Benjamin Partridgen (s. 1986) aivoituksista syntynyt Beef and Dairy Network Podcast (2015–) on luultavasti parasta, mitä olen podcastien saralla kuullut. Sarja on Maximum Fun -podcast-perheen outo lintu: Beef on tietääkseni ainoa Maximum Funin brittiläinen podcast ja tyyliltään vahvasti surrealistinen. Show’ta esitetään myös BBC Radio 4:lla. Genre on komedia.
Beef and Dairy Network esittää olevansa samannimisen lehden sisarjulkaisu. Kumpikin on suunnattu naudanlihan ja maidon intohimoisille ystäville. Lihateollisuus on podcastille lähtökohta, jonka avulla käsitellään, deadpan-huumorin ja surrealismin keinoin, elämän absurdiutta. Jokaisessa jaksossa Partridgen esittämä nimetön haastattelija tapaa mitä oudoimpia henkilöitä, joilla on joku yhteys maatalouteen.
Tällainen hahmo on esimerkiksi Mike Bubbinsin esittämä Eli Roberts, teurastamonsa turvallisuusohjeita laiminlyönyt yrittäjä, josta tulee sarjan edetessä sarjamurhaaja, hullu filosofikuningas ja Etelä-Koreassa asuva kulttijohtaja. Toinen fanien suosikkihahmo on Henry Pakerin esittämä runoilija Michael Banyan, jolle on kirurgisesti ommeltu lehmän turpa ihmiskasvojen tilalle.
Sarjassa puhutaan myös myyttisestä viidennestä lihasta, jonka vihjataan olevan ulkoavaruudellista alkuperää oleva ja supervoimia antava aine. Toistuvana vitsinä kaikki viidennestä lihasta puhuvat henkilöt salamurhataan välittömästi. Lampaanliha taas on naudanlihan ystävien mielestä epäpuhdasta, koska se toimii porttina mintunkäyttöön, joka voi ajaa ihmisen heroiinin lailla perikatoon.
Podcastissa on paljon eksistentiaalisen pelon ja kehokauhun elementtejä, mikä on kiinnostavaa siksi, että Partridge ei omien sanojensa mukaan pidä kauhusta tai ole siitä kiinnostunut. Sarja ei paljasta, onko Beefin maailma kokonaan vaihtoehtoinen todellisuus vai ovatko podcastin oletettu yleisö, innokkaat nautakarjaharrastajat, omituinen fanikultti meille kuuntelijoille tutun todellisuuden sisällä. Asetelmaa muunnellaan sen mukaan, mikä toimii parhaiten kulloisenkin jakson kontekstissa.
Joka tapauksessa kertomuksissa kuljetaan unen ja valveen rajamailla. Vaikutelmaa tukee, että tekijöiden pokka pitää. Näyttelijät eivät naura omille ja toistensa jutuille, (tosin live-nauhoituksissa on joskus toisin). Ilmiselvimpiäkään vitsejä ei korosteta merkitsevin tauoin tai hassuin äänenpainoin. Beefin maailma on absurdi kuuntelijalle, ei sarjassa eläville hahmoille. Kun kuulijaa naurattaa, se tapahtuu yllättäen järjettömyyksien kasautuessa mahdottomuuksiin asti toistensa päälle.
Partridgen tehtävä on yleensä olla straight man, joka reagoi muiden hahmojen edesottamuksiin. Vakiokalustoon kuuluvat Bubbinsin ja Pakerin lisäksi muun muassa Mike Wozniak, Josie Long, Katy Wix, Nadia Kamil, Gemma Arrowsmith, Tom Neenan ja Ed Gamble. Sarjassa ovat piipahtaneet jakson tai parin verran myös Greg Davies, Isy Suttie, London Hughes, Cariad Lloyd, Kevin Eldon ja Nick Offerman. Linnea Sagea kuullaan lähes joka jakson alussa satiiristen mainosten tekopirteänä äänenä.
Sarjan toteutustapa on kiinnostava. Partridge listaa ylös joukon ideoita ja mihin suuntaan haluaa niitä kehittää. Hän lähettää idealistat vieraille, jotka valitsevat hahmon, jota haluavat esittää, ja vievät esitettyjä ideoita omalla ajallaan eteenpäin. Jos kyseessä on hahmon monologi, vieraat saavat improvisoida aiheen ympäriltä nauhoitteen. Jos kyseessä on haastattelumuotoinen jakso, Partridge lähettää kysymykset vieraille etukäteen, jotta nämä saavat pohtia, mitä roolihahmo kysymyksiin vastaisi. Yleensä jaksot ottavat haastattelumuodon, jota rikotaan, aitoon brittiradiotyyliin, lyhyillä dokumentaarisilla pätkillä.
Varsinaiset nauhoitukset ovat siis improvisaatiota, jossa näyttelijät ovat asettuneet roolihahmojensa nahkoihin ja saavat kehittää näitä löyhän käsikirjoituksen puitteissa, mihin suuntaan haluavat. Esimerkiksi Eli Robertsin epäonnistunut teurastamobisnes on Partridgen keksintöä, mutta hahmon muutos kulttijohtajaksi on Bubbinsin aikaansaannosta. Ainoat kokonaan käsikirjoitetut osiot ovat ohjelman livenä yleisön edessä tehdyt lähetykset ja Partridgen omat monologit. Hän onkin arvioinut materiaalista noin 90 prosentin olevan improvisoitua.
Partridgen tärkein tehtävä on leikata haastattelumateriaali koherentiksi. Samalla hän säveltää ohjelmaan sopivan musiikin ja luo tunnelmaa erilaisin äänitehostein ja editointijipoin. Podcastin kauhuelementti syntyy äänimaailman ja improvisoitujen tarinoiden välisestä kontrastista. Beef and Dairy Network onkin äänisuunnittelultaan erittäin tasokas. Sarja pyrkii aitouselementtiä korostaakseen teknisesti BBC:n dokumentaaristen keskusteluohjelmien tasolle.
Beef and Dairy Network Podcast on selvästi sukua Chris Morrisin (s. 1962) BBC Radio 1:lle tuottamalle Blue Jamille (1997–1999), joskin Partridge on maininnut esikuvaksi toisen Morrisin tuotoksen, Armando Iannuccin (s. 1963) kanssa luodun On the Hourin (1991–1992). Beef on kuitenkin edellisiä hupsumpi ja Blue Jamia huomattavasti vähemmän musiikkivetoinen.
Sarjaan tutustuville suosittelen sisäänheittomateriaaliksi jaksoa 42, The Ballad of Parsnip Flendercroft, tai jaksoa 29, Professor Colin Plenty.
Lopuksi esimerkkejä sarjan niche-olemuksesta. Jaksossa 35 haastateltu vaihtoehtohistorioitsija James Harcombe (Mike Shephard) väittää, että ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa palveli hevosten sijaan lehmiä. Todisteena hän esittää vanhan nauhoitteen kadulla tallennetusta sotaveteraanin laulusta, joka ylistää sotilaiden sorkallisia kumppaneita. Kappale on parodia Gavin Bryarsin (s. 1943) avantgarde-sävellyksestä Jesus’ Blood Never Failed Me Yet (1971), jonka voi referenssiksi kuunnella keskimmäisestä videosta. Jos tällainen ehkä tusinalle kuuntelijalle suunnattu satiiri huvittaa edes ajatuksena, kannattaa podcastille antaa mahdollisuus. Runoilija Michael Banyanin näytteen vuoden 2022 Lontoon podcast-festivaaleilta voi taasen kuunnella alimmasta videosta.
