Steve Bannon – mediamoguli, elokuvatuottaja, investointipankkiiri ja entinen presidentti Trumpin neuvonantaja – vihjaili kautta rantain The American Prospect -lehdessä, että uuskonservatiiviseen strategiaan kuuluu saada vastapuoli valittamaan asioista, joilla ei ole suurta poliittista merkitystä:
He dismissed the far right as irrelevant and sidestepped his own role in cultivating it: “Ethno-nationalism—it’s losers. It’s a fringe element. I think the media plays it up too much, and we gotta help crush it, you know, uh, help crush it more.”
“These guys are a collection of clowns,” he added.
From his lips to Trump’s ear.
“The Democrats,” he said, “the longer they talk about identity politics, I got ’em. I want them to talk about racism every day. If the left is focused on race and identity, and we go with economic nationalism, we can crush the Democrats.”
Tukarointi on kolhu opposition imagolle, vie huomiota ja resursseja pois siitä kuinka raha liikkuu ja hallitsee järjestelmää. Edistyksellisten osana on löytää pessimistinen näkökulma.
Tommi Uschanovin Hätä on tarpeen: Kulttuuripessimismin nousu 1965–2015 -teoksessa (2015) kerrotaan seikkaperäisesti, että pessimistinen suhtautuminen tulevaisuuteen on jotain, jonka kaikki yksilöt jakavat. Sen perusteella on tosin vaikeaa sanoa, haluavatko ihmiset kuulla optimistisia vai pessimistisiä visioita.
*
Saman huomion politiikasta voi ulottaa koskemaan kulttuurikeskustelua. Rappiosta ja katoavaisuudesta puhuttaessa tavanomaisinkin lehtisenttari löytää sisällään piilevän runoilijan ja kansalaistaistelijan.
Miksi myös minä olen lukenut ja kirjoittanut niin usein siitä, mikä on kamalaa?
En pidä maailmaa lähtökohtaisesti negatiivisena. Kirjeenvaihtoilmoituksen yksinkertaistuksella ilmaistuna olen mielelläni puhetta ympärilleni viljelevä, nauravainen. Useimmille olen ystävällinen. Asenteeni elämään on tyytyväisyys ja optimismi. En ole koskaan ollut masentunut.
En pidä maailmaa varmasti oikein minään paitsi kokoelmana fyysisiä piirteitä enkä siksi ole huolestunut sen tulevaisuudesta. Sana “maailma” ei tarkoita minulle sitä, miten ihminen kokee ympäristönsä.
Tietysti ei parane kiistää kaikkea huonoa, jota on paljon ja joka sen sijaan syntyy juuri kokemuksista. Siksi kirjoitan, vaikka se tuntuu usein mitättömältä pilkunviilaukselta.
Huono suunta on, jos ei osaa pitää väkivallattomuutta ja vakautta yksin hyvänä. Joskus näin niissä myös passiivisuutta, hallintaa henkisellä väkivallalla ja turtumusta. Orjat hyväksyvät paikkansa mukisematta ja pelaavat katkeraan loppuun asti peliä hallitsevan luokan säännöillä.
Koko kuolleena syntynyt litania. Onko se niin kamalaa, jos tarpeeksi monella menee ihan kivasti ja joskus joku muistaa hymyillä?
*
Lähden lähes poikkeuksetta kritiikissä liikkeelle siitä, missä on särö. Muistettavimmat taideteokset epäonnistuvat jossain häpeämättä lainkaan. Ne ovat parhaimmillaan, kun eivät välitä hyvästä.
On hankalaa etsiä mitään viihdyttävän mutta pohjimmiltaan lähes tyhjän taideteoksen takaa.
Kerran kysyin, olisinko todella valmis luopumaan kaikesta todellisesta kauhusta, jos se tarkoittaisi myös taiteen ja yhteiskunnallisen liikehdinnän näivettymistä, muuttumista vähän kerrassaan käsittämättömäksi ja suhteettomaksi?
Päädyin vastaukseen “kyllä”, vaikka kysymystä oli vaikea esittää tulematta tuomituksi omassa päässään. Pelkäsin rakastavani muiden kurjuutta, joka antaisi minulle tarkoituksen. Pidin ajatusta jo tuolloin pinnallisena, silti se vaivaa.
Pelkoni taustalla on, että elin kauan ristiriidasta. Vielä muutama vuosi sitten, kun jossain maa järisi, televisioni näytti kaikki ylimääräiset uutislähetykset. Merkittävimmät kotimaiset ja kansainväliset sanomalehdet olivat auki selaimen välilehdillä.
Adrenaliini syöksyi ympäri kehoa. Tapahtui jotain! Viimein! Adrenaliinin jälkeen iski misantropiaa muistuttava välinpitämättömyys.
Tietysti tunne oli harhainen. Kun vähensin uutisten seuraamista, en jäänyt kaipaamaan kurjuuksien paraatia.
Lopetin rappion seuraamisen jo vuosia sitten ja hautasin kaiken niin syvään kuoppaan, että ydinjätteiden loppusijoituspaikat ovat turvattomampia.
Moni sanoo julkisesti haluavansa leppoisaa hyvän mielen journalismia. Silti iltapäivälehtien kansissa bikineissä hymyilevään missiin liitetään otsikko: “Kohu-Suski oli koulukiusattu!” Pahvinaamassa, jonka elämässä ei ole tapahtunut mitään, on oltava jotain, mitä tahansa, joka karistaa tylsyyden harteilta. Ainoa seksiä parempi lääke on lika.
*
Alalle koulutettuna uskallan sanoa, että toimittaja etsii näkökulmaa väkisin. Näkökulma on yleensä ristiriita kahden asian välillä. Kun olen kirjoittanut edellisen virkkeen, tajuan siinä olevan avain estetiikkaani.
Haluan edelleen ristiriidan, on kyse ihmisen kasvoista tai siveltimenvedoista. Yksinkertainen on liian kaunista. Täydellinen mestariteos on kuollut pystyyn, koska se ei vituta ketään.
Joskus tuntui vaikealta eristää tämä tunne omaksi alueekseen ja pitää sitä abstraktina ajatteluna, jonka ei tarvitse sanella maailmaa estetiikan ulkopuolella. Taiteelta voi haluta samaa kuin maailmalta. Toivottavasti mahdollisimman harva haluaa maailmalta samaa kuin taiteelta.
Tämä kirjoitus on jatkoa