Pari lyhyttä runoani löytyy nyt uusimmasta Tuli & Savun numerosta. Teema on “eläin”. Hyvä lehti onkin kyseessä. Mukana on esimerkiksi Maria Matinmikon essee, Tiina Lehikoisen uutiskollaasirunoutta kuin yli 30 sivuja kritiikkejä (muun muassa Pauli Tapion Varpuset ja aika -teoksesta). Anni Sairion ja Iiris Halmeen ulkoasu lehdelle on kaunis.
Kirjastosta löytää – tai kenties jostain lehtikaupasta, joka ei ole täysin Seiskojen valtaama. Tai sitten lehden voi ostaa Tuli & Savun verkkosivuilta suoraan kotiinsa.
Yle Areenasta löytyi Oscarin voittanut dokumenttielokuva Amy (2015), joka kertoo nasaalilla raspiäänellä mainetta luoneen pop-laulaja Amy Winehousen urasta.
Oli kiinnostavaa katsoa memento mori -tyylistä dokumenttia muusikosta, jonka työstä en ole koskaan välittänyt. Välinpitämättömyys auttaa keskittymään ihmiseen ja katsomaan elokuvaa tarkemmin.
Jälleen kerran tämä ei ole tarina musiikista taiteena vaan musiikista rahana sekä kertomus ihmisestä, joka oli poikkeuksellisen taitava laulamaan ja – ainakin luultavasti – halusi tehdä musiikkia.
Tämä halu yhdistettynä levy-yhtiön bisneslogiikkaan ja surkeaan otteeseen omasta elämästä laukaisi ketjureaktion, joka tuhosi hänet.
Amy Winehouse kuoli 27-vuotiaana alkoholimyrkytykseen muutaman vuoden mittaisen yleisen pilkan kohteena olemisen ja fanaattisen ylistämisen vuorotellen hänen elämässään. Liian kova työtahti joudutti romahdusta.
Dokumentin edetessä minua säälitti yhä enemmän Amy Winehouse ihmisenä niiden ohikiitävien yksityisten hetkien läpi, jotka elokuva näyttää.
Erityisen liikuttavalta ei tunnu laulajan monesti taltioitu sekavuus vaan ystävän kuvaama hetki ennen paparazzikuuluisuuden alkamista. Winehouse on kaverinsa kanssa lomalla Mallorcalla kuin kuka tahansa britti. Hän istuu baarin pöydässä, edessä drinkkilasi, käsilaukku viereisellä tuolilla. Kukaan ei tule kysymään typeriä. Hän istuu ja odottaa jotain tapahtuvaksi.
Yritän kuvitella, mitä hän mahtoi juuri sillä hetkellä ajatella. Ehkä uraansa mutta ei välttämättä. Kenties ei mitään suurta, vaikkapa että on mukavaa olla vain kaksin, ystävän kanssa. Sininen Camel-aski lojuu pöydällä, hiukset ja meikit ovat jo julkisuudesta tuttuun tapaan laitetut. Oliko hänellä hauskaa? Sen tiedän, mitä hän luultavasti haistoi, kuuli ja näki tuolla hetkellä. Eli hän koki vielä kerran elämässään yhden tavallisen, toivottavasti onnellisen illan.
Laulajattarella on viimeisillä hetkillään suunnaton omaisuus, mutta hän on menettänyt sen vuoksi tärkeimmän kuin pahimmassakin valistuskauhussa. Tärkein ei ole itsekunnioitus tai edes yksityisyys vaan, ironista kyllä, yksilöllisyys.
Hänestä on luultavasti tuntunut, ettei ole enää koskaan mahdollista jäädä kotiin, soitella kitaraa omaksi ilokseen ja syödä suklaata televisiota katsoen, tehdä omia juttuja niiden olematta samalla Amy Winehouse -juttuja, ikonin osia.
Tämä loppuun puserretun ihmisen lohduttomuus säälitti minua eniten. Kuten yleensä tällaisten dokumenttien kohdalla, siihen ei pureuduta tarpeeksi. Kaikki jää pinnalliseksi faktojen luetteluksi, vaikka tekijöillä on ollut vapaa pääsy lukuisiin yksityisiin videomuistoihin.