Entinen luistelija, joka ei ole runoilija ja jonka runokirja julkaistaan hänen kuuluisuutensa ja statuksensa vuoksi, saa tukkapöllyä maan tärkeimmän sanomalehden ja siten maan tärkeimmän kulttuurilehden kirjallisuuskriitikolta.
Kriitikko kirjoittaa juuri ne asiat, jotka arvasin hänen kirjoittavan. Arvasin tekstin koko sisällön lukematta teosta. Kun iso kustantamo julkaisee julkkiksen ennakkokohun siivittämää ja julkisuuteen vuotaneiden tietojen perusteella huonoa kirjallisuutta, se on aina epäonnistunutta samalla tavalla. Kyseessä ei ikinä ole kiinnostava katastrofi, eikä tekstiä voi pelastaa kukaan kustannustoimittaja. Hän voi vain korjata ilmiselvimmät kirjoitusvirheet tai ehdottaa joidenkin tekstien karsintaa.
Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, kirjallisuus on aitouden piilottamisen taidetta. Eli taitavaa valehtelua. Vain amatööri ei ymmärrä asian tolaa.
Samalla automaatiolla toimii keskustelua teeskentelevän näytelmän jatko. Julkisuuden tyypilliset puhuvat päät, medianarsistit, sellaiset, jotka eivät kirjallisuutta muutenkaan lue tai siitä puhu, ryntäävät puolustamaan Korpea.
Julkisuus on kovaa valuuttaa, sanan monessa mielessä “arvoa”, joka oikeuttaa minkä tahansa asian olemassaolon. Medianarsistit näkevät Korvessa itsensä, samastuvat. Kun Mikael Jungner puolustaa urheilijajulkkista kulttuurieliittiä vastaan, puolustaa hän samalla sitä eliittiä, johon itse kuuluu ja omaa valta-asemaansa. Sitä eliittiä, joka saa oman julkisuutensa suojamuurin takaa julkaista kirjoja milloin haluaa ja ilman kirjailijan identiteettiäkin kutsua itseään kirjailijaksi.
“Kuka muka lukee Hesarin kulttuurisivuja?” kuuluu Jungnerin kaltaisten sivaltavaksi tarkoitettu muka-pohdinto, ja vastaus on: He, joita runous kulttuurina ja kirjallisuus sosiaalisena ilmiönä vielä kiinnostavat. He haluavat tietää saavatko rahoilleen ja ajalleen vastinetta. Kysymyksen takaa voi lukea sen todellisen tarkoituksen: “Miksi ette ole kiinnostuneita minusta?”
Lumipallo jatkaa vyörymistään. Ilmiötä kommentoidaan ja selitetään kulttuurialan työntekijöiden toimesta. Jälleen kerran kritiikin tehtävää selitetään auki, vaikka kukaan kritiikkiä kritisoiva ei ole kiinnostunut kritiikin tehtävästä kirjallisuuden ja kulttuurin kontekstissa vaan oman valta-asemansa puolustamisesta ja oikeuttamisesta. Harvassa ovat vallankäyttäjät, jotka pitävät kriitikoista. Samalla kriitikot ja toimittajat ja monet taiteilijat eivät voi vastustaa itsensä esille tuomista kirjoittamalla kaltaisilleen auki jälleen kerran samat kulttuurin arvoa puolustavat asiat, jotka kaikki kiinnostuneet jo tietävät. Kaikki puhuvat toistensa ohitse.
Kritiikin vallan kieltämällä voi turvata oman selustansa ja heikon itsetuntonsa. Jungner, Tuomas Enbuske tai kritiikin asemasta jo aiemmin paasannut pikakahvimemegirl tietää vaistomaisesti, että tietynlainen kritiikki syntyy aina samasta lähteestä.
Mikael Jungner aavistaa, että tyyppi, joka kritisoi julkkisluistelijan teosta kirjallisesti arvottomaksi, saattaa puhua suljettujen ovien takana, että entisen demarin egolle tekisi hyvää joutua noloon onnettomuuteen, johon liittyvät jotenkin tieltä suistunut lannoitekuljetus ja nilkkoihin tippuneet housut.
Meemien tehtailija taas tietää olevansa pohjimmiltaan merkityksetön turauttelija, joka tarjoaa epärealistisen helppoja ratkaisuja ja kämäisiä iskulauseita (henkisesti) teini-ikäisille oikean kritiikin sijasta. Totuus sattuu, ja tietyt avainsanat saavat medianarsistit kuolaamaan Pavlovin koirina.
Ihmettelen lähinnä sitä, miksi Seppänen piti arviossaan teoksen julkaisua Otavalta vastuuttomana. Kustantamo ei vapaan sanan maassa ole vastuussa kenellekään muulle kuin omistajilleen. Runous ei myy, ja kustantamon tehtävä on tuottaa rahaa. On sen vuoksi päivänselvää, miksi Korven runoteos julkaistiin. Ehkä (vaikka tuskin) siitä syntyvällä tuotolla voidaan mahdollistaa jonkun rohkeamman valinnan julkaiseminen. Joka tapauksessa Otavalla hierotaan käsiä yhteen tästä tekaistusta kohusta, josta kaikilla pitää olla joku mustavalkoinen mielipide.
Oma mielipiteeni on, että aivan vitun sama. Korven kirja on näytteiden perusteella keskenkasvuista ja tyhmää moskaa. Sitä ei olisi pitänyt arvioida Hesarissa tai missään muuallakaan, sillä näin toimitukset vain noudattavat (median rakentamaa) narratiivia ja antavat teokselle arvon, jota sillä ei ilman kirjoittajan julkisuuskuvaa olisi. Puhdasta huomiotaloutta. Mutta ei opus nyt sentään mikään Mein Kampf ole ja unohtuu parissa viikossa.
Pohjimmiltaan haluan kai vielä kerran vinkaista, kuinka uskomattoman tylsää tämä kaikki on. Kaikki asetelmassa on mielikuvituksetonta ja kuollutta turruttavan tutuksi tulleella tavalla. Ei mitään uutta suomalaisessa kirjallisuudessa siis.
Galveston (1968) on ilmiselvästi sodanvastainen kappale sille, joka osaa lukea. Myös laulun tekijä, yhdysvaltalainen Jimmy Webb (s. 1946) on sanonut lyriikoiden kertovan miehestä, joka on liian syvällä ongelmissa, joista ei ymmärrä mitään ja haluaisi olla missä tahansa muualla. Kappale on tehty Vietnamin sodan (1955–1976) kiihkeimmän vaiheen aikaan. Vaikka laulu kertoo näennäisesti Yhdysvaltain sisällissodasta (1861–1865) noin sata vuotta aiemmin, tosiasiassa se kommentoi ajankohtaisten tapahtumien inhimillistä painoa.
Erityisesti vaikutelmaa korostavat sanoitusten toinen ja neljäs säkeistö:
Galveston, oh Galveston
I still hear your sea waves crashing
While I watch the cannons flashing
I clean my gun
And dream of Galveston
Ja:
Galveston, oh Galveston
I am so afraid of dying
Before I dry the tears she’s crying
Before I watch
Your sea birds flying in the sun
Galvestonin pikkukaupunki Atlantin rannalla rinnastuu lyriikoissa kotona odottavaan tyttöön. Toki kappale tekee selväksi, että puhuteltava kohde you on koti ja tyttö on she, kolmas osapuoli, mutta she ja you antavat viimeisessä säkeistössä pienen tahallisen väärinymmärryksen mahdollisuuden. Itkevä tyttö ja merilintujen ympäröimä kaupunki ovat hetken rinnasteiset. Tunnustaessaan pelkonsa kaupungille, sotilas tunnustaa sen mielessään myös naiselle. Teema on kirjaimellisesti yksi kaikkein vanhimmista läntisessä kulttuurissa, nostos, kotiinpaluun toive kriisin hetkellä. Kotihan ei ole vain Ithaka vaan kodin ytimessä on sen elämää puhkuvat keuhkot, Penelope.
