Puhelimessa

Posted on by kangasvalo

On ajattelemattomuutta väittää, että kaikki tekniset välineet etäännyttäisivät ihmiset toisistaan. Puhelinsoitto voi olla hyvin intiimi. Kahdenkeskeinen nauru yhdistää siksi, että yhteys on rajattu vain ääneen. Rakastajalle soitetut puhelut, joissa kuuluu molemminpuolinen hellyys, ovat jännittäviä ja mieltä kiihottavia. Puhuessa silmät kohdistuvat heikosti vaikka näkevät. Kun kuulee luurista toisen ihmisen äänen, on kuin hän kuiskisi aivan lähellä.

Puhelinta ei käytetä enää puhumiseen vaan kirjoittamiseen ja kuvaamiseen. Kirjoituskin on tietysti hienosäikeistä, mutta se tulee paremmin esiin kirjallisuudessa kuin arjessa. Keskustelu kirjoittamalla karsii äänenpainot ja rytmin, hengityksen.

Matkapuhelinvalmistajien vasta haaveillessa verkkoyhteyksistä, minulla oli tapana puhua ystävieni kanssa puhelimitse. Enää en muista, milloin olen viimeksi soittanut puhelun, jossa en olisi kokenut velvollisuutta yhteydenpitoon tai hoitanut virallista asiaa. Soitan välittääkseni tietoa, en nautinnokseni.

Sosiaalinen media on korvannut tarpeen kertoa jostain yhdelle kaukaiselle ystävälle. Saman asian voi kertoa kaikille yhtaikaa.

Hauskalla jutulla on vähemmän mahdollisuuksia hioutua kerronta kerronnalta toimivammaksi. Ajatus on käsitelty kerran. Jos siitä kirjoittaa uudestaan, sitä pidetään jankkaamisena tai meeminä. Kerran kirjoitettu on kerran käsitelty.

Kaikille huutaminen ei korvaa yhdelle puhumista, ei edes silloin kun asia on sama. Kirjoitus on helppo unohtaa, vain viitseliäimmät kommentoivat. Vastaajilla on liikaa aikaa miettiä.

Tämä ei ole kirjoittamisen ja kirjoitetun puheen vähättelyä, mutta olisi ollut tyydyttävämpää soittaa ystävälle myös tästä ajatuksesta, kysyä mielipidettä ja hymähtää vastaukselle. Sen sijaan luonnostelin aiheen päässäni vain tätä kirjoitusta varten.

Koen joskus halua soittaa iltaisin tuntemattomalle ihmiselle jutellakseni niitä näitä, mutta tietäisin tekeväni niin vain kirjoittaakseni siitä.

Minä olen vihollinen

Posted on by kangasvalo

Horace Engdahl kirjoittaa vihollisuudesta:

En kai minä ole tehnyt pahaa kenellekään, sanon itselleni ymmärtämättä asian ydintä. Unohdan, että sokeuteni X:ää, Y:tä, Z:taa kohtaan, pelkkä läsnäoloni heidän maailmassaan, voidaan kokea sietämättömänä loukkauksena. Vihollisuus on heidän viimeinen yrityksenså suostutella minut antamaan heille arvoa edes sen verran että lähtisin hyökkäykseen.

Vihollinen kieltää minulta ennen kaikkea oikeuden välinpitämättömyyteen. Joten hänestä on todellakin tullut vastustaja, koska hän haluaa riistää minulta yhden ihanimmista inhimillisistä etuoikeuksistani.

Joten peräännyn ja vaikenen, kun erotan solvauksien keskellä salaisen lähentymisen toiveen: vihollisen tahmean kosinnan!

Kuulun Facebook-ryhmään, jossa naureskellaan ja suututaan netissä kiertäville muka syvällisille aforismeille ja mietelausekuville, joita kitsille sokeat kaverit ja sukulaiset jakavat. Kyse on eräänlaisesta huonon taiteen kokoelmasta.

Paolo Coelho ja muut saavat kuulla kunniansa. Samoin kaikki mietelauseet, jotka tekijä on keksinyt päästään ja laittanut Albert Einsteinin tai Siddhartha Gautaman suuhun.

