On ajattelemattomuutta väittää, että kaikki tekniset välineet etäännyttäisivät ihmiset toisistaan. Puhelinsoitto voi olla hyvin intiimi. Kahdenkeskeinen nauru yhdistää siksi, että yhteys on rajattu vain ääneen. Rakastajalle soitetut puhelut, joissa kuuluu molemminpuolinen hellyys, ovat jännittäviä ja mieltä kiihottavia. Puhuessa silmät kohdistuvat heikosti vaikka näkevät. Kun kuulee luurista toisen ihmisen äänen, on kuin hän kuiskisi aivan lähellä.
Puhelinta ei käytetä enää puhumiseen vaan kirjoittamiseen ja kuvaamiseen. Kirjoituskin on tietysti hienosäikeistä, mutta se tulee paremmin esiin kirjallisuudessa kuin arjessa. Keskustelu kirjoittamalla karsii äänenpainot ja rytmin, hengityksen.
Matkapuhelinvalmistajien vasta haaveillessa verkkoyhteyksistä, minulla oli tapana puhua ystävieni kanssa puhelimitse. Enää en muista, milloin olen viimeksi soittanut puhelun, jossa en olisi kokenut velvollisuutta yhteydenpitoon tai hoitanut virallista asiaa. Soitan välittääkseni tietoa, en nautinnokseni.
Sosiaalinen media on korvannut tarpeen kertoa jostain yhdelle kaukaiselle ystävälle. Saman asian voi kertoa kaikille yhtaikaa.
Hauskalla jutulla on vähemmän mahdollisuuksia hioutua kerronta kerronnalta toimivammaksi. Ajatus on käsitelty kerran. Jos siitä kirjoittaa uudestaan, sitä pidetään jankkaamisena tai meeminä. Kerran kirjoitettu on kerran käsitelty.
Kaikille huutaminen ei korvaa yhdelle puhumista, ei edes silloin kun asia on sama. Kirjoitus on helppo unohtaa, vain viitseliäimmät kommentoivat. Vastaajilla on liikaa aikaa miettiä.
Tämä ei ole kirjoittamisen ja kirjoitetun puheen vähättelyä, mutta olisi ollut tyydyttävämpää soittaa ystävälle myös tästä ajatuksesta, kysyä mielipidettä ja hymähtää vastaukselle. Sen sijaan luonnostelin aiheen päässäni vain tätä kirjoitusta varten.
Koen joskus halua soittaa iltaisin tuntemattomalle ihmiselle jutellakseni niitä näitä, mutta tietäisin tekeväni niin vain kirjoittaakseni siitä.