Winehousen pitää tehdä jatkuvasti jotain omalle tahdolleen vastenmielistä. Hän ei tahtoisi keikkailla mutta on keikkailtava. Hän ei tahtoisi luoda mutta on luotava. Lääkkeeksi hän oksentaa ja dokaa, oksentaa ja dokaa. Hänellä on miljoonien puntien edestä rahaa. Rahalla saa rohtoja paljon. Itselääkintä viinalla kertoo työväenluokkaisesta taustasta siinä missä puheenparsi ja asuvalinnat.
Amy on 2010-luvun Citizen Kane -moraalitarina, päähenkilönä nuori juutalainen jazzlaulajatar. Kun Winehouse voittaa koko liudan Grammyja, hän jää katsomaan televisioruutua silmät selällään ennen kuin halaa ystäviään ja työtovereitaan. Vaikka katseen voi nähdä merkkinä iloisesta yllätyksestä, on siinä myös kauhua.
Aina katsoessani dokumentin tai lukiessani näistä komeetoista, kaikista winehouseista ja cobaineista, en voi olla miettimättä, ettei kukaan uran ympärille kertyneistä kymmenistä tai sadoista ihmisistä nähnyt, että tässä on ihminen, joka kokee maailmaa niin kuin kuka tahansa, ei mikään robotti, mutta joka ei enää hallitse itseään eikä osaa tehdä oikeita valintoja.
Dokumentissa haastatellut mukavatkin ihmiset siirtävät vastuuta toisilleen tai välttävät siitä puhumista. Yksi laulajan läheisistä työkavereista sanoo, että toivoi perheen hoitavan asian. Eihän se hänelle kuulunut.
Vanhemmat ovat aivan yhtä kokemattomia toimimaan julkisuuden kanssa kuin ryöpytyksen keskellä oleva tytär. Isä vaikuttaa katkelmien perusteella narsistiselta nilkiltä. Äidillä ei ole osaa. Aviomies on samanlainen narkkari kuin laulajatar. Levy-yhtiötä ei kiinnosta kuin tulos.
Kukaan ei ole noussut tilanteen tasalle, tunnistanut itsessään sitä sankaria, joka riisuutuu ennalta määrätystä roolistaan ja yrittää pelastaa toisen ihmisen. Ymmärrän myös miksi. Itsetuhossa on vetovoimaa, joka helposti riistää asiaan sotkeutuvan mukaansa.
Tunsin myötätuntoa yksilön puolesta. Samalla epämiellyttävästi tiedän, että en tuntisi sitä, jos Winehousen esiin tuonut musiikkibisnes ja markkinointikoneisto ei olisi tehnyt hänestä tähteä, jonka elämäntarina ja musiikki ovat minulle ja miljoonille muille tuttuja.
Nauha paketin ympärillä on tämä vastarintaa teeskentelevä dokumentti, jonka asetelma tuntuu paikoin tekopyhältä. Katsoja voi järkyttyä vuorotellen jokaisesta kammottavasta asiasta, jotka Winehouse käy läpi, mutta nämä hetket ovat tallentuneet vain hänen julkisuutensa vuoksi.
Hänestä kirjoitettu, tallennettu ja sanottu moska on muotoiltu osaksi kollaasia. Dokumentti on viimeinen loru tuhoon tuomitun pop-tähden saagassa, hautakivi jonka äärellä itketään, ettei tarvitsisi oppia mitään. Voi huokaista: ihanaa, onneksi minä olen tavis.
Yleisössä on varmasti laumoittain samaa roskasakkia, joka nauroi Winehouselle hänen ollessaan elossa, mutta nyt pudistelee mutruhuulisena päätään surulliselle elämäntarinalle pohtimatta omaa osuuttaan.
Amy Winehouse nousi superjulkkikseksi 20-vuotiaana. Verrattain suojattua elämää elänyt 20-vuotias on lain silmissä aikuinen, kokemuksiltaan käytännössä lapsi. Kenellekään ei pitäisi antaa sen ikäisenä valtakunnan avaimia, tuskin vanhempanakaan.
Dokumentissa kammottavinta on, että jos Winehouse olisi kuollut tuntemattomana mutta samanikäisenä, en säälisi häntä tai oikeammin hänen muistoaan. En tietäisi kuka hän on, mikä voisi olla parempi.
Entä jos hän olisi ryhtynyt kotiseudullaan Camden Townissa vain paikalliseksi kuuluisuudeksi, esiintynyt yökerhoissa ja iloinnut saadessaan laulaa? Silloinkaan en ehkä koskaan olisi kuullut hänestä. Niin olisikin jo varmasti ollut meidän molempien kannalta parasta.
