Tekijästä

Posted on by kangasvalo

Akatemian ja suuren yleisön suurin ero suhteessa taiteen vastaanottoon on, että vain äärimmäisen akateeminen kritiikki muistaa välillä tiputtaa väsyneitä huomioita tekijän kuolemasta. Yleisö ei ole välittänyt tekijästä koskaan muutenkaan… Ja siksi tekijä on aina läsnä. Michael Bay -elokuva on käsite, vaikka ei ajattelisi tekijää aktiivisesti katsoessaan Transformersia. Michael Bay on kritiikeissä Michael Bay -elokuvan merkittävin lähde ja olemus. Michael Bay -elokuva on olemassa ennen kaikkea suurelle yleisölle. Myöskään kukaan kriitikko ei nykypäivänä puhu tosissaan täyden subjektivismin kautta, hyläten tekijän intentiot. Sellaista kritiikkiä saa etsiä Suomestakin muualta kuin ehkä Niin & näinin sivuilta (ja tämäkin on vain arvaus). Auteurismi sävyttää vähintään taustalla nimenomaan kritiikissä. Entä Iida Rauhalammin Ylen Kulttuuricocktailiin kirjoittama artikkeli, jossa dramaattisesti hyvästellään Johnny Depp ja James Franco, koska nämä ovat paljastuneet epätäydellisiksi ihmisiksi ja jopa nilkeiksi, heidän rikoksensa anteeksiantamattomiksi, heidän huolella hiottu ja isolla rahalla luotu julkisuuskuvansa sekä rooliensa monimuotoisuus yhteensovittamattomiksi yksityisyyden kanssa? Kotikaupunkini yliopiston mediatutkijaa lainataan: “Katariina Kyrölän mukaan taidetta on mahdotonta erottaa tekijästään. Tutkija sanoo, että tietenkin voimme äänestää jaloillamme ja olla tukematta seksuaalisesta ahdisteluista syytettyjän [sic] henkilöiden taidetta.” Tekijän pitäisi olla vain yksi osa kaikesta, mutta Kyröläkin – jonka oman alan klassikkoihin käsite tekijän kuolemasta kuuluu – tuo esille, että Blue Is the Warmest Color (2013) meni pilalle, koska ohjaaja käytti yhdessä kohtauksessa epäeettisiä keinoja.

Tämä on todellisuus. Jos jokin tässä on ylimielistä, se on olettamus, että voimme todella tuntea tekijän, mutta tämä on ylimielisyyttä, jota ilman koko humanistista akatemiaa ei olisi olemassa. Henkilökohtaisesti en ole koskaan kokenut tekijän roolia samalla tavalla kuin Kyrölä, vaikka olen aina korostanut teoksen suhdetta osana todellisuutta. Olen siis ollut hiukan keskimääräistä barthesilaisempi katsoja. Olen painottanut teoksen itsensä epäeettisyyttä ja tarkoituksellisuutta suhteessa maailmaan, kuten tein Laajakuvaan kirjoittaessani The Disaster Artistista (2017), en niinkään taiteen luomiseen käytettyjen keinojen epäeettisyyttä. Siksi en käsitellyt kritiikissä sanallakaan James Francon ahdistelusyytöksiä; en edes ajatellut asiaa muutamaa hetkeä kauempaa, koska mielestäni elokuva oli epäeettinen toisella tavalla, jonka koin velvollisuudekseni tuoda esille, koska muuten siihen ei kiinnitettäisi lainkaan huomiota ahdistelu-uutisten sijasta – ja koska halusin puhua elokuvasta. Minusta on turhauttavaa, että katsojien mieliin vaikuttamaan pyrkivälle propagandalle annetaan usein vankilasta vapautumisen kortti silkan taiteellisen vapauden nojalla, mutta ihmisiä kiinnostaa sitä vastoin valtavasti, kuinka törppö teoksen tekijä on ollut. Haluan puhua korostetusti teoksista, en niiden ohi, niin kuin suurin osa kulttuurikeskustelusta käydään ja on myös historiallisesti käyty. Koen, että vaikka tekijä olisi osa teosta, ei teos ole samalla logiikalla automaattisesti osa tekijästä puhumista ja kummastakin voi puhua liikaa suhteessa toiseen.