Ryhmä on pettänyt odotukseni, koska sinne linkatut mietelmät ovat usein niin tyhjänpäiväisiä, että ne eivät ole edes tarpeeksi huonoja.

Harvoin sekaan eksyy myös hyviä tai parodisia aforismeja, joista lukutaidoton linkittäjä yrittää nillittää esiin jotain huonoa.

Mutta joskus kolahtaa ja kovaa. Kuten varmasti jokaisella ryhmässä lurkkaavalla, minulla on oma suosikkilajini paskojen aforismien laajassa tarjonnassa.

Parhaimmistoa ovat kaikki mietelmät, joissa uhriudutaan täydellä vauhdilla. Puhujan omaa itsekkyyttä selitetään kauniiksi vertaamalla sitä muiden pahuuteen. Kun muut, niin sitten minäkin, mutta oma välinpitämättömyyteni on hyvää, muiden pahaa.

Tässä huonojen mietelmien alalajissa kaikki on herkullisesti väärin. Moraalikuva on vääristynyt. Tekstin tekijä puhuu itsensä pussiin aivan alkumetreillä. Mukana on harhakuvitelma, että ihmiset eivät vieläkään olisi tarpeeksi omistautuneita kaikenlaiselle hengen ja ruumiin masturbaatiolle.

Kiinnostavin piirre on jatkuva vihollisuuden tunne, joka aforismeista välittyy. Kaikki ovat vihollisia, joiden tehtävänä on lannistaa. Ihmisten välinen yhteys on hauras, tuhottavissa sormia napsauttamalla. Kaikki itsensä puolesta.

Pahantahtoinen vastakohtaisuus aforismeista uupuu, minkä vuoksi ne ovatkin kitsiä. Niissä kuvitellaan vihollisiksi aivan tavalliset ympärillä olevat ihmiset, jotka yrittävät myös selviytyä päivästä toiseen, mutta todellinen vihollisuus jää hämäräksi.

Luulen, että minulla on yksi kunnon vihollinen. Tällä tarkoitan, että kyseessä on henkilö, joka luullakseni ilostuisi kuolemastani tai saattaa toivoa sitä. Itse en toivo hänelle pahaa.

Kun vihollisuus on jatkunut vuosien ajan, siitä tulee tuttua, melkein lämmittävää; minulla on yksi ihminen, joka ajattelee minua varmasti. Ehkä vihollisenrakkaus tarkoittaa sitä lähes eroottista hellyyttä, joka syntyy ajatellessa ihmistä, joka tuntee näin suurta intohimoa itseä kohtaan.

Kiinnostava on myös mahdollisuus vihollisiin, joista ei tiedä mitään. Esimerkiksi keskimääräisellä länsimaalaisella ihmisellä on niitä pelkästään siksi, että hän on olemassa. Onnittelut, jossain on ihminen, joka haluaa tuhota Sinut.

Ei sinua henkilökohtaisesti, mutta Sinut osana jotain suurempaa, jonka takia tämä toinen ihminen on valmis olemaan välittämättä siitä, jota tavataan kutsua ihmisyydeksi. Hänelle voitto ja puhdistus voittavat rajat markkinatalouden kanssa käsi kädessä ylittävän humanismin.

Lievempi esimerkki voisi olla, että mitä pidempään kriitikon ammatissa olen toiminut, sitä varmempi olen, että jossain on ihminen, joka inhoaa minua vain taiteellisten ja yhteiskunnallisten näkemysteni vuoksi, vaikka ei muistaisi nimeäni.

Se kuuluu asiaan. Kriitikot unelmoivat, että kritiikissä ja sen vastaanotossa on kyse mielipidekeskustelusta, mutta käytännössä se ei pidä paikkaansa. Suuri osa ihmisistä ei pysty tähän, henkilökohtainen on väistämätöntä.

Inhoan itsekin uuskritiikistä tuttua “taiteilija on täysin erillinen tekstistään” -hokemaa, vaikka karsastan fanikulttuuria, koska se nostaa tekijän teostensa yläpuolelle.

