Kun klikkaat yllä olevaa videoesseetä, päädyt kohtaan, jossa puhutaan leikkauksen muutoksista vuosikymmenten välillä. Tekijä vertailee Imperiumin vastaiskun (1980) kohtausta tuoreemman Ant-Manin (2015) kohtaukseen.
Kummassakin on sama teema: sankari yrittää käyttää uutta erikoistaitoaan mutta epäonnistuu. Luke Skywalker yrittää nostaa avaruusaluksensa, muurahaisukko kommunikoida hyönteisille. Ero on, että Imperiumin vastaiskussa sekvenssiin käytetään 30 sekuntia, Ant-Manissa hädin tuskin sekunti.
Essee väittää, että vanhempi elokuva houkuttaa ajankäytöllään katsojan syvempään samastumiseen päähenkilön kohdatessa koettelemuksia.
Tämä edustaa kritiikin haaraa, jossa puhutaan siitä, mitä elokuvassa tulisi ja ei tulisi olla. Elokuvakirjallisuutta on tehty aiheesta hyllymetreittäin. Erityisesti elokuvantekijät miettivät näitä asioita, koska dramaattisen elokuvan tekeminen on psykologista manipulaatiota.
Olin videon huomiosta vaikuttunut, koska se oli konkreettinen ja havainnollistava, ja paljasti paljon myös omasta maustani. Silti, asiaa pohdittuani, näen ehjältä tuntuneessa väitteessä murtumia. Hetkeksi lumouduin argumentaatiosta ja olin ohittaa sen, mitä todella tunnen.
Vaikka näen mitä esseisti tarkoittaa, en pidä esimerkkiä Imperiumin vastaiskusta onnistuneena. Sisälläni ei liikahtanut kummassakaan esimerkissä mitään. Väite jäi teoreettiseksi sanahelinäksi.
Kyse on samasta meemistä kuin aina. Vaikeuksien kautta voittoon. Tunnistin sen kummassakin tapauksessa. Se riitti. Jos jostain pidin Imperiumin vastaiskun pidemmissä otoksissa, se oli kuvauksen ja lavastuksen värimaailma, joka miellyttää minua enemmän kuin Ant-Manin vastaava.
Elokuvan ilmiselvä sankari on vain sankari, arkkityyppi. Sankaria ei voi ymmärtää juuri siksi, että hän on sankari, jalostettu myytti. Samastumisen etsiminen on jäänhauras tapa peittää, että kyse on vain voimafantasiasta.
Toimintaelokuvia tehdään tätä nykyä siltä pohjalta, että katsojat ymmärtävät vähemmästäkin, mistä on kyse. Jo sekunnin perusteella sankarin merkki on lyöty. Sitten itse asiaan eli spektaakkeliin.
Ant-Manin huonous on jossain muualla kuin saman kliseen kertomiseen käytetyssä ajassa. Imperiumin vastaisku on merkittävästä kulttuurisesta asemastaan huolimatta yllättävän pienellä budjetilla tehty ja siksi luovempi. Ant-Man on syntyessään franchiseen tukehtunut, taskulaskimen tekemä elokuva.
Eli Imperiumin vastaisku on parempi taideteos, koska siinä on käytetty mielikuvitusta ja otettu riskejä. Ant-Man on jättibudjetilla tehty, studiotuubista ulos puserrettu Marvel-mössö. Niistä etsivät suuria laadullisia eroja kriitikot, jotka eivät ymmärrä suuryritysten toimintatapoja.
Mad Max: Fury Road (2015), jota pidän loistavana, on nopeiden otosten tykittämisestä niin onnistunut esimerkki, että se houkuttaa parodisiin tulkintoihin. Maxin menneisyyden haamut tulevat vastaan heti alussa niin nopein leikkauksin, että kohtauksesta on vaikeaa saada selvää. Hahmot luonnostellaan sekunneissa. Sitten mennään täysillä lopputeksteihin asti. Kaipasinko pitkää samastumiseen houkuttelevaa kohtausta, jossa punnitaan vaikeita valintoja? En kertaakaan. Elokuvan tyyli riitti. Puolivälin jälkeen löytyvä hitaampi kohta, jossa rakennellaan rauhallisemmin hahmoja ennen loppupuserrusta, on rikkoa rakenteen tarpeettomasti, koska hahmot ovat pelkkiä ideoita, täyttä pahvia. Fury Road on tulevaisuuden klassikko.
On harhaluulo, että suurin osa Hollywood-elokuvista, jotka ruksivat “merkityksellisen kertomuksen” laatikot olisivat hyvin kirjoitettuja, jos onnistunut teksti käsitetään monipuoliseksi ja luovaksi. Tähtien sota -elokuvat ovat lapsille suunnattua fantasiaa, vaikka niiden editointi olisi rauhallista.
Arthouse vetää oikeasti kirjoitetuissa tarinoissa pisimmän korren. Mieleeni ei tule montaa elokuvaa, jossa ihmisten elämiin tulisi uppouduttua yhtä luonnollisesti ja monipuolisesti kuin esimerkiksi Jacques Rozierin unohdetussa uuden aallon elokuvassa Du côté d’Orouët (1971).
Entä My Dinner With André (1981), joka rikkoo kaikki “hyvin kirjoitetun elokuvadraaman” tunnusmerkit ja oli silti taide-elokuvaksi menestys, jäänyt klassikoksi ja käsitteeksi; eräänlaiseksi testiksi, jota mukaillen myöhemmät elokuvien ja sarjojen tekijät ovat katsoneet voivatko päästä pälkähästä asettamalla itselleen samoja rajoituksia? Esimerkkeinä tästä Frasierin jakso My Coffee With Niles (1994) tai laajemmin Larry Davidin ura ja hänen tyyliään matkineiden sitcomien aalto.
