Oikeus olla oma itsensä ei tarkoita oikeutta olla oma itsensä, koska oman itsen paikallistaminen ja hallitseminen on todisteiden ulkopuolella olevaa toimintaa, käytännössä mahdotonta. Todellisuudessa oikeudella olla itsensä tarkoitetaan oikeutta tuoda julki sellaisia ulospäin näkyviä mielihaluja, jotka yksilö kokee vaarattomiksi ja yhteiskunnalle soveliaiksi. Yksilö voi tässä mielessä olla “oma itsensä” vain suhteessa muihin.
Vapauttaan arvostavan subjektin päämääränä on varmistaa, että yhteiskunta pysyy sellaisena, jossa subjektin omat mielihalut ovat edelleen sallittuja. Tämä ilmaistaan arkikielessä puhtaan, pyhitetyn Minän ulostuloina, oikeutena olla oma itsensä. Takana on usko siihen, että ihminen voi valita ja itseilmaisu on rajatonta, joten subjektin vastuulla on pitää yhteiskunta sallivana hänen omille haluilleen ja muiden vaarallisiksi koetut halut ulkopuolella. Vapaus olla itsensä ja valita pitää siis aina sisällään tämän toisen puolen.
Jos taas ei usko vapaaseen tahtoon, vapaus ilmaista itseään on merkityksetöntä. Mutta pääasiallisena yhteiskunnallisena tavoitteena voi edelleen pysyä sen varmistaminen, että omat halumme, joihin emme voi vaikuttaa, pysyvät edelleen sallittujen halujen piirissä, vaikka historia kulkisi eteenpäin.
Toisin sanoen on toivottava ja toimittava, että ennalta määrätyt heilahdukset yhteiskuntajärjestelmässä eivät horjuta itse järjestelmän perustaa niin paljon, että tietyt ennalta määrättyjä ominaisuuksia omistavat ihmiset ajautuisivat kohtalon oikusta sallitun historian ulkopuolelle, laittomuuteen. Vapaus valita ja vapaan tahdon puute kohtaavat oudolla tavalla, jos mietitään poliittista toimintaa. Näkemys vapaasta tahdosta tai sen puutteesta voi olla radikaalein eksistentialistinen ero ihmisyksilöiden välillä, mutta käytännön päämäärät voivat siitä huolimatta olla yhteisiä. Toivonkipinä sekin.