Välinpitämättömyys voittaa typerykset palvomassa neroa.
Muistutus ideologiasta
Ei ole mahdollista olla poliittisesti sitoutumaton, ja sen jälkeen luetella arvostavansa markkinataloutta ja yrittäjyyttä, kunnioittavansa ihmisoikeuksia ja vastustavansa ilmastonmuutosta.
Yhdessä nämä edustavat tiettyä poliittista näkökantaa. Myös ihmisoikeuksiin uskominen on poliittinen valinta. Kun joku sanoo, ettei kyse ole ideologiasta ja iskee sen jälkeen teesejä pöytään, on varmasti kyse ideologiasta, ei vapaasta keskustelufoorumista.
Asia on näin silloinkin, kun aatteen omat kannattajat kiistävät sitoutumisensa, niin kuin Hjallis Harkimo teki. Tarkoitan siis kömpelösti nimettyä Liike Nyt -liikettä.
Esimerkiksi ilmastonmuutoksen vastustamisen kutsuminen neutraaliksi tuntuu erikoiselta, koska muutoksen todellisista vaikutuksista suuntaan tai toiseen ei ole olemassa kuin vaihtelevia arvioita.
En tarkoita, ettenkö itse uskoisi ilmastonmuutokseen ja siihen, että sen vaikutukset ovat jyrkkiä. Tarkoitan, että kyse on nimenomaan uskomuksestani ja siihen tukeutuminen tarkoittaa jo ideologista loikkaa. Sillä suhtautumiseni seurausten kauheuteen voisi myös olla skeptisempi ja edelleen perusteltu.
Markkinatalouden puolustaminen sen varjolla, että kaiken pitää kuitenkin olla reilua, on vielä selkeämmin retorinen keino, jonka ydin on ideologinen. Filosofisesti järkevämpää olisi kysyä, voiko markkinatalous toimivimmillaan olla reilua vai perustuuko se parhaimmillaan epäreiluuteen?
Kun kerrotaan, että mukana on asiantuntijoita, tarkoittaa se liikkeen ydinsanomalle suopeita. Vasemmistolaiset raha-analyytikot eivät taida kolkutella liikkeen toimiston ovea.
Tällä hetkellä Liike Nyt -joukkiossa näyttäisi olevan ajavina voimina uusliberalisteja, jotka ovat kyllästyneet siihen, että kokoomuksessa on edelleen konservatiiveja. Liikkeen kolmea tunnetuinta nimeä yhdistää se, että heitä on menneisyydessä pidetty ärsyttävinä jätkinä; Hjallis Harkimo on onnistunut kääntämään tämän parhaiten edukseen, Mikael Jungneria vihataan (syystäkin), Tuomas Enbuske jakaa mielipiteet kahtia.
On ymmärrettävää, että nämä herrasmiehet ottavat pesäeron kokoomukseen, vaikka puolue on edelleen Suomen suurimpia ellei suurin. Loiston päiviä ei voi seurata kuin laskukausi, joten on parempi yrittää jotain muuta ajoissa. Seuraavaan nousuun voi laskun jälkeen mennä vuosia, eikä keski-ikäisillä ole aikaa odottaa vallan huipulle pääsyä niin kauan.
Kuvioon kuuluu, että kun Liike Nytiin alkavat kohdistua ensimmäiset kunnon kritiikit, alkaa jupina kateellisten panettelusta ja suomalaisten negatiivisuudesta. Ideologioille yhteistä on, että vapaa keskustelu on sallittua niin kauan, kun se ei kohdistu ideologiaan itseensä.
Miksi peittää ideologisuus ja puhua liikkeestä eikä yrityksestä rakentaa puolue? Aika on kypsä vapautta korostavalle retoriikalle, nyt kun uuskonservatismin liikevoima on hidastunut, mutta Liike Nytin käyttämän retoriikan tehosta ei voi vielä olla täyttä varmuutta. Siksi varovaisuus.
Jos yleisön vastaanotto on iloinen, voi liike muuttua oikeaksi puolueeksi, asettaa ehdokkaita vaaleihin ja niin edelleen, mutta samalla luoda vaikutelman, että toimii perinteisen puoluepolitiikan ulkopuolella ja moittia muita puolueita niiden byrokraattisesta jäykkyydestä. Retoriikkaa tämäkin, ja strategiana kopioitu presidentti Niinistöltä.
Ovelimmat poliitikot ovat lähestyneet Liike Nytiä suopeasti; he haluavat antaa itsestään taipuisan mielikuvan ja samalla syleillä liikkeen kuoliaaksi. Vastustus herättää herkemmin äänestäjän mielenkiinnon, ystävällinen tervetulotoivotus tappaa sen.
Mahdollista kansansuosiota odottaessa hissutellaan ja vastaanottajia vietellään varovaisella retoriikalla ja karismaattisella johtohahmolla, jonka on oltava Hjallis Harkimo, koska kansa inhoaa niitä kahta muuta.