Barthes on joka tapauksessa hävinnyt humanistisen veikkauspelin, ja hyvä niin. Näin mediatutkimuksen isot nimet katoavat historiaan yksi kerrallaan, osaksi historiankirjoitusta, kauemmas olennaisuudesta, koska media ja yleisön suhde siihen muuttuvat nopeammin kuin koskaan ennen.

Yökkönen

Posted on by kangasvalo

Ironia syntyy, kun huomaa tahtomattaan kyseenalaistavansa toisen nautinnon. Se ei ole kaunista, olen ajatellut, vaan rumaa, enkä pidä argumenteista, joissa asetetaan kyseenalaiseksi toisten nautinnon oikeutus. Voin sanoa, mistä sinun tulisi mielestäni pitää, mutta en voi kiistää kokemuksesi totuudellisuutta juuri sinulle.

Joskus tunne on silti läpitunkeva ja olen alkanut ymmärtää sitä paremmin, sillä se on merkki inhosta. Se on kuin kehon yökkäysreaktio pilaantuneen maidon lemussa.

Otetaan helpoksi esimerkiksi televisio, joka edelleen sulostuttaa tuhansien keskiluokkaisten perheiden viikonloppuiltoja. Tai YouTuben mielenköyhin sisällöntuotanto. Huomaan joskus yrittäväni teeskennellä, että kaikki, mitä kummastakin näen ja jonka on tarkoitus tuottaa ihmisille helppoa nautintoa, on minulle ihan okei. En silti voi mennä niin pitkälle, että valehtelisin tunteistani itselleni. Tunnen halveksuntaa ja vastenmielisyyttä.

Banaaleinta minulle on, kun selvä keskinkertaisuus saavuttaa kuvitelmat omalaatuisuudesta ja sitä aletaan kutsua neroudeksi.

Ehkä olen salaa pehmoista pehmoin ja triggeröidyn kitsistä. Joudun kriisiin, koska inhoni on niin vahvaa ja samalla toinen puoli minusta yrittää tukahduttaa tunteeni epä-älyllisenä ja antimodernina.

*

Tunnen edellä kuvatulla tavalla myös uutisia kohtaan. Kun nuorempana pidin olennaisena, että ihminen seuraa aikaansa – ja tavallaan olen samaa mieltä edelleen – olen jo usean vuoden ajan pitänyt vapaaehtoista mediapimentoa perusteltuna itsepuolustuksena.

Uskon ja luotan, että ihminen kuulee merkittävimmät uutiset sormeilematta jatkuvasti puhelintaan. Uutistoimistot ovat aggressiivisia klikkiotsikoita, trendien pakottamista, henkilöpalvontaa ja huonosti naamioitua mainosjournalismia sekä harhaanjohtavia, tunteisiin vetoavia lausuntoja, sivistymättömiä kolumnisteja ja älyvapaita Twitter-tilejä. Mielestäni ei ole liioittelua kutsua tätä kaikkea henkiseksi ahdisteluksi ja hyväksikäytöksi.

En ole varsinaisesti kyllästynyt uutisiin vaan mediaan. Olen kuullut alalla edelleen työskenteleviltä kollegoilta kaikenlaista. Firmojen supistusten myötä uudeksi normaaliksi on tullut työntekijöille langennut järjetön työtahti, jossa yksi henkilö tekee hommat, jotka ovat aiemmin olleet kahden tai kolmen työntekijän heiniä.

Nopeus säästää rahallisia resursseja mutta syö toimittajien jaksamista ja työn laatua. Media on siirtynyt nettiin, puheenaiheiden synnyttämiseen otsikoilla, koska otsikot ovat ainoa asia, jonka puhelimen käyttäjät enää lukevat.