Mitä siis sanoa, kun kappaleen definitiivisen version, Glen Campbellin (1936–2017) esittämän, kommentit YouTubessa ovat täynnä omia sotamuistojaan läpi käyviä vanhoja jermuja tai eri maiden sotaveteraanien lapsia, jotka kappaleen yhteydessä ylistävät sotureiden urheaa panosta ja nostavat joukolla kättä lippaan? Pian ei kai tarvitse sanoa mitään, kun tekoäly kirjoittaa kommentit puolestamme, mutta kuvitellaan tämän kirjoituksen vuoksi tulkintojen tarkoittavan vielä jotain.
On ristiriitaista lukea ylistystä kotimaansa puolesta kaikkensa antaneille, kun laulun sanoma on kirjaimellisesti päinvastainen. Sota ja rakkaus asettuvat harvoin yhtä selkeässä kontrastissa rinnakkain. Mutta koska kuulijalle ei taivuteta sanomaa vielä enemmän rautalangasta, syntyy mahdollisuus täysin päinvastaiseen tulkintaan. Henkilökohtainen projisointi ylittää lukukyvyn, vaikka kaikki ymmärtävät sen verran, että yhdestä sodasta kertova laulu voi kertoa myös muista sodista.
Galvestonin, ja monien muidenkin taideteosten, haaste on, että taiteilija kuvittelee teoksensa vastaanottajat älykkäämmiksi kuin mitä nämä ovat. Watchmen-sarjakuvan (1986–1987) hahmo Rorschach on tästä toinen erinomainen esimerkki. Monelle älyn- ja tunteenlahjoiltaan keskinkertaiselle taiteentulkitsijalle poliittinen konteksti, symbolit, metaforat, kaksoismerkitykset, harmaat ihmiskuvaukset ja muut monimutkaisuudet ovat liian vaikeita käsittää, painolastia kirjaimellisen ja sentimentaalisen tulkinnan päällä.
Niinpä kun laulun sotilas ajattelee pyssyään kiillottaessaan kotia, tulee siitä lukutaidottomille ja tietynlaisen kasvatuksen saaneille kunniakas mielikuva. Tulkintaa tukee kappaleen ironinen sovitus, jossa soivat romanttiset jouset, Campbellin haikea lauluääni ja optimismia hehkuvat torvet. Patrioottisessa mielenlaadussa elävälle laulu ei voi olla mitään muuta kuin isänmaallinen.
Jälkimodernissa ajassa kukaan ei voi tehdä taiteesta vääriä tulkintoja. Klisee “kauneudesta katsojan silmässä” on kääntynyt ympäri alkuperäisestä merkityksestään, jonka mukaan katsoja on usein harhainen ja tulkitsee näkemäänsä miten sattuu. Nykyään tokaisu käsitetään yksilöllisten mielipiteiden arvokkuuden ylistykseksi.
Mutta mitä ajatella, kun kaikki paitsi kuulijan subjektiivinen kokemusmaailma puhuu teoksen tulkintaa vastaan? Tulkinnan ja todellisuuden ristiriita tulee väistämättä esiin mitä vanhempia taideteoksia käsitellään. Kun puhutaan esimerkiksi antiikin kirjallisuudesta, lukijat joutuvat aikalaislähteiden puuttuessa puoliksi arvaamaan monien teosten takana olevat vaikuttimet. Niin minäkin olen tässä blogissa tehnyt useasti. Kuuluu asiaan.
Galvestonin kohdalla tällaista tekosyytä ei ole. Kaikki mitä kappaleen tulkitsemiseksi tarvitaan on saatavilla. Kuulija saa helposti eteensä tekijän omat kommentit, laulun sanat, tiedot historiallisesta ajankohdasta ja siitä, miten laulua on perinteisesti tulkittu yli puoli vuosisataa. Elossa on koko liuta ihmisiä, jotka kuulivat kappaleen ensiesityksen. Galvestonin tulkitseminen umpipatrioottiseksi lauluksi ei ehkä ole väärin, mutta se ei ole myöskään relevanttia.
Tähän relevanttiuteen haluan tarttua, sillä tulkinnanvapaudesta puhutaan usein lähinnä oikean ja väärän termein. Objektivismin vastaiset esteettiset teoriat (tiedän, subjektiivinen teoria on outo käsite, mutta minä en keksi näitä sääntöjä) lähtevät usein liikkeelle negatiivisen määrittelystä: Ei ole vääriä taidetulkintoja. Tämä ei ole varsinainen virhe. Virhe syntyy vasta ajatuksen jatkokehittelyssä. Väärien tulkintojen puuttuessa kaikkien tulkintojen ajatellaan olevan oikeita. Tämä on epäloogista ja johtaa osaltaan vain toisenlaiseen, paradoksaaliseen objektivismiin: kaikki on totta, joten kaikki yritykset väittää totuutta epätodeksi ovat objektiivisesti vääriä, jolloin kaikki ei voikaan olla totta.
Johdonmukaisempi lopputulema on, että jos ei ole olemassa väärää, ei ole myöskään oikeaa. Näin ollen tulkinnan oikeellisuus on estetiikan tapauksessa jo alkujaan epäoleellista.
Ehkä merkityksestä, relevanssista, puhuminen auttaisi hahmottamaan paremmin taiteen osaa ja muotoutumista sosiaalisena merkitsijänä, sen tehtävää laajemmassa mittakaavassa. Subjektiivisessakin maailmankatsomuksessa taideteoksesta voi edelleen puhua osana sosiaalista verkkoa. Miten näen teokset ei ole koskaan kiinni vain itsestäni vaan myös suhteestani todistamiini asioihin ja minuuteeni.
Kun ihminen tulkitsee tunnettua ja laajalti tietyllä tavalla luettua tekstiä vastahankaisesti, se kertoo siitä, ettei hän tunne teoksen laajempaa sosiaalista kontekstia, käy sitä vastaan tietoisesti tai molempia. Ensimmäinen vaihtoehto on vain tiedon puutetta, toinen kapinaa.
Oikeassa olemista mielekkäämpää onkin puhua tulkintojen merkitysvajeesta. Veteraanien lapset saavat lukea Galvestonia edelleen miten lystäävät, mutta näin syntyneet tulkinnat eivät ole laulun laajemmassa kontekstissa relevantteja. Ne voidaan siis ohittaa, mikäli halutaan puhua kappaleen muista puolista kuin sen merkityksestä maailmankuvaansa pönkittäville nationalisteille.
Lämpimän ja kylmän vuorottelua ilmassa, mutta musiikissa lämpö voittaa tällä kertaa. Kuvassa Najat Aatabou.
