjeet kotiin rintamalta eli ”täältä jostakin” päätettiin.
Sivu 15:
Googlaamalla ”profeetta kusimutteri” vastaan tulee epämääräinen kasa Ylilautaa ja Pepe-sammakkoa.
”Sormet poikki vaan ja turpaan niin vitusti.” Sormet poikki ja vitusti turpaan on suomalaisen Rankkuri-yhtyeen omakustanne-EP:n (2007) nimi ja kappale tällä levyllä. Levyn on tuottanut vuodesta 1995 perustetussa Moonsorrow-yhtyeestä tuttu Henri Sorvali (s. 1978).
Sivu 16:
Alaviitteessä mainittu Andrew Berwick on norjalaisen massamurhaajan ja terroristin Anders Breivikin (s. 1979) salanimi. Samassa viitteessä mainittu teos European Declaration of Independence on Breivikin sähköpostitse lukuisille oikeistokonservatiivisille poliitikoille lähettämä 1500-sivuinen manifesti. Kustantamo ei toki ole Christi Templi Solomonici eli Temppeliherrain Ritarikunta, joka oli keskiaikainen hengellinen ritarikunta, josta on sittemmin levinnyt lukuisia salaliittoteorioita ja legendoja.
Kauko Sademies vihjaa perussuomalaisten riveissä vaikuttaneeseen ja puolueesta kenkää saaneeseen Helsingin kaupunginvaltuutettu Olli Sademieheen, oikeistolaisia salaliittoteorioita levittävään entiseen poliisiin. Kauko Sade on foneettisesti lähellä kaukosäädintä.
”Kauan sitten tällä paikalla viheriöi vuoristoniitty [– –]” Näin alkava kappale vaikuttaa epäilyttävästi muusta lähteestä kopioidulta, mutta en osannut paikallistaa alkujuurta. Vinkkejä otetaan vastaan.
Sivu 17:
”– – niin kuin enkeli mustaa raamattua – –” Romaanin vastakohtamaailmassa Piru ei lue Raamattua. Musta Raamattu on Mooseksen väitetysti Mooseksen kuudennen ja seitsemännen kirjan sisältävä, tosiasiassa luultavasti 1700-luvulla kirjoitettu ja 1800-luvulla koottu taikakirja, joka tuo romaaniin mukaan salaliittoteorioissa vahvasti osana olevan mystisen ulottuvuuden. Teosta voi selata täällä.
Anita Röhm ja Margit Romppainen. Röhm viittaa Hitlerin Saksan kansallissosialistien vasempaan laitaan kuuluneeseen Ernst Röhmiin (1887–1934), joka johti SA-taistelujärjestöä. Hänet murhattiin puolueen puhdistuksissa pitkien puukkojen yönä. Yhdessä nämä kaksi sukunimeä liittyvät humoristi Armas J. Pullan (1904–1981) kirjoittamiin Ryhmy ja Romppainen -sotilasseikkailuihin (1940–1967), joita käytettiin jatkosodan aikaan propagandana.
#spiraalipulla: Vantaalle kaavailtiin 2016 Jurase Park -nimistä teemapuistoa, joka paljastui nopeasti sijoitushuijaukseksi. Yksi hanketta vetäneiden tahojen mainosvetureista olivat puiston sijoittaneille tarjotut alennusspiraalipullat. Asiasta voi lukea kattavasti Ilta-Sanomista. Mainitaan kenties myös Armas J. Pullan takia.
ChemPutin: Vladimir Putinin nimen lisäksi ajatukset vievät Rosatomiin mutta myös oululaiseen bioteknologialaitos Chempolisiin, jonka Fortum pelasti konkurssilta epäselvissä olosuhteissa. Tuolloinen pääministeri Juha Sipilä (s. 1961) oli lainannut Chempolisin toiminnalle rahaa.
Sivu 18:
Lex Häxhammaren. Häxhammaren eli Noitavasara (1486) on kirja, joka käsittelee mustan magian ja kerettiläisyyden välistä yhtäläisyyttä. Teosta hyödynnettiin erityisesti inkvisitiossa. Teksti levisi laajalle, vaikka paavi kielsi sen jo vuonna 1490. Suomessa teoksen on julkaissut Salakirjat vuonna 2014.
”Mustapartainen mies tuli tiskiltä – –” Mustapartainen mies on pakinoitsija ja satiirikko Ollin (oik. Väinö Albert Nuorteva, 1889–1967) tunnettu hahmo. Niin kuin edellisellä sivulla viitattu Armas J. Pulla, myös Olli kirjoitti sota-aikana propagandaa.