Tokyo Idols on Kyoko Miyaken 2017 BBC:lle valmistunut dokumentti pääasiassa teini-ikäisten tyttöjen pyrkimyksistä päästä eteenpäin japanilaisella musiikkialalla. Pop-laulajuuden paketti on vielä pidemmälle kehitetty kuin läntisessä idolikulttuurissa. Laulu ja tanssi ovat vasta alkua, kun idolit kilpailevat toisiaan vastaan fanijoukkojensa tuella erilaisia pienissä ja suurissa kisoissa.
Suurien idolien menestys on valtakunnallinen rahapaja (merkittävin bändi lännessäkin tunnettu AKB48), monilla taas ei ole kuin 20 uskollisen ja keikalta toiselle seuraavan fanin joukko, käytännössä pieni kultti.
Turkkalaisesti räkä ja muut eritteet naamasta valuvia ihmisraunioita ei kuvissa nähdä, mutta dokumentin keskushahmoksi nousevaa Rio Hiiragia itkettää välillä. Nuorta naista käy sääliksi. Työ vaikuttaa raskaalta. Oheiskrääsää painatetaan ja myydään. Netissä on päivittäin erilaisia meikki-, ruokailu- ja muita striimejä, joissa fanit voivat antaa rahaa. Faneja, useimmiten miespuolisia, tavataan myös kättelyjonoissa.
Jonot vastaavat Suomessa tutumpia nimikirjoitusjonoja. Pientä summaa vastaan fanit voivat kätellä hetken idoleitaan ja vaihtaa muutaman mukavan sanan. Tutkijoiden mukaan tapaamisissa on seksuaalinen vivahde, koska sukupuolien välinen kosketus oli vielä joitain vuosikymmeniä takaperin Japanissa tabu.
Tytöt, nuorimmillaan 13- tai 14-vuotiaat, jopa 10-vuotiaat, ovat omien sanojensa mukaan valmiita antamaan faneilleen paljon. Dokumentin keskiössä on vanhemman miehen ja nuoren naisen valtadynamiikka, mikä on erikoista myös siinä mielessä, että suuret ikäerot parisuhteissa ovat Japanissa epätavallisia, on vanhempi osapuoli mies tai nainen.
Dokumenttia on kutsuttu useampaankin otteeseen sleazyksi. Taustalla on oletus siitä, että artistit eivät osaa puolustaa itseään ja että fanien kiinnostus on ensisijaisesti seksuaalista. Huoli on perusteltu 10-vuotiaiden tapauksessa, mutta en olisi yli parikymppisten, perheiden turvaverkkoihin luottavien naisten tapauksessa joka asiasta samaa mieltä.
Tokyo Idols ei pääasiassa ole sävyltään tuomitseva vaan tarkkaileva, vaikka elokuva ei näytäkään, että aivan yhtä supersuosittujen miesidolien yleisöt ovat vuorostaan naisia kaikista ikäluokista, jotka osallistuvat aivan yhtäläisellä innolla kättelyjonoihin.
Eikä voi kiistää, etteikö joukko miehiä, teineistä kaljuuntuviin keski-ikäisiin, palvomassa neitseellisyyden ideaa edustavia yläkoululaisia ja lukiolaisia tuntuisi vieraannuttavalta… Koska se on näin avointa, ei niinkään siksi, etteikö sitä tapahtuisi kaikkialla.
Mitään pahaa ei lähtökohtaisesti ole siinä, että aikuiset miehet kuuntelevat nuorten tyttöjen tekemää musiikkia ja fanittavat, mutta lännessä on totuttu siihen, että asiaa pitäisi myös hävetä tai että sitä ei saisi tuoda esille. Monen artistin lahjakkuus kiistatta on seksikästä, on kyseessä mies tai nainen, eikä näitä kahta piirrettä voi aukottomasti erottaa toisistaan.
Valitettavasti esiintyjien todelliset kyvyt tuntuvat joskus olevan idolikulttuurissa toissijaisia söpöyden rinnalla, mutta tämä pätee moneen pop-muusikkoon muutenkin. Onko esimerkiksi Rihanna naisten ja vähemmistöjen asemaa olemuksellaan esiin tuova pop-kuningatar, jonka menestys on yksin syy kunnioitukseen, vai seksillä itseään myyvä, unohdettavia ralleja työstävä tuote? Kysymys on retorinen, idoli on molempia eri ihmisille.