Juice Leskinen: Twistin ylivoimaa 3:27
Abu Obaida Hassan: Daweena 6:34
Kamal Keila: Sudan in the Heart of Africa 6:40
Alemu Aga: Tew semagn hagere 6:55
Gyedu-Blay Ambolley: This Hustling World 4:19
Mosalini Beytelmann Caratini: Fables of Faubus 7:27
Abduvali Abdurashidov: Dugâh khusaini 5:26
Mohamed Rouicha: Dawiha 9:34
Ada Rave Trio: Inner Chaos 5:11
Theatre of Tragedy: Venus 5:33
L’Orchestre Kanaga de Mopti: Gambari 8:35
Najat Aatabou: Toub arassi 7:59
Idrissa Souamoro & L’Eclipse de L’I.J.A.: Nissodia 8:20
Sharhabil Ahmed: Ya Shagini 9:26
Daraa Tribes: Daraa Zamane 4:13
Lilly Tchiumba: Monami (My Son) 4:07
Lian Ross: Fantasy 12″ Version 6:58
Smile: Boys 3:06
Crispy: Bubble Dancer 3:58
Gala: Let a Boy Cry 3:23
Whigfield: Think of You 5:21
Aiempiin lukuihin verrattuna kuudes luku on massiivinen. Se on yksi kirjan viimeisistä peräkkäistä numeroiduista luvuista ennen kuin teos unohtaa luvullisuuden tyystin palatakseen siihen enää silloin tällöin. Kingelinin seurassa ollaan edelleen. Tällä kertaa käydään lävitse hänen tutustumistaan puoluetoimistoon, mikä on erikoista, sillä kronologisesti tämän kohdan luulisi sijoittuvan kertomuksessa aika pian luvussa 14 kerrotun nuoruuden poliittisen heräämisen jälkeen. Vaikka teosta lukisi ”numerojärjestyksessä”, sen rytmi on varsin erikoislaatuinen.
Sivu 97:
Perussuomalaisten Yrjönkadun puoluetoimisto vaihtui puolueen hajoamisen myötä Isolle Roobertinkadulle kunnes palasi Yrjönkadulle.
Perussuomalaisten rinnastaminen “eurooppalaisiin sisarpuolueisiin” saa pohtimaan, onko tässä kohta, jossa ”kirjailijan ääni” pääsee kärkevämmin esiin. Mukana ovat:
FDP: Fancy Dress Party – jo vuonna 1979 perustettu brittipuolue, joka ajaa lähinnä nonsenseä ja sanaleikkejä
F.D.Ä.: Front Deutscher Äpfel – äärioikeistoa parodioiva saksalainen ryhmä
PvdT: Partij van de Toekomst – rojalistispopulistinen satiiripuolue Hollannista
NEE: Politiikan vaihtoehdottomuuteen kyllästynyt protestiryhmä Belgiassa
Cori: Coordinadora Reusenca Independent – groteskiutta ajava espanjalainen puolue, jonka puheenjohtaja pukeutuu Elvis Presleyksi
MKKP: Magyar Kétfarkú Kutya Párt – katutaidetta tekevä unkarilainen aktivistipuolue, joka nostaa valtion tukirahoja maantierosvon nimeä kantavalle rahastolleen
Sivu 98:
Ilse Kokki on viittaus Ilse Kochiin (1906–1967), joka oli keskitysleirin komentaja Karl Otto Kochin (1897–1945) vaimo. Karl Otto Koch joutui Gestapon pidättämäksi teloitettuaan kuppasairaudestaan tietäneet terveystyöntekijät ja tuomittiin kuolemaan hieman ennen sodan päättymistä. Ilse Koch tuomittiin vankeuteen saksalaisten murhaamisesta, ja hän teki Aichachin vankilassa itsemurhan.
Seuraa foorumipostaus. PYN Tukiryhmän avatarina on Pekka Niskapalkin kolumnista jo tuttu meemi. Paikkakunnaksi on merkitty Malla, Estonia. Virossa sijaitseva Mallan kartano on suomalaisomisteinen, maailman ensimmäinen bitcoinin kanssa yhteistyössä rakennettu hotelli.
Nimimerkki simonelo todistaa Simon Elon mielikuvituksellisuudesta.
Timur (1336–1405) oli mongolialainen valloittajasoturi. Timppa on Timo Soini, joka käyttää edelleen itsestään nimitystä vanha samurai.
juutalaisuudesta kielivien triplasulkeiden laittaminen evankelislaisluterilaisen mutta Israelista kiinnostuneen Elon nimen ympärille on vitsinä erikoisimmasta päästä.
Sivu 99:
PYN tukiryhmän signature “Larvatus Prodeo” on filosofi René Descartesilta (1596–1650) poimittu lainaus, joka kääntyy suunnilleen muotoon “kuljen naamioituna”. Descartes tarkoitti tällä niin sosiaalista naamaria kuin ajattelunsa dualismia, mutta fraasia on käytetty sittemmin muun muassa internetin kasvottoman kommunikaation aikakaudesta. Lainaus ”sopii” mukamas William Joseph Simmonsin (1880–1945) sanomaksi, koska hän oli toinen Ku Klux Klanin perustajista ja klaani tunnetaan hupuistaan. Kiinnostava puoli Jatkosota-extrassa on, kuinka sen rasistiset ja nationalistiset päähenkilöt eivät puheissaan ja kirjoituksissaan usein väläytä suoraan rasistista tavuakaan, mutta kaikki signaalit heidän ympärillään ovat läpeensä rasististen meemien syövyttämiä.
Kingelin luettelee Paavo Väyryseen liitettyjä tunnettuja anekdootteja tämän poliittisen uran ajalta. Yksi poikkeama on: Väyrynen kiipesi Pekingissä hevospatsaan, ei leijonan selkään.
Sivu 100:
Olemme sivulla sata! Enää lähemmäs kuusi samanmoista etappia.
Oikeuspoliittinen yhdistys Demla pyrkii vaikuttamaan suomalaiseen oikeuspolitiikkaan puolueisiin sitoutumattomana järjestönä.
Vihtori Kosola arviolta vuonna 1930.
Kingelinin näkemien teosten kirjoittajat järjestyksessä: Kauko Kare (1914–1996, Mussolinia ihaillut ja sittemmin demaroitunut toisinajattelija), Urho Kekkonen (joka ei Jatkosota-extran maailmassa välttämättä ollut presidentti), Vihtori Kosola (1884–1936, Lapuan liikkeen aktiivi ja suomalainen fasisti), Lauantaiseura (Helsingin Sanomien poliittinen toimitus), Urpo Leppänen (1944–2010, SMP:n poliitikko ja yksi perussuomalaisten perustajista), Eino Poutiainen (1917–1979, SMP:n kansanedustaja, teoksen oikea nimi on Melkoisen kovaa leikkiä), Vilho Helasen (1899–1955, AKS:n puheenjohtaja, fasisti ja dekkarikirjailija) toimittama kokoelma Elias Simojoen (1899–1940) puheita, Trevor Ravenscroft (1921–1989) ja Pentti Skön (1930–2013, Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustaja). Kirjat ovat siis pääasiassa valikoima oikeistoon kallellaan olleita toisinajattelijoita, osa Urho Kekkosen ajalta, pois lukien Kekkonen itse, ulkomainen vaihtoehtohistorioitsija ja antroposofi Ravenscroft sekä Simojoki, joka oli patamusta pappi.
Kristiina-instituutti oli nimi Helsingin yliopiston naistutkimuksen osastolle, joka muuttui sittemmin sukupuolentutkimukseksi. Judeofeminismi on yllättävästi aika vähän hakutuloksia tuottava sanayhdistelmä.
Seuraavaksi jälleen foorumipostaus. Ilmeisesti keskustelu Paavo Väyrysestä jatkuu.