Lemming Caine on väännelmä Lemminkäisestä, joka on niin kalevalainen antisankari, suomalainen rakennusalan yritys kuin mystikko Ior Bockin (1942–2010) luoma myyttinen hahmo (”Pukki Lemminkäinen”).
”– – Student Confidential -think thankin puitteissa – –” Student Confidential (1987) on B-elokuvistaan tutun Troma-yhtiön kreisikomedia. Elokuvan tiivistelmä IMDB:ssä: ”Four high school students are led into the world of adult vices by a shadowy millionaire.”
775 000 syrjäytynyttä yksin pääkaupunkiseudulla liittyy luvun alussa nähtävän laskevan kurssin kanssa alakuloisuuden rintamaan. Tietoisku nostaa esille, että kirjan esittämällä Suomella ei mene kovin hyvin. Huvitusta lisää, että lukua kutsutaan sosiaalipolitiikan aikapommiksi, vaikka pommi taitaa olla ajat sitten räjähtänyt. Aikapommi ennakoi romaanin loppua.
Sivu 19:
Helsingin Crowne Plaza on neljän tähden bisneshotelli.
Sivulla on musta infolaatikko, joka esittelee yli satavuotiaaksi eläneen Urho Uljas Harkonnenin. Harkonnen viittaa Frank Herbertin (1920–1986) scifi-kirjasarjaan Dyyni (1965–1985) ja siinä esiintyvään mahtavaan Harkonnenin sukuun, jotka ovat sarjan antagonisteja. Herbert perusti Harkonnenin nimen suomalaiseen Härkönen-nimeen, jonka löysi puhelinluettelosta.
Infolaatikon kuvassa ei kuvatekstistä huolimatta ole sotilaita kuin yksi tai kaksi.
Todellisuudessa Pohjois-Hämeen rykmentin III pataljoonan komentajia olivat Eric Allan Winge (1891–1975) ja Matti Laurila (1895–1983).
Harkonnen on osallistunut Harmoisten vapautukseen v. 1918. Tällä vihjataan Harmoisten verilöylyyn, Suomen sisällissodassa tapahtuneeseen valkoisten tekemään joukkomurhaan.
Siirtomaatavaroiden maahantuonti sitoo Harkonnenin osaksi kolonialismin hyväksikäyttöketjua.
Talvisodassa ei ollut jalkaväkirykmentti 76:tta.
Harkonnen on harvinaisessa seurassa, sillä hänen lisäkseen Vapaudenristin I luokan Mannerheim-ristillä on palkittu vain itse sotamarsalkka Carl Gustaf Emil Mannerheim (1867–1951) ja jalkaväenkenraali Axel Erik Heinrichs (1890–1965).
Hänen poikansa ovat syntyneet epätavallisen pitkän ajan päässä toisistaan.
Harkonnenin tiedot voidaan tulkita kolmella tavalla. Voidaan ajatella, että Yli-Juonikkaan teos esittää vaihtoehtohistorian, jossa on tapahtunut asioita, joita omassa maailmassamme ei. Toisaalta on mahdollista nähdä Harkonnenista levitetyn tiedon olevan kirjassa esiintyvien vaihtoehtototuuksien massaa eikä siis totta edes romaanin itsensä kontekstissa. Kolmas vaihtoehto on siitä välistä: eliminoida epätodennäköiset vaihtoehdot ja jättää mahdolliset arvoituksiksi, jolloin Harkonnenin kaikki sotasaavutukset olisivat potaskaa pois lukien mahdollinen osallistuminen joukkomurhaan.
Sivu 20:
”Polpo” eli poliittinen poliisi on salaliittoteoreetikkojen nimitys poliisille, joka ei toimi oikeistokonservatiivien odotusten mukaisesti tai vainoaa oikeistopoliittisia toisinajattelijoita. Teoria väittää, että poliisiin on soluttautunut niin sanottuja mädättäjiä. Luultavasti sattumaa on, että Polpo on lähellä jo aiemmin mainittua Pol Potia.