Mietin katsoessani myös länsimaisten nörttien esimerkiksi Patreonissa rahoittamia naisia, jotka pukeutuvat suosikkipelihahmoiksi, ja levittävät haarojaan kameran edessä. Siihen verrattuna dokumentissa esitellyt vanhemmat miehet vaikuttavat kiltimmiltä. Ennen kaikkea heillä on kasvot, joilla he esiintyvät kameroiden edessä rehellisesti. Pelisäännöt tuntuvat olevan ainakin osalle idoleista selvät. He ovat faniensa keskiössä, ja suhde on vuorovaikutteinen. Idoli tekee parhaansa fanien viihtyvyyden eteen, mihin ei vaadita oikeastaan muuta kuin pari ystävällistä sanaa ja suosikkibiisien vetäminen. Fanit tukevat idoleitaan kannatustansseilla, katutason markkinoinnilla ja käytännön asioiden järjestelyissä.
Etnografiset dokumentit asettavat katsojan vaikeaan asemaan. Missä menee raja siinä, että voimme kulttuurisesti vaatia toiselta, täysin eri historiasta tulevalta kansalta samaa kuin vaadimme itseltämme (vaikka jätämme näppärästi huomiotta oman yhteiskuntamme vastaavia tapoja vain siksi, että pidämme niitä normaaleina), siihen en osaa vastata. Japani oli toisen maailmansodan jälkeen käytännössä kolonisoitu. Silti se on onnistunut säilyttämään omalaatuisen ytimensä. Pitäisikö heidän omaksua viihdekulttuurin lisäksi länsimaiset ajatusmallit? Ehkä. On paljon huonompiakin ajatuksia omittu. Toisaalta, koska liikutaan moraalisesti niin harmaalla alueella, länsimaisuuden asettaminen standardiksi tuntuu erityisesti liberaalien puheissa itselleen sokealta kulttuuri-imperialismilta eli juuri siltä, jota pitäisi kuulemani mukaan vastustaa, jos haluaa olla hyvä ihminen.
Tyttöjen fanittaminen liittyy kulttuurisiin termeihin moe ja kawaii. Ensimmäinen kuvaa kauniin nuoren naisen – bishôjo – herättämää tunnetta erityisesti mangassa, animessa ja videopeleissä, toinen söpöyden ihannetta yleensä. Moe eroaa esimerkiksi eroottisuudesta siinä mielessä, että ihastus on todellinen mutta seksuaalisuudella ei tarvitse olla siinä osaa eikä arpaa. Idolien ja fanien välinen kättely kuvataan dokumentissa seksuaaliseksi oikotieksi. Näin on varmasti joidenkin tapauksessa, mutta sen on jatkuessaan mahdollista saada myös uusia ulottuvuuksia, jossa eroottisuus muuttuu osaksi taustahälyä.
Länsimaisessa, erityisesti yhdysvaltalaisessa, mielipidekirjoittelussa on tapa käsittää japanilainen naiskäsitys pelkästään seksuaalisena objektifikaationa. Tämä ei ole nappiin osuva luonnehdinta, ja se toistuu valitettavasti lehdissä, joiden kirjoittajat ovat tietoisia omista ideologioistaan mutta eivät japanilaisesta kulttuurista. Nuoret naiset ovat myös yhteiskunnassa vapaimpia ilmaisemaan itseään, ja moni rooliinsa ja työuraansa jähmettynyt miesfani voi enemmän haluta olla nuori nainen kuin himoita tätä – eli kaipaa irrottautumista konservatiivisista lokeroista kohti yksilöllisempää elämää. Feminististä tai ei, tätä tulkintamahdollisuutta pyörittelee myös Tokyo Idols.
Idolikulttuuriin osallistuvat tietävät ulkopuolisia paremmin kyseessä olevan leikki. Kyse on fantisoinnista, joka on avoimen formalistista. Säännöt ovat selkeät, ja niille on omat rajansa, jotka leikkiin osallistuvat tietävät. Eräs miehistä, joka vaikuttaa krääsän täyttämässä yksilössään luuhatessaan säälittävimmältä, toteaa, että ei ole hullu vaan rationaalinen ihminen. Hän ymmärtää, että idolisoi mielikuvaa. Todellinen ihminen elää kuvan takana toista elämää.