Aina julkaistessani jotain isoa, tunnen asettavani kirjoitukseni kanssa itseni tulilinjalle. Kirjoitus ei ole minä, mutta juoksen sen vieressä, kun nousemme juoksuhaudasta ampumalinjalle. Jokainen kehu on turvallisesti edetty metri; jokainen negatiivinen vastine on luoti, joka hujahtaa ohi tai osuu. Eivät ne vaivaa tai harmita, mutta saavat pohtimaan millaista retoriikkaa käyttää. Asiavirheestä kiinni jääminen on kohdalle osuva kranaatti.

Engdahl-lainaus on Siltalan julkaisemasta kirjoituskokoelmasta Sen jälkeen savuke (2014), jonka on suomentanut Jyrki Kiiskinen.

Nostalgia tekee jälleen höpöä

Posted on by kangasvalo

Julkaisin tänään Laajakuvassa esseen Barbet Schroederin Idi Amin -dokumentista.

*

Skamissa alkoivat neljännen tuotantokauden jaksot. Siltä ei ole voinut välttyä. Sarjassa 00-luvun alkupuoliskon tunnelmia myydään nykyaikaisessa kuoressa varsinaisen kohderyhmänsä lisäksi kolmekymppisille, jotka kaipaavat myyttiseen teini-ikään.

On huvittavaa nähdä, vieläkö samaa jaksetaan myydä, kun nykyiset kolmekymppiset ovat nelikymppisiä vai aletaanko silloin jo kiinnittää huomiota nuorempien nostalgiahimoihin.

Yritin katsoa sarjaa, mutta en jaksanut kuin toisen kauden puoliväliin. Ei se huono ole mutta ei hyväkään. Olen kiltimpi kuin moni tuntemani ihminen, joiden ääni ei Skamista puhuttaessa ole tullut esiin. Media on jo rakastanut sarjan kuoliaaksi. Faniraivon rasittavuutta miettiessäni epäröin kirjoittaa näinkin epäileväisiä sanoja, vaikka minustakin sarja on ihan okei.

Suhtautumiseni johtuu luultavasti siitä, että en tunnista Skamin kehuttua näkemystä teinitodellisuudesta. Pääsyy ei ole siinä, että monet tärkeimmistä hahmoista ovat nuoria naisia: naiseus ei ole sen mystisempi diskurssi taideteoksissa kuin mikään muukaan, josta teosta tarkastelevalla ei ole omakohtaista kokemusta.

Jos teoksen katsojalla on empatiakykyä ja mielikuvitusta, moni ei-omakohtainen tarina koskettaa, eikä sen saavuttamiseksi tarvita voodoota. Muuten ollaan tilanteessa, että kukaan ei voi sanoa yhdestäkään teoksesta mitään.

Minua häiritsee, että on luotu voittamaton diskurssi; Skam on muka niin realistinen, että jos sitä kritisoi, kritiikki voidaan torpedoida sillä, että katsoja ei vain jaa todelliseksi oletettua kokemusta henkilökohtaisesti. Skam on monien kultiksi nousseiden fiktioteosten tapaan synnyttänyt fantasian, jota halutaan kutsua todeksi.

Koska mielestäni tunnistan fantasian, kun näen sellaisen, enkä osta realismidiskurssia, suhtaudun sarjaan kuin mihin tahansa teini-ikää käsittelevään teokseen: Oikein mukavaa, että hyviä sellaisia tehdään, mutta se ei ole minulle. Se ei käsittele asioita, jotka kiinnostaisivat minua, vaan ikävaihetta, jota en enää elä ja jonka ongelmien vatvomisesta en saa paljon mitään irti.

Monen muun valtavirtailmiön tapaan Skamissa kiinnostavinta minulle on sen vastaanotto, ei itse sarja.

Populaarikulttuurin koko käyttövoima on tarkoitettu taaksepäin katsomiselle; markkinalogiikan mukaan ihmiset on hyvä saada innostumaan vanhasta niin kauan kuin vanhassa puhtia riittää, koska uuden kehittäminen on työläämpää.

Pyrin välttämään “poppia” tässä mielessä. Se on syy, miksi Skam ei näkökulmastani ole jännittävä. Tunnistan sen valistavan asenteen ja romanttiset juonikuviot nuortenkirjoista ja -sarjoista omasta lapsuudestani. Se on samaa vanhaa mutta tämän hetken kuoressa. Se ei ole mikään huippuansio, koska trendikkyys itsessään ei ole positiivinen määre.

