Kirjallisuusblogi
Olen julkaissut muutamia runotuotoksiani, tällä kertaa kirjallisuuslehti Lumoojan uusimmasta numerosta (4/18) löytyy aukeamallinen. Selatkaa sitä siis lähimmässä kirjastossanne tai tilatkaa kotiin!
Numeron teema on historia, joskin itse sivuan aihetta tällä erää vain esittelytekstissäni. Erityishoukuttimena näette lehden sivuilla kauniit kasvoni.
Velmuillaan taas ensi vuonna. Ohessa parhaat tänä vuonna lukemani kirjat, joita tässä blogissa ei ole tarkemmin käsitelty aakkosjärjestyksessä. Eli: mistä olisin voinut kirjoittaa mutta en kirjoittanut, ainakaan vielä.
Diary (Witold Gombrowicz, eng. Lillian Vallee), Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia (Leena Krohn), Kesäkirja (Tove Jansson, suom. Kristiina Kivivuori), Maun fysiologia (Jean Anthelme Brillat-Savarin, suom. Jukka Mannerkorpi), Merkintöjä (Tua Forsström, suom. Jyrki Kiiskinen), Miss Ice Sandwich (Mieko Kawakami, eng. Louise Heal Kawai), Mitä sähkö on? (Juha Seppälä), Nöyryytys (Juhani Mattila), Orjattaresi (Margaret Atwood, suom. Matti Kannosto), Puhelinkeskusteluja (Roberto Bolaño, suom. Einari Aaltonen), Päivän talo, yön talo (Olga Tokarczuk, suom. Tapani Kärkkäinen), Tuo minulle auringonkukka (Eugenio Montale, suom. Hannimari Heino), Tuuli ja kissa (Lassi Hyvärinen), Töherryskirjat (Georg Christoph Lichtenberg, suom. Juhani Ihanus), Vieraalla maalla (W. G. Sebald, suom. Oili Suominen).
Luen paljon kirjallisuutta, jonka kuvittelen olevan ikäisilleni taidekirjallisuudesta kiinnostuneille jo vuosia sitten tutuksi tullutta; tällaisia ovat Sebaldin teokset, Kesäkirja, Mitä sähkö on? Elämässäni oli noin neljän tai viiden vuoden mittainen ajanjakso, jolloin en jaksanut lukea paljoakaan, joten monet minua kiinnostavat perusteokset ovat jääneet ottamatta haltuun.
Olen viime vuonna lukenut paljon suomalaista proosaa ja lyriikkaa. Näiltä osin jatkan viimevuotisilla linjoilla, mikä on erikoista; en ole koskaan ajatellut olevani erityisesti suomenkieliseen kirjallisuuteen suuntautunut.
Tärkeimpiä syitä edelliseen on kaksi. Ensinnäkin olen kiinnostunut omien kirjallisten pyrintöjeni (ja tämän blogin) vuoksi siitä, mitä tässä maassa kirjoitetaan ja siitä, miten se vertautuu maailmalla kirjoitettuun ja käännettyyn. Toisekseen, uutuuskirjoista lukemisen ja puhumisen nälän tyydyttää helpommin suomalaisilla teoksilla.
Seitsemän kirjaa on omasta hyllystä, loput kirjastosta. Kaksi kirjoista olisi jäänyt lukematta ilman Goodreads-sivustoa (Päivän talo, yön talo; Miss Ice Sandwich). Sarjakuviin tartuin tänä vuonna epätavallisen harvoin.
Erityisesti 80-luvulla keskustelua herättänyt psykologi Esa Sariola on huono aloittamaan ja päättämään romaaneja. Hän on harvinaista kyllä keskiosien kirjailija.
Tämä johtuu hänen teostensa episodimaisuudesta, joka on naamioitu yhtenäisellä juonella. Juoni on tekosyy erilaisille käyttäytymismuotoja esitteleville skenaarioille, jotka ovat useimmiten dialogeja.