Siitä moessa on kyse, mielikuvasta ja siihen ihastumisesta. Tätä kritisoi dokumentissa haastateltu sosiologi, joka huolehtii siitä, etteivät nuoret miehet etsi enää oikeita parisuhteita. Näkökulma on konservatiivinen, sillä vapaus olla valitsematta ura ja perhe on eräänlainen klassisen liberalismin valintojen maailman huipentuma. En kirjoita tätä puolustellakseni vaan ymmärtääkseni. Mielipiteeni on lähempänä sosiologia, sillä pidän loputonta fantasioihin upottautumista vahingollisena.
Kulttuurierot paljastavat oikein käsitettyinä jotain aina myös omaksi mieltämästämme kulttuurista. Länsimaissa korostetaan sisäistä kauneutta, mutta käytännössä asiat ovat ihmisten mielestä usein juuri siltä miltä ne näyttävät. Likaisia ajatuksia ei ole olemassa, jos niitä ei sanota ääneen.
Japanilaisetkin ovat toki tottuneet näyttämään faniutensa lähinnä tietyissä paikoissa ja tietyille ihmisille, mutta tähän on tulossa dokumentin mukaan muutos. Klisee on, että Japanissa arvostetaan muodollisia tapoja, länsimaissa käytöstapojen ja muodollisuuden merkitys on vähäisempi.
Johtopäätös on, että japanilaiset ovat pinnallisempia kuin “me”. Tämä on väärinymmärrys. Hienovaraisten vihjeiden ja kohteliaiden tapojen sisälle on koodattu suoraviivaisempia ehdotuksia.
Täällä moni pettyy, kun julkisuuden henkilö paljastuu yksityiselämässään virheelliseksi ja jopa pohditaan asiaa, koska luulemme ulkoisten eleiden tarkoittavan samaa kuin todellisuus. Japanissa taas on aina ollut eri käsitteet ulkoiselle (tatemae) ja sisäiselle (honne) elämälle, josta tapakulttuuri heijastaa tietoisesti ensimmäistä.
Samalla ymmärretään, että se, mikä tapahtuu sisällä, on eri asia ja läheisimpien ihmisten kesken merkityksellisempää kuin se, mikä tapahtuu ulkona. Yksityisyyden ja julkisen pelin rajat ovat selkeämmät kuin lännessä, jossa yksityistä ja julkista läträtään iloisesti sekaisin sen kummemmin moraalisia ulottuvuuksia pohtimatta, jolloin kysymys pinnallisuudesta muuttuu monimutkaisemmaksi.
Ero nörttikulttuureissa Japanin ja lännen välillä on hyväksyttävyys. Japanissa otaku – jonka alaryhmäksi wotan, idolifanin, voi mieltää – on ollut perinteisesti halveksuttava ihmisryhmä, undergroundia. Dokumentin mukaan otaku-kulttuurista alkaa tulla vähän kerrassaan valtavirtaa eli kehitys on sama kuin länsimaissa.
Kieltämättä tätä on syytä vastustaa, koska nörttikulttuuriin liittyy yletön kulutusteollisuuden ihannointi. Tyttöjen jatkuvaa ihkuhymyilyä enemmän minua vaivaa heidän asettamisensa jatkuvaan keskinäiseen kilpailuasetelmaan ja fanien rahojen tuhlaaminen muovikrääsään ja muuhun nonsenseen, josta suurimmat rahat käärivät kasvottomat managerit ja muut puliveivarit.
Onko feminismillä tehtävää Japanissa? On. Silti elokuva antaa idolien yleisöistä turhan yksituumaisen kuvan. 10-vuotiaiden tyttöjen bändiä fanittavien möreä-äänisten ukkojen joukot ovat ahdistavia, sen sijaan Rion fanit tuntuvat sankariaan aidosti kannustavilta työmyyriltä, tavallista innokkaammilta musiikkifaneilta, jotka eivät ole epätyypillisiä missään päin maailmaa.
Artistin täyttäessä 21 vuotta, katsojasta tuntuu hyvältä katsoa hänen liikuttunutta esiintymistään kyyneleet silmissä mukana laulavien fanien joukolle. Dokumentin sympaattisin mieskasvo on Rion ykkösfani. Hän jättää keski-iän kynnyksellä sararimanin työnsä ja perustaa oman yrityksen taloudellisesti epävakaana aikana idolinsa inspiroimana. Hän ikään kuin ryhtyy idolikseen ja alkaa viimein elää.