Zinda Masheenin profiilikuva on kuvakaappaus Jean Cocteaun (1889–1963) elokuvasta Orfeus (1950), joka on klassikkona pidetty arthouse-elokuva. Omien havaintojeni mukaan elokuvan maine on viime vuosina hiipunut ja muut Cocteaun teokset, ennen kaikkea Kaunotar ja Hirviö (1946), ovat saaneet enemmän huomiota. Orfeus on nykyhetkeen päivitetty Orfeus-myytin läpiluenta ja keskimmäinen osa ohjaajan omaelämäkerrallisesta trilogiasta. Näyttelijätär on María Casares (1922–1996). Katso myös s. 352–354.
Zinda Masheen on hindiksi ja urduksi Elävä Kone. Kiitos paljon avusta Frank!
Berinbey: Berin Bey oli salanimi Boris Popperille (1904–2000), yhdelle Neuvostoliiton Suomelta vaatimista sotavangeista. Hän oli äärioikeistolainen monarkisti. On epäilty Beyn olleen tosiasiassa neuvostoliittolainen provokaattori, joka oli lähetetty Suomeen tekemään myyräntyötä. Myöhemmällä iällään hänellä oli yhteys tunnettuun naantalilaiseen natsiin, Pekka Siitoimeen, joka kustansi Beyn teoksen Venäjän punainen lihamylly (1974).
Allekirjoitus on mukaelma Siitoin-sitaatista ”kaikesta huolimatta olen kivenkova sadisti, fasisti ja rasisti”. Wagneriaani: viittaa Richard Wagneriin tai venäläiseen Wagner-palkkasoturiryhmään. Weiningeriaani: Otto Weininger (1880–1903) oli nuorena kuollut filosofi, jonka näkemyksiä hyödynnettiin avoimesti natsi-Saksan kansallissosialistisessa ajattelussa. Dirlewengeriaani: Oskar Dirlewanger (1895–1945) oli pahamaineinen SS-upseeri, joka syyllistyi raakoihin sotarikoksiin Itä-Euroopassa. Dirlewangerin komentama 36. SS-divisioona koostui kertomusten mukaan roskajoukosta, jota jopa omat vihasivat.
Sivu 101:
Ramses Hirvisaari on James Hirvisaari (s. 1960), syvän päädyn poliitikko, joka onnistui ajamaan itsensä perussuomalaisista marginaaliin vuonna 2013. Ramses II (n. 1303–1213 eaa.) oli Egyptin faarao, joka tunnettiin myös kreikkalaisella nimellä Ozymandias, josta on kirjoitettu Percy Byshe Shelleyn (1792–1822) kuuluisa runo:
I met a traveller from an antique land,
Who said—“Two vast and trunkless legs of stone
Stand in the desert. . . . Near them, on the sand,
Half sunk a shattered visage lies, whose frown,
And wrinkled lip, and sneer of cold command,
Tell that its sculptor well those passions read
Which yet survive, stamped on these lifeless things,
The hand that mocked them, and the heart that fed;
And on the pedestal, these words appear:
My name is Ozymandias, King of Kings;
Look on my Works, ye Mighty, and despair!
Nothing beside remains. Round the decay
Of that colossal Wreck, boundless and bare
The lone and level sands stretch far away.”
YouTube-linkin takaa löytyy Räjähtävät lepakot -yhtyeen kappale Lepakot (Death in Tuumaustunti), joka yhdistää äänitallenteen Matti Putkosen tuumaustunnilta ja Death in June -yhtyeen tyyliin sävellettyä neofolkia (video alla). Katso myös s. 127.
”Oi kuinka hitaasti nämä puiset rattaani kulkevatkaan.” Lainaus viitannee kansansävelmään Asikkalan puiset rattaat. Asikkala on ollut jo aiemmin kirjassa esillä Hans Kalmin sotarikosten vuoksi. Carl Schmitt (1888–1985) oli demokratiaa halveksinut saksalainen filosofi ja juristi, joka oli natsipuolueen jäsen.
Ano Mourua on jälleen yksi kaksoisverbinimi. Ana Moura on tunnettu portugalilainen fado-laulaja (s. 1979), jonka nimen yhtäläisyys lienee yhteensattuma.
Zapad-harjoitukset ovat vuodesta 1999 järjestetyt Venäjän sotavoimien harjoitukset, joilla varaudutaan muun muassa “terrorismin uhkaa” vastaan.
Sivu 102:
“– – ettei ikiaikainen Venäjä–Nato-asetelma ole kadonnut eurooppalaisen suurvaltapolitiikan maisemasta minnekään – –” Eikä olekaan.
Ilmeisesti mitään Nikolajevin sotilasakatemiaa ei ole. Tarkoitus lienee viitata Leonid Nikolajeviin, joka oli salamurhaaja (1904–1934), joka tappoi Leningradin puoluejohtajan Sergei Kirovin (1886–1934). Murhaa on epäilty Stalinin tilaamaksi, ja sitä pidetään Stalinin ajan poliittisten vainojen epävirallisena alkuna.
Omsktransmash on Omskissa sijaitseva asetehdas, joka on tunnettu erityisesti T-80-tankkien tuottamisesta.
550 miljardia euroa sotilasbudjettiin tarkoittaisi yli yhdeksänkertaista korotusta Venäjän todelliseen puolustusvoimien rauhanajan budjettiin. “Hyvinkin jyrkkä suurvaltapoliittinen tahdonilmaisu” on aikamoinen understatement.
Sivu 104:
Testis sun Agni = Karitsan todistaja. Temppeliherrain ritarikuntaan liitetty motto.
Ajatusbajamaja jälleen yksi osoitus uuskielestä. Ecoli = kolibakteeri, joka leviää ulosteiden kautta. Todellisuudessa kokoomusta lähellä olevan ajatuspajan nimi on Toivo.
Sivu 105:
Ritva “Kike” Elomaa (s. 1955), Juho Eerola (s. 1975) ja Pietari Jääskeläinen (s. 1947) ovat tai ovat olleet oikeita perussuomalaisten kansanedustajia.
Ruostekeisari on lempinimi romukauppias ja perussuomalaisten kansanedustaja Sheikki Laaksolle (s. 1968). Pietari Jääskeläisen eduskunta-avustaja oli todellisuudessa Jukka Helin.
Sine nomine = Nimettömästi. Uhkaukset liittyvät jo aiemmin mainittuihin Timo Hännikäisen juopuneen häiriköinnin kohteisiin.
Sivu 106:
“En kestä tätä ilman #beer” on mukaelma Punk in Finlandilla ilmestyneistä Kunnon Vitun Sika -sarjakuvista meemiasemaan nousseesta lausahduksesta, jonka alkuperä on tiettävästi Kuikka & Karjaportti -yhtyeen kappaleesta.
#ihantavallisiaasioita oli tasavallan presidentti Sauli Niinistön puuhailema hengennostatuskampanja, joka sai osakseen kovaa kritiikkiä sen keskiluokkaisuudesta ja ympäripyöreydestä.
Sivu 107:
“Olen Suurin Työpaikkojen Luoja jonka Jumala-Äiti on koskaan synnyttänyt.” Vitsi on selvä, mutta viittauksen tarkka kohde on mysteeri.
Ratatoskr on orava, joka juoksee ylös ja alas maailmanpuuta muinaispohjoismaisessa mytologiassa. Dale on toinen kuuluisasta maaoravakaksikosta Chip’n’Dale.
Popugai: papukaija.