En pääsääntöisesti ole kiinnostunut “sopivasti uudesta” tai “tutusta ja turvallisesta”, koska moni sellainen asia on pohjimmiltaan vähän tylsä.

Näyttelijät ovat hyviä, mutta heidän hahmonsa ovat tyypilliseen tapaan epätäydellisiä, eli heidän luonteenpiirteissään on yksi hallitsevan korostunut ja ristiriitainen elementti, joka luo “draaman”.

Hahmot elävät teinimaassa, jossa aikuisia ei korostetusti paljoa ole. Tämä on aikuisen näkemys nuoruudesta, koska sellaisena se näyttäytyy muistoissa. Tunnistan sen: muistan ensisijaisesti, kuinka hauskaa oli sekoilla ja mitä kavereiden kanssa tehtiin.

Sarjan teiniglooria on positiivisten piirteidensä lisäksi myös ikävystyttävää, koska se on osaltaan luomassa nostalgiassaan piehtaroivia lapsiaikuisia, joiden menneisyyden kokemuksien jahtaamista ei voi kutsua oman olemuksensa selvittämiseksi vaan jo menetettyjen kiksien simuloinniksi, jatkuvaksi paikallaan polkemiseksi.

Loppujen lopuksi Skam ei mielestäni eroa paljoa 30-vuotiaille suunnatuista nostalgiatuotteista. Kaikki on kauniimpaa ja ehostetumpaa, siksi se on niin hyvä tulkita todellisuudeksi.

Tarina johon haluaa uskoa

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin Laajakuvaan taannoin jutun autismidokumentista Salainen metsäni, jossa esitin teoksen sisältämän informaation olevan epämääräistä ja perustuvan enemmän taikauskoon kuin tieteeseen.

Elokuva käsittelee kritiikittä fasilitointina tunnettua menetelmää, jossa vaikeasti autistisen tai kehitysvammaisen ihmisen kättä ohjailee toinen henkilö. Lukuisissa valvotuissa kokeissa on todistettu fasilitoijien ohjaavan kättä tietoisesti tai tiedostamattaan itse.

Nyt osana autismisäätiön järjestämää “Keppulikuuta” pidetään Helsingin Kino Sherylissä 22. ja 23. huhtikuuta autismitietoisuutta lisäävä elokuvafestivaali, josta tuli mainos myös Laajakuvan toimituksen postilaatikkoon.

Festivaalin ohjelmistossa on myös Salainen metsäni. Elokuvan jälkeen elokuvantekijöille on varattu tunnin mittainen keskustelumahdollisuus. Autismisäätiö ei mainoksen mukaan ota vastuuta elokuvantekijöiden mielipiteistä.

Haluan edelleen muistuttaa, että fasilitointi on leikkimistä ihmisten tunteilla. Lievimmillään siinä annetaan vaikeasti vammaisen omaisille väärää toivoa. Pahimmillaan siinä käytetään toisen ihmisen mieltä ja kehoa hyväksi.

Aiheesta on tehty Suomessakin tutkimus, jonka tulokset puhukoot puolestaan.

Väärän informaation levittäminen ei ole tietoisuuden eikä tiedon edistämistä. Se estää oikeiden ja hyväksi havaittujen terapioiden ja teknisten apuvälineiden kehittämistä ja käyttöönottoa.

Fasilitoinnin kannattajat usein kärjistävät ja syyllistävät metodia epäileviä syrjinnästä ja ihmisarvon kiistämisestä. Miten ihmisarvoa edistää, että tekstiä tuottamaan kykenemätöntä henkilöä käytetään välineenä päämäärän sijasta?

Tapahtuman taustalla olevan Autismisäätiön nimi antaa mielikuvan virallisesta, jopa lääketieteellisestä toimijasta. Kyseessä on kuitenkin yksityinen taho, joka mainostaa toimintansa perustuvan autismin asiantuntemukseen.

Miksi nämä asiantuntijat eivät näe elokuvan esittämisessä ja siitä käsien pesemisessä moraalista ristiriitaa omien pyrkimystensä kanssa? Millaista asiantuntemusta levittää Salainen metsäni -elokuvan julkinen esittäminen?