Vuorosanojen kirjoittajana Sariola on taitava, minkä näkee kenties parhaiten hänen mainiosta ja vähän tunnetusta novellikokoelmastaan Ratkaisu kaikkeen (2008).
Esimerkiksi heppoisesta alusta käy vastikään lukemani Miehelle kuuluu kaikki -romaani (2003), jossa yritysjohtajaa nöyryytetään hänelle nauravien naisten edessä kauppareissulla, joten hän päättää kostaa perustamalla keski-ikäisten miesten “respect the cock” -tyylisen ukkokerhon, joka aikoo palauttaa miehisyyden kunniaan.
Lähtökohta ei ole epäuskottava, kun miettii kaikkia netin kautta äänen saaneita, maskuliinisuudestaan huolestuneita katkeria miehiä, mutta se sutaistaan kasaan niin nopean osoittelevasti, ettei sitä voi kuin pitää tekosyynä varsinaiselle sisällölle, eli erinäisille kerhon ympärillä pyörivien miesten ja naisten kriiseille. Jokainen luku on uusi asetelma, josta kirjailija mehustelee esiin kahden ihmisten välisen suhteen ongelmakohtia.
Esimerkiksi kirjan sivuhahmo Tom Östlundin ongelmallinen avioliitto vaimonsa kanssa on kuvattu kummankin osapuolen motiiveja kliinisesti, realistisesti esitellen. Kohtaukset jotka elokuvissa saisivat katsojat pyörittämään turhautuneina silmiään toimivat, koska Sariola ei jätä ymmärtämättä hahmojaan, vaikka empatiaa ei sivuilta tihku. Kuvaukset ovat kuin havaintoja perheterapiaistunnoista. Seuraavassa Tomin vaimon, Sirkan, motiiveja selittävä kappale:
Sirkka oli vuosien ajan pelännyt Tomin sanavalmista iskevyyttä ja ylimielistä kärkkäyttä. Tomilla oli tapa, jota hän itse tuskin huomasi: asiassa kuin asiassa hän ehätti tietämään enemmän kuin keskustelukumppani, korjailemaan ja oikaisemaan toisen puheita ja epäsuorasti vähättelemään muita ja korostamaan itseään. Ja loputtomat puujalkavitsit vaikka miten vakavissa asioissa. Ei tietenkään työasioissa, silloin hän oli aina taitava kuuntelija, mutta kotona ja hyvien tuttujen seurassa, silloin kun oli rentoutunut eikä kiinnittänyt huomiota siihen mitä sanoi. Ensimmäiset vuodet Sirkka oli alistunut, kunnes oli alkanut iskeä takaisin ja saanutkin Tomin perääntymään. Ei se oikeastaan ollut aluksi ollut edes alistumista ikävään piirteeseen, vaan yksi Tomin ominaisuuksista, jotka hän oli hyväksynyt, niin kuin sitä rakastuneena hyväksyy toisen kaikenlaiset piirteet.
Katkelma on kuin esimerkki terapiaoppaasta. Kun luen Sariolan kertojanääntä, ajattelen sen olevan tarkkaan kirjoitettua potilaskertomusta. Dialogeissa taas tulee esiin parisuhteiden ulkopuolella lähinnä terapiaistunnoissa paljastettua haavoittuvuutta. Tältä Tomin ja Sirkan aviokriisi kuulostaa, kun Tom yrittää antaa Sirkalle häälahjaa:
– Siitä on aikaa kun me on kahdestaan oltu matkoilla, Östlund sanoi rupattelevaan sävyyn.
– Käytiinhän me Turussa Kirstin luona.
– Niin mutta lomalla, ulkomailla. Jossakin etelässä.
– Olethan sinä saanut reissata.
– Ei me yhdessä ole oltu. Enhän minäkään lomilla ole siellä ollut. Siitä on niin kauan, että Jouni oli ihan pikkuinen vielä.
– Kävin minä Jounin kanssa sitten vielä, mutta sinä et silloin tullut mukaan.