Burt Warburton: Warburtoneita on maailmanhistoriassa ollut moniakin, muun muassa suomenruotsalainen kääntäjä Thomas Warburton (1918–2016), joka käänsi ruotsiksi niin James Joycen (1882–1941) Ulysseksen (1922) kuin Volter Kilven (1874–1939) teoksen Alastalon salissa (1933), jotka suureellisessa modernismissaan ovat Jatkosota-extran edelläkävijöitä. Burt Ward (s. 1945) näytteli vanhassa Batman-tv-sarjassa (1966–1968) Robinin roolin.
Vale-Dmitri II (1582?–1610) oli huijari, joka esitti olevansa tsaari Iivana Julman (1530–1584) kuolleeksi luultu poika. Näitä vale-Dmitrejä on ollut Venäjän historiassa peräti kolme. Uskomattominta on, että he ovat hallinneet Venäjää ja myös tunnustettiin hallitsijoiksi. Myöhempi historiankirjoitus on hyväksynyt varsinaiseksi tsaariksi vain ensimmäisen vale-Dmitreistä. Kuukeri on “piilo”rasistinen tapa kirjoittaa tunnettu solvaus.
Sivu 108:
Urban Hillside antaa monia mahdollisia kytköksiä, mutta en osaa sanoa varmaksi mitään. Porukalla (kiitos Frank ja jenssi!) tehdyt pohdinnat toivat etualalle todennäköisinä seuraavat epäillyt: Olavi Mäenpää (1950–2018), turkulainen äärioikeistolainen poliitikko, Unkarin pääministeri Viktor Orbán (s. 1963) ja omakustanneromaanin Sielupensseli (Kulttuuriyhdistys Lyyti, 1984) kirjoittanut eräkirjailija Pentti Mäensyrjä (1926–1992), jolloin Urban olisi selvä vitsi.
Joris Verges liittyy Jacques Vergèsiin (1925–2013), joka puolusti oikeudessa monia ihmiskunnan suurimpia rikollisia kuten natsiupseeri Klaus Barbieta (1913–1991) ja Slobodan Miloševićiä (1941–2006).
Sivu 109:
Sivu väittää olevansa jatkoa sivulta 601, joka on kuitenkin pelkkä tyhjä sivu. Teksti alkaa in medias res ja ottaa kaksipalstaisena aikakausi- tai kulttuurilehden muodon sivun laitaan tehtyä lainausnostoja myöten. Käytännössä osio on tiivistelmä Tahvanaisen teoksen sisällöstä. Tämä on toinen kahdesta sivusta, jossa nosto liittyy jotenkin järkevästi leipätekstiin. Tyyli jatkuu sivulle 116 asti.
Kesäyön unelma (1595 tai 1596) on kirjailija William Shakespearen (1564–1616) fantasianäytelmä.
Selma on eduskunnan kirjaston hakupalvelu.
Sivu 110:
Michel de Montaigne (1533–1592) oli tunnettu ranskalainen esseisti. Ristin Johannes (1542–1591) oli espanjalainen pappi ja pyhimys. Samuel Johnson (1709–1784, kuvassa lukemassa Jatkosota-extraa) oli englantilainen esseisti, kriitikko ja tietosanakirjatoimittaja.
Erikoistehtävän kansi todella on sivulla kuvaillun kaltainen.
Sivu 111:
Tällä sivulla kirjoituksen tyyli muuttuu kokonaan kulttuurilehden kritiikiksi.
“Mitä hyvänsä tuleekin, me selviämme siitä.” Tämän noston alkuperä on Adolf Hitlerin pitämän puheen otsikko puoluetovereiden muistojuhlassa Münchenissä 8.11.1943.
Sivu 115:
Nosto tällä sivulla on johdanto sivulta 117 alkavaan “normaaliin” romaanitekstiin.
Sivu 116:
Jo aiemmin teoksessa mainittu majuri evp. Pentti H. Tikkanen on kritiikin takana.
Lähdeluettelossa mainituista nimistä moni on sota-aiheisiin erikoistuneita genre-kirjailijoita:
Erkki Hautamäki (s. 1930) on Tahvanaisen kaltainen ITE-kirjailija ja Tikkasen tapaan entinen sotilas. Hän todella on kirjoittanut lähteessä mainitun teoksen. Ernesti Hentunen (1885–1951), joka julkaisi Totuuden Torvi -nimistä poleemista lehteä, oli sosialisti ja populistinen poliitikko perustamansa Radikaalin Kansanpuolueen riveissä. Valtiorikoksiako? (1932) on hänen oikea teoksensa. Erkki Hytti (1923–2011) oli opettaja ja ITE-sotakirjailija. Jussi Niinistön teos on todella olemassa. Zur Tatarfrage: Zur Judenfrage (1843) on Karl Marxin (1818–1883) juutalaisvastaisena pidetty poliittinen pamfletti. Jatkosota-extran maailmassa jotkut rasistiset ilmiöt kohdistuvat tuttujen kohteiden sijaan tataareihin. Zur Tatarfrage on merkitty vuodelle 1932 ja kirjoittajaksi vuosiluvun ja etunimen alkukirjaimen perusteella oletettavasti Zeppo Marx (1901–1979), koomikkoina tunnettujen (ja juutalaisten) Marx-veljesten “straight man”. Toisaalta otsikon perusteella kirjoittajaksi voisi paremmin sopia Arndt-Heinz Marx, saksalainen uusnatsi. Alpo Reinikainen (1919–1998) on parin aiemman mainitun henkilön tapaan sotakirjailija. Anthony F. Upton (1929–2015) oli englantilainen historioitsija, joka kritisoi suomalaista ajopuuteoriaa, jonka mukaan Suomi olisi ajautunut jatkosotaan täysin omasta tahdostaan riippumatta. Heikki Urmas (1935–2013), jälleen yksi ITE-puuhastelija, oli salaliittoteoreetikko, jonka mukaan KGB hallitsi 1980-luvulla suomea Mauno Koiviston ja Kalevi Sorsan kautta. Lahja Valakivi eli Lahja Aalto on jo aiemmin mainittu teoksessa. Tatu Vanhasen (1929–2015) ja Richard Lynnin (s. 1930) IQ and Global Inequality (Washington Summit Publishers, 2006) oli Suomessa kovan kohun aiheuttanut älykkyystutkimus, jonka lopputuloksia pidettiin rasistisina. Jostain syystä toisen kirjoittajan nimi on merkitty muotoon M. Flynn. Selitys voi juontua paremmin tunnetun uusiseelantilaisen älykkyystutkija James Flynnin (1934–2020) nimestä.
Sivu 117:
Sivut 117–130 on merkitty osaksi Jatkosota-extran “kesäjatkista”, jonka voi leikata irti katkoviivoja pitkin. Kirjan hiukan taustalla ollut merkitys nimenomaan kirjaesineenä korostuu pitkästä aikaa.
Eduskunnan harrastekerhojen joukossa on tiirikointi, joka on Yli-Juonikkaan oman blogin “teema”.
Puolueviha on harvinainen, lähes arkaaiselta kalskahtava mutta todellinen termi.
Olli Immonen (s. 1986), Juha Väätäinen (s. 1941), Osmo Soininvaara (s. 1951) ja Sanna Marin (s. 1985) mainitaan tässä kohtaa teosta ensimmäisen kerran aiemmin tutuksi tulleiden Taika Ampujan ja Anele Noen kera. Viittausta Koukiin en osaa avata, mutta on vallan mahdollista, ettei se viittaa mihinkään tiettyyn asiaan. Pura tuskin viittaa perussuomalaisten puheenjohtajaan Riikka Purraan (s. 1977), joka oli kirjan ilmestymisvuonna vasta nousemassa kunnallispolitiikkaan. Keskustan riveissä toimi pitkään sittemmin omakustannekirjailijaksi ryhtynyt Martti Pura (s. 1949), mutta kenties takana on jotain muutakin. Kouki ja Pura ovat Yli-Juonikkaalle tyypillisiä verbinimiä.