Sivu 21:
Kertoja luettelee joukon poliitikkoja, jotka astuvat sisään eduskunnan kahvilaan. Aikalaiskansanedustajien joukossa on myös erikoisempia tapauksia. Juho Vennola (1872–1938) oli Suomen pääministeri kahdesti itsenäisyyden alkuvuosina. Näkemyksiltään hän oli liberaali ja kuului Kansalliseen Edistyspuolueeseen. Kaarina Mannerla-Atta: Kari Mannerla (1930–2006) oli rasistiseksi väitettyä kuvastoa hyödyntävän Afrikan tähti -lautapelin (1951) kehittäjä. Mannerlaatta (2016) on Harry Salmenniemen kirjoittama ja Mika Taanilan (s. 1965) ohjaama lettristinen kokeellinen elokuva. Martti Hetemäki (s. 1956) on suurelle yleisölle kenties vähemmän tuttu virkamies, valtiovarainministeriön kansliapäällikkö ja yksi sittemmin kaadetun ensimmäisen aktiivimalliuudistuksen alullepanijoista. (((Gershom Lehtimaja))) viittaa joidenkin oikeistosalaliittoteoreetikkojen tapaan merkitä juutalaiset nimet kolmoissulkeilla. Etunimi Gershom saattaa viitata Gershon Scholemiin (1897–1982), israelilaiseen kabbalantutkijaan, tai Gershom Gorenbergiin, vasemmistolais-zionistiseen historioitsijaan. Lehtimaja tarkoittaa tabernaakkelia eli sakramenttikaappia tai temppeliä. En ole varma, mihin Hannu Lampiolla on tarkoitus viitata. Nimi muistuttaa sotarikoksista tuomitusta natsipoliitikko Hans Lammersista (1879–1962), mitä pidän todennäköisimpänä vaihtoehtona. Toisaalta nimessä on yhtäläisyyksiä niin Quentin Tarantinon (s. 1963) ohjaaman Inglourious Basterds -elokuvan (2009) natsiupseeri Hans Landaan kuin WSOY:n pääjohtajaan Hannu Tarmioon (1932–2015), joka paljasti sovitun vastaisesti medialle muualla teoksessa mainitun Tamminiemen pesänjakajat -teoksen (Lehtimiehet, 1981) takana olleet henkilöt. Reino Häyhänen (1920–1961) oli inkerinsuomalainen KGB:n agentti, joka loikkasi Yhdysvaltoihin vuonna 1957. Masaharu Homma (1887–1946) oli sotarikoksista tuomittu japanilainen luutnantti, joka johti Filippiinien valloitusoperaatiota. Vuonna 1937 Homma tapasi Saksan diktaattori Adolf Hitlerin (1889–1945). Homma mainitaan lyhyesti Yli-Juonikkaan ponikirjasarjan osassa 5: Teppo joutuu lahtiin (omakustanne, 2022). Sukunimi tuo samalla mieleen lyhyemmin Hommana tunnetun Hommaforumin, joka on suomalainen konservatiivinen keskustelufoorumi.
Emmi Kuhni on sanaleikki samaan malliin kuin henkilöiden nimet Yli-Juonikkaan ensimmäisessä romaanissa Valvoja. Empiä, kuhnia. Thomas Kuhn (1922–1996) oli paradigmanvaihdoksista kirjoittanut tunnettu tieteenfilosofi. Paradigmanvaihdoksilla tarkoitetaan, ettei tieteellistä keskustelua ohjaa objektiivisuus vaan erilaisia painotukset saavat suuntaukset ja ajattelumallit. Thomas eli Raamatun Tuomas on epäilevä eli empivä.
”– Hyvää, sanoi mustapartainen mies.” Viittaa jälleen pakinoitsija Ollin luomaan hahmoon, tällä kertaa lentävään lauseeseen ”Hyvää, sanoi mustapartainen mies, päivää.” Toteamus sitoo Jatkosota-extran osaksi suomalaisen irvailuhuumorin perinnettä.
Jaakko Yli-Juonikkaan tyylitelty allekirjoitus löytyy tämän lisäksi muun muassa kirjailijan teoksen Tahdon murskatappio (Siltala, 2019) etuliepeestä. Katso myös s. 498 ja s. 664.
Tässä osiossa käyn lävitse Finlandia-ehdokkaana ollutta kokeellista romaania Jatkosota-extra (Siltala, 2017) pala palalta selittäen ja arvaillen teoksen lukuisia intertekstuaalisia ja intermediaalisia viitteitä. Postaukset on jaoteltu erikseen pääblogista, jotta ne eivät tukkisi sitä.