Tai jos tuoreempaa näkökulmaa haluaa, Kenneth Lonerganin Margaret (2011) ei ole ehjä teos, mutta silti se on hahmojen kirjoittamisen huippusaavutus. Edelliset esimerkit ovat hyvin kirjoitettuja elokuvia, ja vaikka rytmi on niissäkin tärkeä, on ensiarvoista tajuta, että kaikki päähenkilöt luonnostellaan muuten kuin ruksimalla helppoon samastumiseen houkuttelevien piirteiden laatikoita.
Luken ahdistus aluksen upotessa suohon on sama asia kuin Ant-Manin luovuttaminen. Asia tulee jälkimmäisessä selväksi parissa sekunnissa, eikä viivyttely toisi valmiiksi tunnistettavilla troopeilla kyllästettyyn elokuvaan mitään uutta. Ant-Man ei ole Sátántangó, jossa aika itsessään on merkittävä osa teoksen rakennetta.
Se on eri asia, onko viipyilevämpi tahti merkittävä osa Imperiumin vastaiskun ylivoimaisuutta Ant-Maniin verrattuna, siis osa sen luovuutta.
Vaikka en pidä supersankarielokuvista (ei vain minun juttuni, sori) ja riemastuisin, jos niihin saataisiin jotain syvyyttä muistuttavaa, ihmettelen luuleeko kukaan kriitikko todella saavansa toivomaansa, kun harmittelee niiden pintapuolisuutta?
Ehkä siksi pieniin tyylillisiin muutoksiin elokuvien välillä tartutaan niin suurella innolla ja niitä analysoidaan Internet-videoissa ja -kolumneissa liikaa.
Isot ja vaikeat tunteet eivät kuulu markkinakoneistojen jättituotteisiin. Niitä vältetään samoista syistä, joiden vuoksi Putouksessa kerrotaan helpoimpia vitsejä tutuimpien karikatyyrien suilla: yleisöä saadaan vetoamalla alimpiin yhteisiin nimittäjiin. Liian tunteikkaat elokuvat karkottavat katsojat, jotka tahtovat viihtyä.
Keskitason budjetilla tehtyjen draamojen katoaminen elokuvateatterien ohjelmistosta supersankarielokuvien tieltä – ja siirtyminen arthouse-teattereihin tai Netflixiin tai Amazoniin – liittyy myös suoraan elokuvateattereissa käyvien haluun nähdä spektaakkeleita, jotka eivät saa herättää liikaa todellisia tunteita.
Kuvio nähtiin jo 50-luvun lukuisissa epookkifilmeissä ja niitä matkineissa peplumeissa. Miten asioiden yhteyttä ei nähdä?
*
Yleisö kaipaa merkitsijöitä. Esimerkiksi Hämähäkkimies: vielä muutama vuosikymmen sitten olisi ollut käsittämätön ajatus, että voidaan tehdä kolmen elokuvan sarja (2002–2007), joka rebootataan viiden vuoden päästä kahden osan voimin (2012–2014), jotka sen jälkeen rebootataan vielä kerran vain kolme vuotta edellisen osan jälkeen (2017)!
Ennen tämä olisi kertonut tuotantoyhtiöiden vakavasta kriisistä. Nyt se kertoo siitä, että samaa tuotetta voi myydä minimaalisin muutoksin uudelleen ja tuotot pysyvät korkeina. Jokainen elokuvista on ollut suurmenestys.
Katsojat ovat menneet katsomaan Hämähäkkimiestä, eivät elokuvaa, eivätkä he odota kuin pienimpiä yhteisiä nimittäjiä: hahmon jokamiesmäisyyttä, sinkoilua New Yorkin pilvenpiirtäjien välissä, seittilinkoa, lapsuuden piirretyistä tuttuja konnia. Mitään sisältöä näillä merkitsijöillä ei ole.
Tai kuten Netflixin toimitusjohtaja Hastings sanoi kriitikoiden lyttäämän mutta yleisön rakastaman elokuvan Bright (2017) kohdalla, Wikipediasta suoraan lainattuna: “If people are watching this movie and loving it, that’s the measurement of success. And if the critics get behind it or don’t, that’s a select group of social media influencers talking to a specific audience.” Täysosuma, valveutuneet todella saarnaavat vain toisilleen.
Kriitikot lyttäsivät Brightin jo tutuksi tulleista syistä. Se ei ollut “klassinen” käsikirjoitus, sen hahmot ovat ohuesti, nopeasti luonnosteltuja. Siinä on merkitsijöitä ilman merkityksiä. Eli se on typerä.
Ja sitä halutaan. Aivan kuin John Wayne ei voinut elokuvissaan itkeä, koska edusti silloista miesihannetta. Massat etsivät jotain muuta kuin hyvin kirjoitettua ja haastavaa.
Lopuksi, jos laajennetaan yhteiskuntaan elokuvien ulkopuolella, mitä ovat sosiaalisen median profiilit paitsi valikoituja merkitsijöitä, joiden toivotaan herättävän jotain tunteiden kaltaista, ei varsinaisia tunteita? Tarkoitus on luoda netin selaajille mielikuva olemassaolosta, ohut ajatus siitä, että sosiaalisen median profiilin takana on mukava, kunnollinen ihminen. Mutta väitettä ei saa ottaa liian tosissaan tai syntyy ikävyyksiä, tavalla tai toisella.