Sivu 118:
No-go zone. Pidän mahdollisena, että edelliset kaksi sivua ovat teoksessa mukana lähinnä tämän laimeaakin laimeamman punchlinen vuoksi, joskin KOOMA mainitaan jälleen ja trilogian kytkös ponikirjasarjaan Neljä ratsastajaa vahvistuu.
Salammbô: karthagolaisen lasten hautausmaan ja samalla Gustave Flaubertin (1821–1880) 1862 ilmestyneen historiallisen romaanin nimi.
La Bamba, johon tässä viitataan, on vuoden 1987 Hollywood-elokuva muusikko Ritchie Valensin (1941–1959) elämästä.
Sivu 119:
Lambadan luokitteleminen lietolaisten keskuudessa korkeakulttuuriksi naurattaa näin turkulaisena aika paljon.
Silvo Sokka (1930–2010) oli nuori mies, joka väitti vuonna 1948 lentäneensä raketilla avaruuteen. Uskomatonta kyllä, asia otettiin tuolloin sen verran todesta, että siitä uutisoitiin ja tapausta tutkittiin poliisin toimesta.
Erna Petri (1920–2000) oli natsi ja sotarikollinen, joka tuomittiin elinkautiseen vankeuteen muun muassa juutalaisten lasten teloituksista.
Sivu 120:
Petrin monologi miesten ja naisten tasavertaisuudesta kylmää. Erna Petri toden totta oli miesten veroinen hirmuteoissa.
Rosita Serrano (1912–1997) eli “Chilen satakieli” oli latinolaulajatar, joka loi uran erityisesti natsi-Saksassa 1930–1940-luvuilla. Hän oli traaginen hahmo, joka menetti suosionsa Saksassa lahjoitettuaan rahaa juutalaisten hätäavulle Ruotsissa. Chilessä hän katosi valokeilasta saksalaiskontaktiensa vuoksi. Hän ei esittänyt koskaan kappaletta Camisa Azul, joka oli espanjan falangistien hurmoslauluja. Sinipaidat oli nimitys falangistien puolisotilaalliselle järjestölle.
Sivu 121:
Dan Steinbock (s. 1954) on suomalainen taloustutkija.
“– – Johanna mikä lie Koski – –” Todennäköisesti kokoomuspoliitikko Susanna Koski (s. 1985).
Sivu 122:
Kaunis aate, jonka jätkät pilas. Kuten tekstissä todetaan, kommunismiin liitetty lentävä lause.
Valkoinen paita kirjoitettu isolla. Luultavasti syy on siinä, että valkoisuus korostuu kunnioitusta ansaitsevaksi merkitsijäksi Mikan päässä. Toisaalta Weimarin tasavallassa toimineen Jungdeutsche Ordenin jäsenien tunnus olivat valkoiset paidat.
Liha-Polar on Atrian entinen nimi.
Sivu 123:
Lumpenin Marko. Mahdollisesti lumpenproletariat eli ryysyköyhälistö ja Marx yhdistettynä. Lumpen myös ruotsalainen nimitys asepalvelukselle.
Sivu 124:
Tarina siirtyy hetkeksi kuvaamaan kuumottavaa kohtaamista Ulla Tuskin ja “Kaitsun”, Neuropositronin Kai Parantaisen välillä.
Orgonivirtoja: Wilhelm Reich (1897–1957) oli itävaltalainen psykoanalyytikko, jonka keksinnöistä tunnetuimpia on pseudotieteellinen “orgonienergian” idea. Orgoni oli Reichin mukaan näkymätöntä, libidoon liittyvää energiaa, jota voitiin kontrolloida Reichin kehittämissä orgonikiihdyttimissä. Orgonikiihdytin on käytännössä glorifioitu komero, jonka sisällä nököttää tuoli.
Milton Obote (1925–2005) oli Ugandan pääministeri, presidentti ja de facto diktaattori vuosina 1966–1971 ja 1980–1985 menettäen asemansa kummallakin kerralla vallankaappauksissa.
Isoloisnakkelin oikea nimi on isoloisnokkeli. Lintu ruokailee erityisesti sarvikuonojen, sorkkaeläinten ja virtahepojen selissä.
Isoloisnokkeli.
Sivu 126:
Amilcare viitannee Amilcare Ciprianiin (1844–1918), italialaiseen anarkistiin, joka osallistui muun muassa Pariisin kommuunin puolustukseen vuonna 1871.
Sivu 127:
Suuren maailman musiikkihuippujen joukossa on muutama hieman erikoisempi valinta. Screwdriver on tunnettu punkista vuonna 1976 aloittanut mutta fasistista rock-musiikkia veivaamaan päätynyt englantilaisten erikoismiesten joukko. Death in June on englantilaisen Douglas P:n (s. 1956) neofolk-yhtye, jota on syytetty läpi 1981 alkaneen uran äärioikeistokytköksistä. The Mentors on mustissa hupuissa esiintyvä yhdysvaltalainen shock rock -yhtye, Screwdriverin tavoin 1976 aloittanut. The Dwarfsilla tarkoitettaneen Dwarvesia, yhtä lailla shokkilyriikoistaan tunnettua 1980-luvulla aloittanutta punk-bändiä Chicagosta. Pagan Skull on suomalainen, kansallissosialistinen black metal -yhtye.
Sivu 129:
компромат (ven.) ei tarkoita kompromissia vaan vahingoittavaa materiaalia.
Sivu 130:
Ilkka Salmi (s. 1968) oli suojelupoliisin päällikkö vuosina 2007–2015. Tuomas Portaankorva on saman puljun ylitarkastaja.
Sivu 131:
Ahti Vesikansa on hauskasti mytologinen nimi. Vastaavalla tavalla mytologinen on suomalaisen toimittaja Jyrki Äänis Kaleva Vesikansan (s. 1941) nimi, mutta pidän epätodennäköisenä, että todellisen elämän henkilöllä on mitään kytköstä Yli-Juonikkaan luomaan hahmoon.
Fundeerauksista oli tuttu ennen kaikkea presidentti Mauno Koivisto (1923–2017).
Sivu 132:
AVesik on edellä mainittu Ahti Vesikansa.
SiVaRi tarkoittaa siviilipalveluksen lisäksi myös siviilipukuista poliisia, mahdollista on, että lisääkin merkityksiä on olemassa. EurooppaPalaa, CounterJihad ja racewar ovat kaikki äärioikeistolaisia hashtageja.
Timo Haapalan (s. 1964) Setä Arkadia on Ilta-Sanomien blogi, jossa levottomia kirjoitteleva politiikan toimittaja pitää kaikkia konservatiivisia miespuolisia poliitikkoja kavereinaan.
Sivu 133:
Suositun Frasier-komediasarjan (1993–2004) pääosassa oleva Kelsey Grammer (s. 1955) on tunnettu laitaoikeistolaisista näkemyksistään. Vitsi on, että toisin kuin stereotyypit junttipersuista antavat ymmärtää, Kingelin nauttii “älykkäämmäksi” sitcom-huumoriksi mielletystä Frasierista.
Sydänmaa-instituutti: Heart Land Institute on 1984 perustettu yhdysvaltalainen, konservatiivis-libertaristinen think tank.