Lasku oli nähtävissä rajuimmillaan silloin, kun opiskelin alalle, noin 10 vuotta sitten. Jo silloin uutispäälliköt sanoivat, että klikkausten reaaliaikainen seuranta on tulevaisuutta. Tulevaisuudesta tuli nykyisyyttä ennätysnopeasti. Nyt tilanteeseen on jo totuttu, ja klikkien seurannasta on siirrytty uutisia kirjoittaviin automaatteihin, trollibotteihin ja sosiaalisen median ylikorostumiseen.

Muistaakseni joku Long Playn tai vastaavan hidasta journalismia tekevän julkaisun iso nimi (Vehkoo? Silfverberg? Nikkanen? En muista enkä jaksa tarkistaa.) laukoi aikanaan, että Long Playn taipumuksesta hitaaseen journalismiin huolimatta tilaa on sekä hitaalle että nopealle tiedonvälitykselle.

Lausunto oli liikuttavan armelias, niin kuin kukaan kysyisi mitään hitaalta journalismilta, joka vie uutistilasta noin 0,0001 prosenttia. Mietin jo tuolloin, että noin sanoo tai kirjoittaa ihminen, joka pelkää, ettei saa tulevaisuudessa töitä; ehkä jopa ihminen, joka salaa vihaa tilannetta, mutta yrittää järkeillä inhonsa joksikin muuksi…

Viihdettä tehdään aivan kuin uutisia, ja uutiset ovat viihdettä. Jopa uutiset ovat kitsiä.

*

Oikeastaan on ihme, etten ole kirjoittanut kitsistä aiemmin, vaikka se on suosikkiaiheitani, maahan uhmaavasti viskattu hanska.

Pyörin kitsin suhteen epämääräisellä vyöhykkeellä aiheen kiehtovuuden, henkilökohtaisen välinpitämättömyyden ja satunnaisesti esiin purkautuvan tunteellisen vitutuksen välillä, enkä osaa valita mitään niistä.

Kitsi on monia asioita. Minulle se on sitä, että kohottaa nuoruudessaan kokemansa arvottoman pop-moskan ylevyyteen vain ainutlaatuiseksi kuvittelemansa ajan takia.

Vahvaa nostalgian tunnetta vailla olevalle ihmiselle tämä jää tavoittamattomaksi, sillä olen pitkälti välinpitämätön asioita kohtaan, joista olen pitänyt lapsena tai teini-ikäisenä. Oikeasti kiinnostaviksi on jäänyt kahden käden sormilla laskettava määrä asioita. Tunteellisimmat muistijälkeni liittyvät toisiin ihmisiin, eivät populaarikulttuurin pyhäinjäännöksiin tai lapsuuteni suosikkisipseihin.

Olen aina ajatellut, että hyvä on vielä edessä ja se on jotain uutta. Niin se on ollutkin, vaikka sen löytäminen on ollut toisinaan hankalaa. Konsertti, maalaus, arkkitehtoninen tila, oikeaan aikaan kuultu luento, paras ja usein vaikea rakkaus.

Sitten kirjoitan esseitä äänellä, jolla yritän tavoitella neutraalia tasaisuutta, mutten malta olla pistämättä piikeillä sieltä sun täältä, kohdistamatta liikaa, milloinkin mieleen tulevan häiriön pohjalta. Ääneni hukkuu kohinaan.

Kuva: Andrew Moore.

Onnellisista lopuista

Posted on by kangasvalo

Tänään julkaisin Laajakuvassa kritiikin tositapahtumiin perustuvasta The Disaster Artistista. Moitin kirjoituksen yhteydessä sitä, että ristiriitaisten ihmishahmojen sijasta elokuva tarjoaa yksioikoista altavastaajaromantiikkaa ja amerikkalaista unelmaa.

Miksi tämä häiritsee minua niin paljon? En halveksu onnellisia loppuja enkä kuvauksia ilosta. Olen yleiseltä elämänasenteeltani optimisti, vaikka sitä ei ehkä voi päätellä kirjoituksistani.

Minua häiritsee enemmän se, että tarinan loppu pyhittää keinot, sillä en pidä päämäärän saavuttamista tärkeämpänä kuin siihen pääsemiseksi tehtäviä asioita.