Ymmärrän, ettei autismista ole tehty paljoa elokuvia. Halutaan näyttää kaikki, mitä on saatu aikaan. Taiteen ja kunnioituksen nimissä ei suljeta ketään ulos.

Samalla luotetaan liikaa katsojan medialukutaitoon. Mihin ei selvästi ole luottamista, kun katsoo millaista moskaa fasilitoinnin nimessä on voitu jo tähän mennessä julkaista. Ihmiset haluavat kauniita tarinoita. Totuudenpuhujasta voi tulla monien mielissä ilkimys ja ilonpilaaja.

Kuten jo alkuperäisessä jutussa perustelin, on vaikeaa pyyhkiä ennalta luotua mielikuvaa jonkun asian totuudellisuudesta, kun se on kerran totuutena esitetty. Ilmiötä kutsutaan yliluottamusharhaksi. Elokuvan esittämisen aiheuttamia vahinkoja sen nähneiden asenteissa on jo nyt vaikeaa oikaista.

Jään odottamaan tilanteen kehittymistä. Pahoin pelkään, että elokuva tullaan näkemään toiveistani huolimatta Ylellä (ainakin Helsingin Sanomien mukaan), vaikka esimerkiksi lafkan oman Prisma Studion blogisti on kuvaillut fasilitointia epäilyksettä harhailmiöksi. Lähetin asiasta kysymyksen Ylelle, jossa tiedustelin, miten totuus aiotaan tuoda esille elokuvan esittämisen yhteydessä. Kerron, kun olen saanut vastauksen.

Painotan lopuksi, siltä varalta, että joku tahallinen väärinymmärtäjä haluaa motkottaa: En pidä fasilitointiin uskovia ihmisiä pahoina tai tyhminä vaan vain ihmisinä, erehtyväisinä ja toiveikkaina. Minulla ei myös ole mitään elokuvan tekijöitä vastaan enkä pidä heitäkään ilkeinä tai typerinä.

Olen pitänyt asiaa esillä ja pidän vastakin ihmisoikeussyiden lisäksi siksi, että se on viime ajoilta selkein esimerkki paljon puhutusta valeuutisoinnista, jonka levittämiseen myös valtamedia syyllistyy, mutta ei näe malkaa omassa silmässään kritisoidessaan muita. Siksi aihetta kannattaa pohtia oikein huolella.

Pienet velvollisuudet

Posted on by kangasvalo

On hieno tunne löydettyään hyvää kirjallisuutta, josta ei Internetin perusteella melkein kukaan ole kuullut, johon törmää lähes sattumalta ja jota on painettu vuosia aiemmin vain yksi painos.

Kyse ei ole siitä, että iloitsisin omasta erinomaisuudestani, hienostelusta. En riemuitse siitä, että löysin nyt jotain jolla erottua, vaan löytämisestä ja löydetyn omimisesta sen paljastuttua jalometalliksi.

Äkkiä tuntuu siltä, että itselleni merkityksellistä taidetta onkin enemmän kuin osasin ajatella. Yleensä vain merkityksettömälle taiteelle on suotu tämä etuoikeus.

Manga ja uudempi suomalainen runous ovat tarjonneet minulle tällaisia lukukokemuksia eniten viime vuosina. En tarkoita edes joitain suurhiteiksi nousseita viime vuosien juttuja, vaikka esimerkiksi Henriikka Tavi ja Harry Salmenniemi kirjoittavat upeaa tekstiä.

Puhun sellaisista uudemmista kirjoista, joita kukaan tuskin luki edes niiden ilmestyttyä, vaikka niiden tekijät ovat luoneet useita kirjoja isoille kustantamoille ja joiden lukijoita on löytynyt vasta vuosien mittaan, ripauksittain.

Kun kirjoitan näin, tarkoitan kärjistäen, että teokset eivät ole ylittäneet kriittistä rajaa, jonka jälkeen niitä lukisivat entusiastien lisäksi myös muut hipsterit, saati muut ihmiset, jotka eivät lue runoja, esseitä, päiväkirjoja, lastuja ja muuta sellaista koskaan.