Dokumentissa haastateltu Rion perhe ymmärtää, että nuori nainen on oman valinnan tehnyt työntekijä eikä seksinukke. Äiti huolehti aluksi mutta nyt jännittää mukana. Nuoruudessaan kitaraa soittanut isä hieroo tyttären kipeitä lihaksia ja kannustaa oman tien kulkemiseen.
Kenellä tahansa on oikeus periaatteessa valita mitä tahansa, mutta samalla Suomessakin naisten urasuuntautumista kliseisille aloille voivotellaan. Vastausta etsitään patriarkaatista. Niin ovat täällä tehneet niin työnantajat kuin tilastokeskus, joskin käyttäen sanaa “asenteet”.
Todellisuudessa valintojen takana olevia syy-yhteyksiä on hankala osoittaa. Tyttö voi vallan hyvin ajatella, että hänellä on mahdollisuus olla liikennelentäjä tai tietokonekoodari, mutta mahdollisuus riittää, jos oikeasti häntä ei vain kiinnosta. Hän voi tyytyä vapaan valinnan ajatukseen, mitä suurempaa vapautta ihminen realistisesti tuskin voi saavuttaa, ja sitten valita olevansa jotain stereotyyppisesti naisille miellettyä. Luultavasti samasta syystä tytöt Tokyo Idolsissa haluavat olla idoleja, eivät yrittäjiä, vaikka ovat käytännössä kumpaakin. Jälkimmäinen on yksinkertaisesti saatanan tylsän kuuloista pop-tähteyteen verrattuna.
Jyri Majuri kirjoitti ansiokkaasti dokumentista Laajakuvassa.
Ovatko ihmiset onnellisia saadessaan valita eli ollessaan ainakin näennäisesti tasa-arvoisimmillaan, siis vapaita yksilöitä?
Luin ruotsalaisen Lena Anderssonin kolumnien suomennoskokoelmaa Enpä usko (2016). Naapurimaassa kiitellyn ja kiistellyn Anderssonin aatemaailmassa on paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta yhteiskunnallisesta ajattelusta. Valtio on epäilyttävä, holhousyhteiskunta ei eroa totalitarismista, yksilönoikeudet ovat merkittäviä ja tosia ja niihin kuuluu oikeus omistaa.
Kirjoittajana Andersson ei koskaan erikseen korosta olevansa libertaari. Luulen tämän johtuvan siitä, että hän pyrkii välttämään leimautumista uskottavuuden nimissä, mikä on täysin ymmärrettävää. Valitettavasti tekstin kieli on muissakin paikoissa tarpeettoman koukeroista Anderssonin välttäessä ideologioiden ja yhteiskunnallisten liikkeiden nimiä.
Hän esittää väitteitä mutta kaihtaa liiallista suoruutta, mikä hämää lukijaa: Mitä oikeastaan luinkaan? Siltalan sivuilla mainitaan Anderssonin laittavan itsestäänselvyydet päreiksi, mutta hyperbola vaatisi taakseen tekstiä, joka on dynamiittia eikä venkoilua. Suomesta vertailukohdaksi käy Matti Apunen, mutta Apunen on ärsyttävimmilläänkin tarpeeksi suora ja ymmärrettävä.
En aio sen syvällisemmin analysoida kirjaa vaan palaan alun kysymykseen. Anderssonin kolumneissa toistuu johtoajatus: Vapaus on kaunista ja totta. Ihmiset ovat onnellisimmillaan voidessaan valita vapaasti ilman yhteiskunnan puuttumista. Tässä ajatusmallissa esimerkiksi sosiaaliturva on haitallinen väliintulo, koska se rajoittaa niin auttajien kuin autettavien vapautta ja “orjuuttaa” keskiluokan auttamaan köyhälistöä, jolloin orjista tuleekin herroja, eikä mikään muutu.