Romaanin on kirjoittanut postmoderneista teoksistaan tunnettu Jaakko Yli-Juonikas (s. 1976), jonka kirjallinen ura alkoi novellikokoelmalla Uudet uhkakuvat (Sammakko, 2003). Jatkosota-extrassa isoa osaa näyttelevän ulkoasun on toteuttanut graafikko Markus Pyörälä (s.1983). Pyörälä on voittanut palkintoja suunnittelemistaan kirjojen ulkoasuista.
Yli-Juonikkaan tuotannossa toistuvat salaliittoteoriat, intertekstuaaliset viittaukset ja kielellä leikittely. Vaikka hänen teoksensa voidaan niputtaa niin sanottuun korkeakirjallisuuteen, niissä on usein mukana genrekirjallisuuden elementtejä. Ne viittaavat ennen kaikkea kioskikirjoihin ja outsider-kirjallisuuteen. Yli-Juonikas kutsuu outsider-kirjallisuutta ITE-taideilmiötä mukaillen ITE-kirjallisuudeksi. Kirjailija on keskustellut aiheesta myös radiossa.
Jatkosota-extran juonessa perussuomalaisiin kuuluva poliittinen erityisavustaja Mika Kingelin sotkeentuu salaliittojen verkostoon. Järkälemäinen (669 sivua) kirja on poliittinen satiiri maailmasta, jossa vaihtoehtoinen poliittinen kielenkäyttö on tullut normiksi. Romaanin yhteiskunnassa niin konservatiivinen kuin liberaali uuskieli ovat korvanneet arkisia ilmaisuja. Asetelmat ovat päinvastaiset kirjoitusajankohdan poliittiseen todellisuuteen nähden; jyrkkä konservatiivisuus ja oikeistolaisuus ovat valtavirtaa, mutta pinnan alla kuplii populististen punavihreiden junailemaa synkkää puuhastelua. Romaani parodioi lukuisia kirjallisia genrejä journalismista ja blogeista tutkimuksiin ja jännärikirjallisuuteen.
En ole kirjallisuudentutkija vaan koulutukseltani toimittaja. En juurikaan analysoi esittelemääni sisältöä. Jos lukija kaipaa tutkimustekstiä, teoksesta on olemassa Sami Uusi-Hautamaan gradu Politiikan spektaakkeli (2020). Suosittelen lämpimästi sen lukemista romaanin kontekstin ymmärtämiseksi. Kirjoitan säännöllisesti eri lehtiin kirjallisuuskritiikkiä ja -esseistiikkaa. Tätä ennen kirjoitin vuosien ajan elokuvataiteesta. En voi mitenkään huomata kaikkea tai osaa aina edes katsoa oikeaan suuntaan. Samaten en aio uhrata tälle hassutteluksi tarkoitetulle sivuprojektille jokaista valveillaoloni tuntia. Tämän ja lukeneisuuteni rajoittuneisuuden vuoksi en huomaa monia viittauksia tai yksityiskohtia tai en vain ymmärrä niitä. Osa merkinnöistäni tulee olemaan arvailuja ja hakuammuntaa.
Käyttämäni sivuviittaukset osoittavat kirjan 2017 tehtyyn painokseen (ISBN 978-952-234-348-2). Toivon, että merkinnöistäni voi olla hyötyä lukijalle johtolankojen antamisessa. Blogi ei tästä huolimatta ole tieteellinen teksti. En ole vastuussa siitä, jos lukija käyttää kirjoituksiani kouluesseen pohjana ja saa huonon arvosanan. Kirjoitan tekstiin auki aina, jos en ole varma johtopäätöksistäni. Toivon, että muut kirjan maailmasta kiinnostuneet kommentoivat, jos olen ohittanut jotain tai käsittänyt väärin. Tulen päivittämään postauksia palautteenne perusteella. Lisäykset pistetään korjaajien nimiin. Lopputuloksesta tulee toivottavasti yhtä sakea kuin romaanin kuvaamasta maailmasta.
En pyri pilaamaan kenenkään iloa kirjan parissa. Lue Jatkosota-extra ensin, tule vasta sitten katsomaan, olemmeko ajatelleet saman suuntaisesti. En usko, että tämä kirja tyrehtyy merkityksistä. Päinvastoin. Epäilen postausten määrän lisääntyessä ja kuvion muuttuessa aina vain monimutkaisemmaksi myös tämän “selitysosion” räjähtävän käsiin tavalla, joka pikemminkin hämmentää kuin selventää. Tarkoitukseni on yksinkertaisesti huvin vuoksi katsoa, mitä yhdestä viime vuosien omaperäisimmistä suomalaisista postmoderneista romaaneista voi repiä irti. Jotta blogi olisi ymmärrettävä, on sitä luettaessa romaanin oltava samaan aikaan auki työpöydällä.