Laajakuva: 10 kirjoitusta
Jatketaan omilla projekteilla. Laajakuva: 10 kirjoitusta sisältää elokuvalehti Laajakuvassa julkaistuja ja kirjaa varten uudelleen toimitettuja elokuva- ja videopeliesseitä, joiden aiheet vaihtelevat video nasty -elokuvista Dark Souls -pelien maailmaan.
Muoto: Pehmeäkantinen pokkari
Hinta: 15 dollaria + postikulut
Mistä: Amazon US
Sivuja: 280
ISBN-10: 197376119X
ISBN-13: 978-1973761198
Kirjoittajat: Jaakko Kuitunen, Mikko Lamberg, Miikka Mononen, Joonatan Nikkinen & Joonas Nykänen
Kansi ja taitto: Jaakko Kuitunen
Toimittanut: Mikko Lamberg
Runonrääpäleitä
Pari lyhyttä runoani löytyy nyt uusimmasta Tuli & Savun numerosta. Teema on “eläin”. Hyvä lehti onkin kyseessä. Mukana on esimerkiksi Maria Matinmikon essee, Tiina Lehikoisen uutiskollaasirunoutta kuin yli 30 sivuja kritiikkejä (muun muassa Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta). Anni Sairion ja Iiris Halmeen ulkoasu lehdelle on kaunis.
Kirjastosta löytää – tai kenties jostain lehtikaupasta, joka ei ole täysin Seiskojen valtaama. Tai sitten lehden voi ostaa Tuli & Savun verkkosivuilta suoraan kotiinsa.
Amy
Yle Areenasta löytyi Oscarin voittanut dokumenttielokuva Amy (2015), joka kertoo nasaalilla raspiäänellä mainetta luoneen pop-laulaja Amy Winehousen urasta.
Oli kiinnostavaa katsoa memento mori -tyylistä dokumenttia muusikosta, jonka työstä en ole koskaan välittänyt. Välinpitämättömyys auttaa keskittymään ihmiseen ja katsomaan elokuvaa tarkemmin.
Jälleen kerran tämä ei ole tarina musiikista taiteena vaan musiikista rahana sekä kertomus ihmisestä, joka oli poikkeuksellisen taitava laulamaan ja – ainakin luultavasti – halusi tehdä musiikkia.
Tämä halu yhdistettynä levy-yhtiön bisneslogiikkaan ja surkeaan otteeseen omasta elämästä laukaisi ketjureaktion, joka tuhosi hänet.
Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen muutaman vuoden mittaisen yleisen pilkan kohteena olemisen ja fanaattisen ylistämisen vuorotellen hänen elämässään. Liian kova työtahti joudutti romahdusta.
Dokumentin edetessä minua säälitti yhä enemmän Amy Winehouse ihmisenä niiden ohikiitävien yksityisten hetkien läpi, jotka elokuva näyttää.
Erityisen liikuttavalta ei tunnu laulajan monesti taltioitu sekavuus vaan ystävän kuvaama hetki ennen paparazzikuuluisuuden alkamista. Winehouse on kaverinsa kanssa lomalla Mallorcalla kuin kuka tahansa britti. Hän istuu baarin pöydässä, edessä drinkkilasi, käsilaukku viereisellä tuolilla. Kukaan ei tule kysymään typeriä. Hän istuu ja odottaa jotain tapahtuvaksi.
Yritän kuvitella, mitä hän mahtoi juuri sillä hetkellä ajatella. Ehkä uraansa mutta ei välttämättä. Kenties ei mitään suurta, vaikkapa että on mukavaa olla vain kaksin, ystävän kanssa. Sininen Camel-aski lojuu pöydällä, hiukset ja meikit ovat jo julkisuudesta tuttuun tapaan laitetut. Oliko hänellä hauskaa? Sen tiedän, mitä hän luultavasti haistoi, kuuli ja näki tuolla hetkellä. Eli hän koki vielä kerran elämässään yhden tavallisen, toivottavasti onnellisen illan.
Laulajattarella on viimeisillä hetkillään suunnaton omaisuus, mutta hän on menettänyt sen vuoksi tärkeimmän kuin pahimmassakin valistuskauhussa. Tärkein ei ole itsekunnioitus tai edes yksityisyys vaan, ironista kyllä, yksilöllisyys.
Hänestä on luultavasti tuntunut, ettei ole enää koskaan mahdollista jäädä kotiin, soitella kitaraa omaksi ilokseen ja syödä suklaata televisiota katsoen, tehdä omia juttuja niiden olematta samalla Amy Winehouse -juttuja, ikonin osia.