Vapauden ja onnellisuuden suhde kiinnostaa minua, koska valinnanvapaus on kaikkien liberaalien ideologioiden takana. Liberaalit ideologiat taas pyrkivät mahdollisimman kattavaan onnellisuuteen. Onnea ei voi aukottomasti laskea, mutta tutkimuksia siitä on tehty. Luin YK:n tilaaman kansainvälisen onnellisuusraportin vuodelta 2017, siis juuri sen, jollaisia on tehty vuodesta 2012 alkaen ja joista tehdään vuoden välein uutisotsikoita myös täällä Suomessa.
YK pitää laillani onnellisuutta merkittävimpänä mittarina yhteiskuntien onnistumiselle. Raportti on koostettu pyytämällä arviot tuhannelta ihmiseltä jokaisesta tutkimukseen osallistuneesta valtiosta. Kansalaiset ovat siis itse saaneet arvioida onnellisuuttaan ja syitä siihen. Lista käsittää 155 valtiota. Alimpana Keski-Afrikan tasavalta, ylimpänä Norja. Suomi löytyy sijalta viisi.
Raportti on tulkinnanvarainen. Tiivistäisin sen kuitenkin näin: Se ei vahvista yksilönvapauden ja onnellisuuden välillä olevan suoraa yhteyttä yksituumaisella tavalla, jossa onnellisuus olisi vain kiinni yksilöiden periaatteellisista vapauksista. Tasaisesti onnellisimpien valtioiden kärjessä keikkuvat Pohjoismaat eivät ole klassisen liberaaleja ja yksilön oikeuksiin keskittyviä vaan sosiaalidemokraattisia yhteisöjä, joissa valtiolla on vahva mutta ei liian vahva rooli kansalaisten arjessa.
Itse asiassa yksilön mahdollisuuksille tehdä valintoja on annettu mittauksessa toki tärkeä mutta vertailussa pieni osa verrattuna elinajanodotteeseen, bruttokansantuotteeseen ja sosiaalisiin turvaverkkoihin.
Ihmisille on aivan yhtä merkittävää ellei merkittävämpää tieto siitä, että heistä pidetään huolta joko sukulaisten, ystävien tai valtion toimesta, jos he tippuvat pohjalle kuin se, että he saavat esimerkiksi ilmaista estoitta sananvapauttaan.
Klassisen liberalismin näkökulmasta holhoaminen on pois ihmisiltä, koska siinä yksilöt joutuvat mukautumaan ryhmien tahtoon. Tämä on moskaa, joka käy ihmisen luonteen sosiaalista puolta vastaan. Mitä merkitystä on sellaisella valinnanvapauden ihanteella, jonka ainoa kultainen päämäärä on onnellisuuden sijasta ideologian itsensä toteutuminen?
Suora lainaus raportista:
How do answers to the freedom question relate to the social foundations of happiness? In some ways the freedom and social support questions cover different but tightly related aspects of the social fabric. To feel secure, people need to feel that others care for them and will come to their aid when needed. To some extent, being in such a network of usually mutual obligations sets limits on each person’s freedom to make life choices freely, as the interests of others must always be borne in mind. It is apparent from our results that both features are important for a good life. It is also clear from the data that these different aspects need not conflict with each other, as the most successful societies are ones where both measures of the social fabric are strong. Indeed, some of the features of the social fabric that reflect its ability to care for people, in particular the health and education systems, also serve to level out the differences in life opportunities that affect the breadth and reality of the life choices open to each individual. For example, some Northern European countries ranking high in both social support and life-choice freedom have education systems that combine high average success while also narrowing the gaps in performance, and hence future life choices, between children raised in homes with very different levels of parental education.
Tätä ei voi kyllin alleviivata. Siinä se lukee, ja kyse lienee niin tieteellisestä raportista kuin ihmistieteiden tapauksessa voi olla. Ideologia tekee kuitenkin ihmeitä. Joukossamme riittää heitä, joiden mielestä olisimme todella onnellisia, vielä onnellisempia kuin nyt olemme, kallistuessamme keskitieltä jompaan kumpaan suuntaan.
Valinnanvapaudelle annetaan liberaalissa kulttuurikritiikissä suurin rooli, ja sen rajoilla spekuloidaan. Yksilöiden oikeuksien rinnalla mukaan on hivuttautunut myös pettymys järjestelmää kohtaan, joka on naamioitu byrokratiakritiikiksi. Olisiko liberaalien aika kääntää kelkka, tehdä yllättävä siirto ja omia se alue, joka perinteisesti mielletään konservatiiveille, siis kohdistaa katse myös vahvan yhteisön suomiin etuihin?