Olen valinnut blogini aiheeksi Jatkosota-extran kahdesta syystä. Ensinnäkin pidän Yli-Juonikkaan taidosta vaihtaa kirjallista rekisteriään tarpeen mukaan. Pidän tästä kyvystä lopulta enemmän kuin romaanista itsestään, johon suhtautumiseni on ristiriitainen. Toisekseen Jatkosota-extra on aiheena otollinen tarkempaan läpivalaisuun – ja Yli-Juonikkaan ensimmäinen massiivinen postmoderni romaani Neuromaani (Otava, 2012) lukuisine alaviitteineen olisi luultavasti ajanut minut hulluuteen pelkästään vaihtoehtoisten lukutapojen valossa. Olisin siis joutunut rakentamaan blogista samanlaisen viiteverkoston kuin mitä proosateos on, ja siinä vaiheessa voitaisiin puhua käytännössä sisarteoksesta. Siihen en aio lähteä. Neuromaanista on olemassa niin Sakari Kursulan gradua (2013) kuin Laura Piipon väitöskirjaa (2020). Piippo on kirjoittanut Neuromaanista lukuisia kertoja myös muissa yhteyksissä.
Sen sijaan valintani ei ole tarkoitus olla poliittinen, vaikka kirja on satiiri, jonka pääasiallisia kohteita ovat äärioikeistolaiset salaliittoteoriat. Olen kiinnostunut ennen kaikkea tekstin muodosta. Uskon, että Yli-Juonikkaan kirjasta voi huvittua kuka tahansa ironiseen nauruun kykenevä riippumatta näkökannoista – jos siis kokeellinen kirjallisuus yleisesti ottaen kiinnostaa.
Mannerheimin ja Josif Stalinin (1878–1953) huippusalaiset viestit sekä Vilho Tahvanainen (1913–1992) liittyvät Yli-Juonikkaan ITE-kirjallisuuskiinnostukseen. Tahvanainen julkaisi vuonna 1971 fiktiiviset muistelmat nimellä Erikoistehtävä Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945 (Akateeminen kustannusliike, 1971). Suvilahti-paperit ja S-32 ovat Tahvanaisen teoksessa mainittuja asiakirjoja, jotka väitetysti todistavat Neuvostoliiton suunnitelleen Suomen, Baltian ja laajemmin Pohjoismaiden liittämistä itseensä jo vuonna 1932. Tahvanaisen kirja on erikoinen tapaus, vaihtoehtoinen poliittinen jännäri niin kuin Jatkosota-extrakin. Siinä muun muassa väitetään Mannerheimilla ja Stalinilla olleen lämpimät suhteet ja talvisodan syttyneen osittain siksi, että Mannerheim pelattiin Suomen sisäpolitiikasta ulos. Kirja on Jatkosota-extran maailmassa totta (tai “totta”) ja siihen viitataan romaanin mittaan usein. Kirjan sisällöstä keskustellaan pitkässä esseemäisessä jaksossa sivuilla 109–116.
Hyvä yritys on pilaväännelmä S-ryhmän Yhteishyvästä, ehkä myös Yritys hyvä -kilpailusta.
Kansi mukailee nimeään myöten sanomalehtilööppien mustakeltaista ilmiasua. Värit tuovat mieleen myös Stockmann-tavaratalon alennukset, niin sanotut hullut päivät. Kirjan nimi on sommiteltu kieliopillisesti väärin ilman väliviivoja. Kustantamo Siltalan nimi on kannessa erittäin pienellä.
Sivu 3:
“– – vastakkainasetteluiden aika todella on ohi – –” Lauseessa muistutetaan Sauli Niinistön (s. 1948) sloganista vuoden 2006 presidentinvaaleissa, joissa Niinistö lanseerasi itsensä työväen presidentiksi.
Emmi Kuhni on sanaleikki samaan malliin kuin henkilöiden nimet Yli-Juonikkaan ensimmäisessä romaanissa Valvoja. Empiä, kuhnia. Thomas Kuhn (1922–1996) oli paradigmanvaihdoksista kirjoittanut tunnettu tieteenfilosofi. Paradigmanvaihdoksilla tarkoitetaan, ettei tieteellistä keskustelua ohjaa objektiivisuus vaan erilaisia painotukset saavat suuntaukset ja ajattelumallit. Thomas eli Raamatun Tuomas on epäilevä eli empivä.