Tämä loppuun puserretun ihmisen lohduttomuus säälitti minua eniten. Kuten yleensä tällaisten dokumenttien kohdalla, siihen ei pureuduta tarpeeksi. Kaikki jää pinnalliseksi faktojen luetteluksi, vaikka tekijöillä on ollut vapaa pääsy lukuisiin yksityisiin videomuistoihin.
Winehousen pitää tehdä jatkuvasti jotain omalle tahdolleen vastenmielistä. Hän ei tahtoisi keikkailla mutta on keikkailtava. Hän ei tahtoisi luoda mutta on luotava. Lääkkeeksi hän oksentaa ja dokaa, oksentaa ja dokaa. Hänellä on miljoonien puntien edestä rahaa. Rahalla saa rohtoja paljon. Itselääkintä viinalla kertoo työväenluokkaisesta taustasta siinä missä puheenparsi ja asuvalinnat.
Amy on 2010-luvun Citizen Kane -moraalitarina, päähenkilönä nuori juutalainen jazzlaulajatar. Kun Winehouse voittaa koko liudan Grammyja, hän jää katsomaan televisioruutua silmät selällään ennen kuin halaa ystäviään ja työtovereitaan. Vaikka katseen voi nähdä merkkinä iloisesta yllätyksestä, on siinä myös kauhua.
Aina katsoessani dokumentin tai lukiessani näistä komeetoista, kaikista winehouseista ja cobaineista, en voi olla miettimättä, ettei kukaan uran ympärille kertyneistä kymmenistä tai sadoista ihmisistä nähnyt, että tässä on ihminen, joka kokee maailmaa niin kuin kuka tahansa, ei mikään robotti, mutta joka ei enää hallitse itseään eikä osaa tehdä oikeita valintoja.
Dokumentissa haastatellut mukavatkin ihmiset siirtävät vastuuta toisilleen tai välttävät siitä puhumista. Yksi laulajan läheisistä työkavereista sanoo, että toivoi perheen hoitavan asian. Eihän se hänelle kuulunut.
Vanhemmat ovat aivan yhtä kokemattomia toimimaan julkisuuden kanssa kuin ryöpytyksen keskellä oleva tytär. Isä vaikuttaa katkelmien perusteella narsistiselta nilkiltä. Äidillä ei ole osaa. Aviomies on samanlainen narkkari kuin laulajatar. Levy-yhtiötä ei kiinnosta kuin tulos.
Kukaan ei ole noussut tilanteen tasalle, tunnistanut itsessään sitä sankaria, joka riisuutuu ennalta määrätystä roolistaan ja yrittää pelastaa toisen ihmisen. Ymmärrän myös miksi. Itsetuhossa on vetovoimaa, joka helposti riistää asiaan sotkeutuvan mukaansa.
Tunsin myötätuntoa yksilön puolesta. Samalla epämiellyttävästi tiedän, että en tuntisi sitä, jos Winehousen esiin tuonut musiikkibisnes ja markkinointikoneisto ei olisi tehnyt hänestä tähteä, jonka elämäntarina ja musiikki ovat minulle ja miljoonille muille tuttuja.
Nauha paketin ympärillä on tämä vastarintaa teeskentelevä dokumentti, jonka asetelma tuntuu paikoin tekopyhältä. Katsoja voi järkyttyä vuorotellen jokaisesta kammottavasta asiasta, jotka Winehouse käy läpi, mutta nämä hetket ovat tallentuneet vain hänen julkisuutensa vuoksi.
Hänestä kirjoitettu, tallennettu ja sanottu moska on muotoiltu osaksi kollaasia. Dokumentti on viimeinen loru tuhoon tuomitun pop-tähden saagassa, hautakivi jonka äärellä itketään, ettei tarvitsisi oppia mitään. Voi huokaista: ihanaa, onneksi minä olen tavis.
Yleisössä on varmasti laumoittain samaa roskasakkia, joka nauroi Winehouselle hänen ollessaan elossa, mutta nyt pudistelee mutruhuulisena päätään surulliselle elämäntarinalle pohtimatta omaa osuuttaan.
Amy Winehouse nousi superjulkkikseksi 20-vuotiaana. Verrattain suojattua elämää elänyt 20-vuotias on lain silmissä aikuinen, kokemuksiltaan käytännössä lapsi. Kenellekään ei pitäisi antaa sen ikäisenä valtakunnan avaimia, tuskin vanhempanakaan.
Dokumentissa kammottavinta on, että jos Winehouse olisi kuollut tuntemattomana mutta samanikäisenä, en säälisi häntä tai oikeammin hänen muistoaan. En tietäisi kuka hän on, mikä voisi olla parempi.
Entä jos hän olisi ryhtynyt kotiseudullaan Camden Townissa vain paikalliseksi kuuluisuudeksi, esiintynyt yökerhoissa ja iloinnut saadessaan laulaa? Silloinkaan en ehkä koskaan olisi kuullut hänestä. Niin olisikin jo varmasti ollut meidän molempien kannalta parasta.