En usko ironisessa mielessä käytettyyn “väärin sammutettuun”, koska sammuttaa todella voi väärin; sellaisella tavalla, että liekki syttyy pian uudestaan.

Yhteiskunnallisessa kontekstissa väärin sammutettua käytetään, kun ongelma ratkaistaan, mutta käyttäen keinoja, jotka eivät ole sosiaalisesti hyväksyttyjä. Toisin sanoen sitä käytetään ironisoiden, jos joku besserwisser tuomitsee laatikon ulkopuolella ajattelun, joka johtaa tuloksiin.

En väitä, ettei ratkaisuilla olisi merkitystä, mutta keinot niihin pääsemiseksi jäävät myös elämään. On esimerkiksi eri asia ratkaista ongelma rautanyrkillä kuin demokratialla, koska se viestii, että pakkokeinot ovat hyväksytty tapa ratkaista mitä tahansa.

Ongelman ratkaisuun käytettävillä keinoilla on siis yhtä kauaskantoiset seuraukset kuin itse ratkaisulla.

Siksi The Disaster Artistissa rasittavaa ei ole sen optimismi, vaan että se oikeuttaa optimismillaan todella tapahtuneet ikävät asiat ja siivoaa ne maton alle.

Kontekstilla on merkitystä. Jos elokuvassa kerrottaisiin fiktiivisistä ihmisistä ja heidän tekemästään fiktiivisestä elokuvasta, en suhtautuisi asiaan samalla vakavuudella. Koska kirjan lukeneena tunnen vaihtoehtoiset näkemykset, muuttuu elokuva silmissäni huonommaksi tyytyessään mitä tavanomaisimpaan ja tuhat kertaa nähtyyn ratkaisuun.

On eri asia tehdä fiktiota kuin tehdä fiktiota ja taipua tylsään kolmen näytöksen dramaturgiaan – tai tehdä fiktiota ja valehdella.

Jälkimoderni ‘Murica

Posted on by kangasvalo

Yhdysvaltalaisille jälkimoderni tarkoittaa muuta kuin eurooppalaisille. Tajusin tämän kunnolla vasta jokin aika sitten katsoessani erästä videoesseetä, jonka newyorkilainen tekijä määritteli termin akateemisen arvon vastavoimaksi objektivismille ja muille konservatiivisille filosofioille – postmodernin tavoitteena olisi siis tuoda esille liberaalimpia vaihtoehtoja.

Tuijotin suu auki, koska määrittely hyppäsi kokonaan eurooppalaisen postmodernismin tunteellisen ytimen ylitse – eli yleisen pessimismin, josta löytyvät esimerkiksi absurdismin ja eksistentialismin kaltaiset ajattelut. Jälkimoderni yhdistetään usein maailmansotien jälkeiseen pettymykseen, ja sen alle kuuluvat ja sitä inspiroineet ajatussuunnat ovat kypsyneet myös fasistisissa yhteiskunnissa. (Sivullinen julkaistiin miehityksen alla 1942, Inho oikeistomielisessä Ranskassa 1938.) Ei niissä ole ollut kyse riemukkaasta vaihtoehtoisuudesta ja paletin laajentamisesta vaan pirstaloitumisesta ja epätoivosta.

Minulle on valjennut vasta viime vuosina se, miksi Yhdysvalloista ei ole tullut kovin montaa merkittävää filosofia. Nehän uskovat siellä vielä arvoihin! Ne uskovat, se ei ole vain pelkkä klisee! Havainto liittyy samalla siihen, että olen vasta aikuisiällä alkanut todella ymmärtää, kuinka Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä on ammottava kulttuurinen kuilu. Emme ole samaa ainesta, mutta emme puhu eroistamme, koska yhdysvaltalaiset aiheet dominoivat keskustelukulttuuriamme, ovat tehneet niin jo toisesta maailmansodasta asti. Koulutetut nuoret kaupunkilaiset kontrolloivat vuosikymmenestä toiseen puheenaiheita, ja he ovat viime vuosikymmeninä halunneet Amerikan, koska Neuvostoliitto on romahtanut ja Amerikka on luonut kaikki merkittävät trendit.