– Ne oli niitä kiireen aikoja. Nyt voisi olla aikaa paremmin. Vai mitä meinaat?
– En tiedä. Samanlaista se on aina tuon kioskin kanssa.
– Ei semmoinen kioski nyt koko elämä ole. Järjestetään.
– Järjestetään, niin. Olisitpa järjestänyt silloin, kun sinulla aina oli niitä kiireitä.
– Se oli sitä aikaa. Mutta katsopa nyt: näetkö mitä tuolla on?
– Onko ne matkaesitteitä?
– Niitäpä niitä.
– Mitä sinä meinaat?
– Eikä tämä kattaus sano mitään?
– Mitä?
– Thaimaa.
– Tekeekö sinun mieli Thaimaaseen?
– Thaimaahan. Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen. Katsotaan kohta esitteitä. Syötkö vielä?
– Ei kiitos.– –
– Mitä sinä oikein meinaat, Sirkka kysyi.
– Minä meinaan ostaa sinulle hääpäivän kunniaksi lahjan. Tehdään matka heti kun sinulle sopii.
– Tuonne?
– Niin.
– Missä kaikki juopot käy harjoittamassa seksiä lasten kanssa. Luuletko sinä, etten minä ole lukenut lehtiä? Minulla on niitä kioski täynnä.
– En kai minä sinua mihinkään ilotaloon ole viemässä.
– Ei paljon puutu.
– Mitä sinä nyt oikein?
– Ja minunko pitäisi sitten sitten, sinun kanssa…
– Mitä?
– Mitä sinä oikein ajattelit?
– Sitä mitä sanon. Annan sinulle lahjan.
– Mitä sinä olet tehnyt?
– Miten niin?
– Kukkia ja päivällisiä ja etelänmatkoja. Ei ole sinun tapaistasi ollenkaan.
– Ei ole ollut, niin. Mutta nyt olisi, jos kelpaa.
– Jokin tässä on takana.
– Tässä on takana se, että minä halusin antaa lahjan.
– Minkä takia?
– Minkä takia? Minkä takia lahjoja nyt annetaan? Ei sitten, jos ei kelpaa.
– Tuommoisen ilotalolavastuksen laitat ja sitten tahdot Thaimaahan.
– Ilotalolavastus! Mitä vielä?
– Sinulla on syyllinen olo jostakin. Mitä sinä nyt olet tehnyt? Ethän sinä koskaan anna tämmöisiä lahjoja?
– Voi herran tähden. Minun pitäisi siellä sitten sinun kanssa, Östlund matki. – Mitä sekin on tarkoittavinaan?
– Tekeekö sinun mieli sinne niitä naisia katsomaan?
– Luuletko sinä, että minä ostaisin sinulle lahjaksi semmoisen matkan, että itse kulkisin ilotalossa? Enhän minä käy niissä muutenkaan.
– Mistä minä tiedän missä sinä olet kulkenut niillä matkoillasi.
– En nyt ainakaan ilotaloissa.
– Luulitko sinä, että minä lähtisin tuommoiseen paikkaan? Luulitko tosissasi?
– Luulin.
– Sitten saat luulla toisen kerran.
Lainaus on armottoman pitkä, mutta siitä näkyy koko tarkkojen repliikkien luoma kaari. Sirkan torjuvuus selitetään aiemmassa kappaleessa; mies ei huomaa omaa käytöstään. Kun Tom herää avioliiton kalseuteen ja yrittää korjata tilannetta etelänmatkalla, Sirkan reaktiossa on ilkeyttä ja kohtuuttomuutta. Samalla torjuvuus on perusteltua; syvälle juurtuneita ikävyyksiä ei korjata yksittäisillä lahjoilla, jotka muuttaisivat kaiken suunnan kerrasta, kuten Tom kuvittelee. Mies on valmis pyyhkäisemään “menneet ovat menneitä” -ajattelulla vuosien ongelmat maton alle, mihin vaimo ei suostu, koska kyse on jälleen yhdestä miehen vallankäytön välineestä. Tom myös alentuu käytökseen, jota hänen vaimonsa pitää erityisen ahdistavana, ivaamaan ja korjaamaan kriisin keskellä merkityksettömiä asioita (“Se on Thaimaahan, ei Thaimaaseen.”). Avioparin kriisin syvyydestä kertoo, että riidan lähestyessä heidän poikaansa pyydetään poistumaan huoneeseensa ja laittamaan musiikki kovalle, jotta hän ei joutuisi kuuntelemaan vanhempiensa kinastelua. Tällaisten eleiden merkitys, se että niihin on jo totuttu, kertoo perheyksikön vuotavista haavoista.