Näihin kirjoihin sitten palailen. Otan kirjahyllyni tai kirjaston tutuista kirjoista ylivoimaisesti useimmin runokirjoja satunnaiseen uudelleenselailuun.

Teen niin löytääkseni jotain mitä kaipaan. Panu Tuomen Vaaleanpunainen ilmestyskirja (2005) oli niin hieno kokemus, että luen siitä pätkiä vähän väliä. Kristiina Wallinin tuotanto on tasaisen erinomaista, mutta erityisesti Jalankantama on suosikkini.

Poesian julkaisemista Teemu Mannisen Futurama (2010) oli upea, vaikka sitä ei tunneta lainkaan niin laajalti kuin Lomonosovin moottoria (2014), Henriikka Tavin teoksia tai muita kustantamon hittejä.

Tällainen pienuus puhuttelee minua myös toisesta syystä. Olen erityisen kiinnostunut kirjoituskammiossa turhaa työtä puurtavista proosan ja runouden asialle omistautujista, joita voisi halutessaan kutsua myös kirjallisiksi luusereiksi.

Luuserista tulee suosittu joko kuolemansa jälkeen tai luovuttuaan kirjoittamisesta mutta harvoin silloinkaan. Tai sitten hän tekee suosionsa huipulla itsemurhan, taiteellisen tai todellisen. Tällaisia hahmoja ovat esimerkiksi:

20 kirjaa julkaisseet luottokirjailijat, joiden nimiä kustannustoimittajat eivät muista edes mennessään näiden hautajaisiin.

Kriitikot, jotka julkaisevat yhden romaanin ja pitävät itseään epäonnistuneina, vaikka luovat vuosisadan terävintä proosaa lehtiin, joista sitä kootaan vuosikymmeniä myöhemmin antologioiksi.

Pöytälaatikkoon häkellyttäviä raapaisuita rustanneet takapirut, jotka ovat elämänsä aikana toimittaneet lukuisia keskimäärin kahden numeron ajan ilmestyneitä kirjallisuuslehtiä ja kääntäneet paria tuntematonta slovakialaista runoilijaa.

Upeita päiväkirjoja kirjoittaneet eksentrikot, joiden lähipiiri ei ole edes ollut tietoinen kirjallisesta suuntautumisesta.

Blogistit, jotka ansaitsisivat tulla julkaistuiksi monien koviin kansiin päätyneiden kirjailijoiden sijasta.

Konservatiivisen maaseudun emännät ja isännät, jotka eivät ole julkaisseet mitään, mutta joiden perinnöksi jättämistä kaapeista löytyy kokoelma runoja tai puolikas romaani, jotka osoittavat kiistattoman taitavuuden sanoissa.

Tunnetuimpia kirjallisia luusereita ovat Franz Kafka ja Arthur Rimbaud. Vähemmän tunnettuja ovat Stig Dagerman ja Cyril Connolly. Juha Hurmeen teoksessa Nyljetyt ajatukset (2014) mainittu August Pyölniittu on suomalainen oppikirjaesimerkki.

Jos joku epäilee minun puhuvan vaikka runoudesta halveksuvasti, katsokoot nimiä. Kirjallinen luuseri on hyvässä seurassa. On mielestäni rehellisyyttä myöntää, että pieni kirjallisuudenlaji kiinnostaa vain pientä joukkoa, jos heitäkään.

Kirjallisuuden jättiläistähdet sokaisevat kirkkaudellaan, mutta kuten astronomiassa, mieltä kiihottavampia ovat mustat aukot, tähtienväliset planeetat ja sammuneet tähdet.

Ne muistuttavat minua ainoasta haaveesta, joka minulla oli lapsena ryhtyessäni kirjoittamaan: Toivoin tekstini voivan olla lukijan pieneksi iloksi.

Parhaiten sen tiivistää mainittu Pyölniittu (1887–1979), päiväkirjoissaan tieteestä ja maailmantolasta filosofeerannut maatalonisäntä. Se on tarkoitettu moralisoivaksi elämänohjeeksi, mutta minun silmiini se näyttää rohkaisulta: “Täyttäessäni pieniä velvollisuuksia jäävät suuret täyttämättä.”