Sosiaalisen median käyttö luo tunteen siitä, että maailma kiihdyttää tahtiaan. Vauhdissa on pidettävä entistä tiukemmin kiinni tai luiskahtaa pois. Jos ei ole jatkuvasti paikalla ja valveilla, ei ole kiinni tärkeiksi mielletyissä kokemuksissa. Sivistys tarkoittaa pikaista informaatiota.

Tarkoitan nopeaa, puhelinkeskeistä sosiaalista mediaa. Kirjoitanhan blogia, joka lasketaan joukkoon yhtä lailla.

Pitkiä kirjoituksia sisältävä blogi on perusmuodoltaan staattinen, enemmän teos, lähellä kirjallisuutta, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Se on oma planeettansa kiertolaisineen – innostava itsessään sille, joka haluaa siihen erikoistua. Twitter sen sijaan on asteroidikehä.

Yksittäistä Twitter-profiilia selaamalla kirjallisia oivalluksia saa harvoin. Hyvien blogien lukeminen on kuin avaisi hyvän romaanin, runokokoelman tai tietokirjan. Blogi ei siksi aiheuta minussa yhtä herkästi tunnetta nopeudesta ja paineista. Siihen pysähtyy, ja se pysäyttää.

Nopean sosiaalisen median stressi jatkuu niin kauan, kunnes sulkee kaiken ja astuu ulkopuolelle. Äkkiä “meistä” joiden tekemisistä on loputtoman kiinnostunut tulee “niitä”. Tunne merkityksellisyydestä katoaa, koska tärkeysjärjestys muuttuu.

Ihmiset ovat paremmin läsnä. Tarkoitan tätä myös yksinkertaisimmassa kehollisessa muodossa. Digitaalin tuijottelun vähennyttyä toisen ihmisen olemassaolo näyttää paljon kiinnostavammalta, myös kiihottavammalta.

Sosiaalinen media alkaa näyttää kollektiivisen fiktion kehältä, josta haluaa pysyä erossa samalla vaistomaisella reaktiolla kuin silloin, kun tajuaa, ettei halua liittyä mihinkään uskontoon.

Jotta en karrikoisi digitaalisuutta tai edistystä, voin kokemuksesta sanoa, että myös kirjallisuus voi joskus toimia karmeana puuduttajana, joka repii olemisen suorasta kokemisesta masentavaan sumuun.

Se vain ei hyökkää päälle vaan odottaa hiljaa, joten sille antautuminen on enemmän oire kuin taudin aiheuttaja.