MTV:n haastattelussa vuonna 2009 Sariola on kertonut:
– Oli sitten kuinka fiksu ja koulutettu tahansa, parisuhdeongelmia tulee aina. Aivan silkoisesti sujuvaa elämää ei voi olla silloin, kun sitoutuu läheisesti ja antautuu pitkään parisuhteeseen. Väärinkäsitykset ja ongelmat eivät johdu miesten tai naisten tyypillisistä piirteistä, vaan saattavat yllättää meidät puskan takaa. Ihmiset voivat lähteä yhteiselle taipaleelleen hyvin aikomuksin, mutta joutua silti ihmeellisiin tilanteisiin. Ja se on se juttu, josta minä kirjoitan mielelläni.
Sen huomaa. Muista asioista Sariola kirjoittanee vähemmän mielellään. Tarkka korva kahden ihmisen väliselle kitkalle tekee Sariolasta Suomen mittakaavassa erityislaatuisen, hän tavoittaa puheen nyansseja yhtä vahvasti kuin Rosa Liksom mutta eri tavalla. Valitettavasti juonissa Sariola ei juuri loista. Niin tässä kuin esimerkiksi Kaikella voimallani -romaanissa (2014) tapahtumat ovat liian korkealentoisia, vaikka kirjailija on parhaimmillaan keskiluokkaisen elämän arkisissa kuvauksissa. Myös Miehelle kuuluu kaiken loppu sutaistaan kasaan dekkareita matkivalla loppupaljastuksen tapaisella, joka venyttää jälleen uskottavuuden rajoja.
Naishahmojen tähdittämä, hidastempoinen ja filosofiaan myönteisesti suhtautuva scifi-jännäri Annihilation (2018) oli kriitikoiden mielestä ilahduttava poikkeus yhdysvaltalaisessa elokuvatarjonnassa, ja arviot olivat sen mukaisia eli ylistäviä. Vaikka elokuva ei tuottanut rahaa, se on tulevien vuosien kulttikamaa.
En suoranaisesti moiti impulssista ylistää uutta; kun melkein jokainen iso uutuus on osa franchisea, siis pohjimmiltaan lastenelokuvaa, on hidastempoinen ja ainakin näennäisesti aikuisille suunnattu pohdiskelu virkistävä poikkeus. Annihilation ei valitettavasti vain ole kovin hyvä elokuva. Hyvä jää herkästi ulos, kun jokin on innostavaa. Nuorempana olin taipuvainen tähän virhearvioon. Sivuutin herkästi sen, etten tuntenut mitään, jos jokin täytti ulkoisesti näennäiskiinnostavan poikkeavuuden merkit. Luulen syyn olleen identiteetin vahvistamisessa. Koska jokin oli tehty minulle, esitin olevani suopeampi sitä kohtaan kuin sisuskaluissani tunsin. Sittemmin olen oppinut, että minun kohderyhmälleni suunnattuun taiteeseen saa ja tulee suhtautua epäillen. Kun erilaisuudesta pääsee yli, jäykkyys näkyy paremmin; Annihilation on umpitylsä ja ennalta-arvattava, sen filosofia uutta vain sellaiselle joka ei lue scifi-kirjoja, miljöönsä on toteutettu huomattavasti orgaanisemmin ja kauniimmin Andrei Tarkovskin Stalkerissa (1979). En usko Annihilationista tulevan sentään vuosikymmeniä kestävää kulttihittiä. Koin samoin Blade Runner 2049:n (2017) kanssa, jolle tosin povaan visuaalisuuden ja tähtinäyttelijöiden vuoksi pidempää ikää.