Optimismi selittää, miksi eksistentialistisia romaaneja luetaan edelleen uskollisesti yhdysvaltalaisissa kouluissa (eurooppalainen kulttuuri on akatemian äitihahmo, jota on vasta viime vuosina alettu syrjäyttää), mutta niille salaa naureskellaan, eikä niitä oteta täysin tosissaan. Ne ovat gootti meikit poskilla, jotain matkan päästä kunnioitettavaa mutta samalla vierasta ja naurettavaa, koska pohjoisamerikkalaiseen asenteeseen ei liberaaleimmillaankaan kuulu pohjaton epätoivo, vaan vakaa usko yksilön mahdollisuuksiin nousta ojasta. Ei silloinkaan, kun epätoivo olisi realistinen suhtautuminen todellisuuteen. Eksistentialismin vapauteen tuomitseminen on sovitettu uudelleen vapauden lahjaksi.

Kyvyttömyys myöntää sattuman osuus elämään ja jo mainittu epätoivo ovat ainesosia pilaantuneessa omenapiirakassa. Amerikkalaiseen unelmaan pettyminen on vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen toistuva teema yhdysvaltalaisessa taiteessa ja joka kerta sitä hämmästellään yhtä suurena ihmeenä. Samoilla jäljillä on arvioitu, että kapitalistisen todellisuuden ja ihanteiden välinen epäsuhta on yksi merkittävistä syistä yhdysvaltalaisten kokemiin onnettomuuden ja tyytymättömyyden tunteisiin – tietysti monen muun asian lisäksi.

Kuva: Sun Taro.

Vapaus itseyteen

Posted on by kangasvalo

Oikeus olla oma itsensä ei tarkoita oikeutta olla oma itsensä, koska oman itsen paikallistaminen ja hallitseminen on todisteiden ulkopuolella olevaa toimintaa, käytännössä mahdotonta. Todellisuudessa oikeudella olla itsensä tarkoitetaan oikeutta tuoda julki sellaisia ulospäin näkyviä mielihaluja, jotka yksilö kokee vaarattomiksi ja yhteiskunnalle soveliaiksi. Yksilö voi tässä mielessä olla “oma itsensä” vain suhteessa muihin.

Vapauttaan arvostavan subjektin päämääränä on varmistaa, että yhteiskunta pysyy sellaisena, jossa subjektin omat mielihalut ovat edelleen sallittuja. Tämä ilmaistaan arkikielessä puhtaan, pyhitetyn Minän ulostuloina, oikeutena olla oma itsensä. Takana on usko siihen, että ihminen voi valita ja itseilmaisu on rajatonta, joten subjektin vastuulla on pitää yhteiskunta sallivana hänen omille haluilleen ja muiden vaarallisiksi koetut halut ulkopuolella. Vapaus olla itsensä ja valita pitää siis aina sisällään tämän toisen puolen.

Jos taas ei usko vapaaseen tahtoon, vapaus ilmaista itseään on merkityksetöntä. Mutta pääasiallisena yhteiskunnallisena tavoitteena voi edelleen pysyä sen varmistaminen, että omat halumme, joihin emme voi vaikuttaa, pysyvät edelleen sallittujen halujen piirissä, vaikka historia kulkisi eteenpäin.

Toisin sanoen on toivottava ja toimittava, että ennalta määrätyt heilahdukset yhteiskuntajärjestelmässä eivät horjuta itse järjestelmän perustaa niin paljon, että tietyt ennalta määrättyjä ominaisuuksia omistavat ihmiset ajautuisivat kohtalon oikusta sallitun historian ulkopuolelle, laittomuuteen. Vapaus valita ja vapaan tahdon puute kohtaavat oudolla tavalla, jos mietitään poliittista toimintaa. Näkemys vapaasta tahdosta tai sen puutteesta voi olla radikaalein eksistentialistinen ero ihmisyksilöiden välillä, mutta käytännön päämäärät voivat siitä huolimatta olla yhteisiä. Toivonkipinä sekin.