Sivu 134:
Neljätoista Rakkauden Sanaa viittaa jälleen tunnettuun uusnatsien tunnuslauseeseen.
Matti Spith = Patti Smith (s. 1946), yhdysvaltalainen lauluntekijä, muusikko ja kirjailija.
Sivu 135:
Naantalin Aurinkoinen on varsinaissuomalainen leipomoalan yritys.
Kuvaus musliminuorten mellakoinnista Kaarinassa on osa teoksen konservatiivisoikeistolaista maailmaa, jossa UUDET UHKAKUVAT ovat totta.
Sivu 136:
Vasemmistopoliitikko Esko Seppänen (s. 1946) todella on kirjoittanut Hymyyn kolumneja. EU vai ei? on Seppäsen, toimittaja Hannu Taanilan (s. 1939) ja kirjallisuudentutkija Pertti Karkaman (1936–2022) EU-kriittinen ja omakustanteinen pamflettiteos, joka nimenomaan on menettänyt ajankohtaisuudestaan aika tavalla.
Sivu 137:
Der ewige jude (1940) on natsi-Saksassa tuotettu “dokumentti” ja tunnetuin juutalaisvastainen propagandafilmi, joka pyrki ohjaamaan kansalaisten tuntoja juutalaisvastaisiksi liittämällä juutalaisuuteen eläimellisyyden tuntomerkkejä.
R. H. Q. S. ja G. T. o. t. D. = R-kirjaimen M-kirjaimeen vaihtamalla saa Yli-Juonikkaan arvonimet Neuromaanin etusivulla, joista ensimmäinen on Master of Science in Healthcare Quality and Safety. Toisesta en ole varma.
Lisäys 5.7.2023: Kiitos nimimerkille Kuri, joka 17.4.2023. kertoi seuraavaa:
“Yli-Juonikas on poistanut Twitterinsä, mutta muistan hänen kertoneen siellä “G. T. o. t. D.”:n olevan “Grand Titan of the Dragons”. Ku Klux Klan -tittelistöä tai sen mukaelmaa siis.”
Sivu 140:
Alita Ollos taas yksi kaksoisverbinimi. Aelita (1923) on neuvostoliittolaisen Alexei Tolstoin (1883–1945) scifi-romaani, joka inspiroi osaltaan Yukito Kishiron (s. 1967) mangaa Battle Angel Alita (1990–1995).
Kuva: Suru ja sääli jakaa nimen Marcel Ophülsin (s. 1927) ohjaajan ja vuonna 1969 julkaistun holokaustidokumentin kanssa. Kuva on kollaasi puolustusvoimain SA-kuvasta ja prinssi Chichibu-no-miya Yasuhitosta (1902–1953), keisarin pojasta, joka palveli toisessa maailmansodassa kenraalina ja oli vakuuttunut natsi-Saksan kanssa liittoutumisen hyödyllisyydestä. Sami Uusi-Hautamaan mukaan (linkki lataa PDF:n) kuvayhdistelmästä ja nimestä Syvälampi voi syntyä mielleyhtymä Syvärin taisteluun. Mudanjuomislainaus saattaa olla jostain itselleni tuntemattomasta lähteestä.
Andrey Belyi (1880–1934) on tunnettu venäläinen modernistinen kirjailija, jonka tunnetuin teos lienee 1916 ilmestynyt Peterburg (WSOY, 1968), jälleen yksi Jatkosota-extran eräänlainen edeltäjä.
Sivu 143:
Hans Kalmista todella tuli sisällissodan jälkeen vaihtoehtoisia parannusmenetelmiä tutkinut puoskarilääkäri.
O Fortuna on saksalaisen säveltäjä Carl Orffin (1895–1982) tunnetuimman teoksen Carmina Buranan (1937) alku ja useimmille ihmisille tuttu klassisen musiikin sävellys. Natsit hyväksyivät kuoroteoksen, vaikka epäilivät sitä aluksi turmiolliseksi.
Sivu 144:
“– – Berian selonteko järjestelyistä ‘Katynissa’.” Katynin kylässä Venäjällä tehtiin neuvostoliittolaisten toimesta vuonna 1940 puolalaisten upseerien ja virkahenkilöiden joukkomurha, jonka pääjärjestäjänä toimi Stalinin rakkikoira Lavrenti Berija (1899–1953). Surmattuja oli noin 22 000. Ironista kyllä, joukkohaudat löysivät ja toivat julkisuuteen Neuvostoliittoon hyökännyt natsi-Saksa vuonna 1943. Berijan selonteko on luettavissa englanniksi muun muassa BBC:n sivuilla.
Sivu 146:
Teos muuttuu viimein suomalaiseksi sotaromaaniksi! Ensimmäinen muttei viimeinen kerta, kun Jatkosota-extrassa uppoudutaan “Kalmin opissa” -teoksen saloihin.
Suomessa on monta Kailajärveä, mutta nimi tuo mieleen WinCapita-huijauksen toteuttaneen liikemies Hannu Kailajärven (s. 1962, nyk. Johan Kreus). Valavuori taas viittaa Aleksi Valavuoreen (s. 1978), veropetoksesta tuomittuun liikemieheen ja nilkkiin.
Lokka on Junes Lokka (s. 1979), oululainen erikoishenkilö ja entinen kaupunginvaltuutettu, joka tuli sittemmin koko kansalle tutuksi hävittyään korkeimman oikeuden päätöksellä sananvapauskiistan toimittaja Johanna Vehkoota (s. 1976) vastaan. Sammalvahti viittaa kokoomuslaiseen riidankylväjään Tere Sammallahteen (s. 1981). Apulius viittaa todennäköisesti Apuleiukseen (124–170), joka oli platonilainen filosofi, jonka tunnetuin teos on varhainen romaani Kultainen aasi (n. 100-luvun puolivälissä), joka on poliittinen satiiri.
Sivu 147:
Kolportööri on vanhahtava sana kiertävälle kauppiaalle ja viihdyttäjälle. Durcheinander (saks.) tarkoittaa sekamelskaa.
“– – Krokodilin-kyyneleitä – –” Krokodil oli neuvostoliittolainen ja sittemmin venäläinen pilalehti, joka ilmestyi epäsäännöllisesti vuosina 1922–2008. Nykyisellään nimi viittaa huumausaineena käytettävään erittäin koukuttavaan opioidiin.
Punikit ja suffragetit viittaavat anakronisesti feministiseen punavihreyteen.
“Orleansitar” saattaa viitata Jeanne d’Arciin (1412–1431), Orleansin neitsyeen, joka nousi naisena johtamaan miesten armeijaa.
Sivulta alkava pitkä Kalmin monologi naisasiasta tuntuu viittaukselta yhteen tai useampaan tekstilähteeseen, joita en ole osannut paikallistaa.
Kriitikolla ei tässä tilanteessa ole muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa miten kirjoitti eli sanoa, että kustantamo julkaisi teoksen muista kuin kirjallisista ansioista johtuen. Koska se on totta, ja vain ajan yleinen mielipuolisuus pakottaa järkevät ihmiset kirjoittamaan tällaisia truismeja paperille. Tuntuiko Arttu Seppäsestä jollain tasolla, että hän tuotti automaattikirjoitusta arvostellessaan Kiira Korven esikoisteoksen? Korvesta ei varmasti tuntunut siltä omia runojaan kirjoittaessaan, mikä näkyy hänen tekstinsä aitoudesta tuskallisesti. Kuten olen aiemmin erään toisen huonon runokirjan yhteydessä kirjoittanut, 