Poikkeuksellisuus ei yksin täytä taiteen kultaista sääntöä, jolla en tarkoita muotovalioutta, kolmen näytöksen rakenteita tai muita kömpelöitä kehikoita vaan teoksen kestämistä pidemmälle kuin huomiseen. Taideteoksen soisi olevan niin ajankohtainen, että se on ikuinen, jos mahtipontisuus sallitaan. Ottaakseni vertailukohdaksi jo mainitun Stalkerin, sen spirituaalinen, materialismikriittinen pohjavire on ollut vastalääke Neuvostoliiton virallisille hengen iloille. Tämä ei ole latistanut teoksen mainetta jälkipolville, Stalker on yksi venäläisen elokuvan suurimmista saavutuksista.
Kirjallisuuskritiikki ei selviä puhtaammin paperein, vaikka kirjallisuudesta kirjoitetaan keskimäärin hieman paremmin kuin elokuvista ja musiikista. Kestoinhokkini Miki Liukkosen Lapset auringon alla -romaania (2013) kuvailtiin ilmestyksenomaisena ulostulona suomalaisella kirjallisuuskentällä. Kriitikot olivat varautuneita muka-outouden edessä, samalla pöyristyneitä kirjailijan mielikuvituksesta. “Runoilijan kieltä” ja muita kliseitä läiskittiin huolella. En muista lukeneeni ainuttakaan virallista kritiikkiä, jossa kirjaa olisi tajuttu verrata Michel Houellebecqin, Haruki Murakamin ja Don DeLillon tuotantoihin, joita se päivänselvästi apinoi yhden Houellebecqin luomista hahmoista jopa livahtaessa pastissina Liukkosen romaanin sivuille. DeLillolta on otettu sanotun tiiviys, Murakamilta tapahtumakulku, Houellebecqilta teemat ja asenne.
Kirjallisuuskriitikot osoittivat oman lukeneisuutensa heikkouden ja sukupolvien välisen kuilun, koska eivät ymmärtäneet, mistä minun ja Liukkosen ikäinen, vielä verrattain nuori (kirjan ilmestymisen aikaan oikeasti nuori), taideromaaneista kiinnostunut ja englanninkielisiä kirjallisuuslehtiä selannut sukupolvi on innostunut. Osansa on sillä, että suuren yleisön tavoittava kirjallisuuskeskustelu Suomessa on hyvin Suomi- ja yhteiskuntakeskeistä, jolloin suosituinkaan käännöskirjallisuus ei ole kaikille ammattilaisille tuttua.
Viimeksi törmäsin erilaisuudesta hurmaantumiseen lukiessani arvioita ja nettikirjoitelmia Heikki Kännön Sömnöstä (2018). Seuraavassa kokoelma otsikoita ja lainauksia: Heikki Kännön Sömnö hämmästyttää aineksiensa runsaudella ja tekijänsä mielikuvituksella (Turun Sanomat); “Esikoisteoksen menestys ei ole lamauttanut Heikki Kännön pohjatonta mielikuvitusta” (Suomen Kuvalehti); “Tällaiset faktoja ja tieteen rajoja koettelevat uskomukset tekevät Kännön teoksista täysin omanlaisiaan luomuksia, jotka ovat tärkeä osa Sömnönkin lumoa” (Kiiltomato – eikö suomalainen lukeneisto tiedä mitään mystiikasta?); Heikki Kännön Sömnö on pökerryttävän omaperäinen taiteilijaromaani, joka noussee suoraan kulttisuosioon (ESS); Mielikuvituksen juhlaa Wagnerin tahdissa (Jorma Melleri). En tiedä mitä Hesarissa tarkalleen kirjoitettiin, koska maksumuurit ovat Saatanasta, mutta osaan arvata.
Mielikuvitusta on käytetty, vaan oliko kirja hyvä? Ilmeisesti oli, koska mielikuvitus on aina kehu, mitä sen ei pitäisi olla. En kirjoita tätä moittiakseni Kännöä. Sömnö oli ihan ok lukuromaani, hyvällä kielellä kirjoitettu, liian pitkä ja kevyt, oletettavasti satiirinen vaikkei irvailu jaksa kantaa sivumäärää, liukkosmaisesta tapahtumien ja hahmojen kavalkadistaan huolimatta johdonmukainen näyttäessään patriarkaalisten rakenteiden ja kolonialismin pohjimmaisen turhamaisuuden – näitä hahmoja ei voi ja tule sääliä. En voi sanoa pitäneeni romaanista paljoa, mutta en vihannut sitä. Satun vain pitämään kirjailijuutta latistavana ilmoittaa, että tekijällä on hyvä mielikuvitus, sillä se tarkoittaa aina vain erilaisten asioiden asettamista kuvailevaan järjestykseen, mille esimerkiksi Tommi Melender irvailee Rautakaudessa (2018). Kännö kertoo Sömnön jälkisanoissa kirjoittamisen olleen noin vuosikymmenen mittainen prosessi. Mielikuvituksella on varmasti osansa, mutta suurempi osa voi kuitenkin vielä olla kustannustoimittamisella, lähdetyöskentelyllä ja yleisillä kertojantaidoilla.
Jumalaton sekasotku, sitä Luca Guadagninon uusin kauhuelokuva on. Olin nähnyt häneltä aiemmin tylsänä pönötyksenä pitämäni I Am Loven (2009), enkä välitä Dario Argenton alkuperäisestä tyylitellystä giallosta. Syy katsomiseen oli, että edes etäisesti lupaavalta tuntuvia (kauhu)elokuvia ei valitettavasti usein näe isolta kankaalta. Remake ottaa vielä huomattavasti isomman askeleen saatanalliseen suuntaan kuin 70-luvun alkuperäisteos. Siitä ja väkevästä noitailusta nautin. Viime ajoilta hyvä vertailukohta on Chilling Adventures of Sabrina (2014–). Sarjakuva siis, en ole tv-sarjaa katsonut.
Yhdysvaltalainen tanssinopiskelija, Susie Bannon (Dakota Johnson), saapuu Länsi-Berliiniin tanssikouluun. Hän on heti luonnonlahjakkuus ja saa pääroolin koulun pääesityksessä. Tanssikoulu on tosiasiassa noitien yhteisö, joka valmistautuu tulevaan sapattiin. Ulkopuolella on vuosi 1977, krautrock soi, David Bowie hengailee kaupungissa ja eletään saksalaista syksyä: kommunistiradikalistinen RAF on kaapannut Saksan työnantajien liiton pomon, vanhan natsin Hanns Martin Schleyerin. Valtio ei tällaista kauaa katsele, ja sosiaalidemokraattinen liittokansleri Helmut Schmidt pistää kovan kovaa vastaan.
Tanssikoulua pyörittäviä noitia tämä ei sen kummemmin hetkauta, heillä on omat vaaralliset kahinansa. Tässä elokuvan ensimmäinen käsittämättömyys; sen sijaan, että katsojan useimpien elokuvien tapaan annettaisiin ymmärtää pienestä vihjeestä tapahtumien tausta, ei Suspiria jätä muistuttamatta, missä mennään. Ulkoisten ja sisäisten valtapelien rinnakkaisuutta hierotaan naamaan. Mikä ulkona merkitsee patriarkaalisen järjestyksen kriisiä, näkyy sisällä matriarkaalisen vallanvaihdon kipuiluna.
Tai jotain. Suspiria on teemoiltaan, estetiikaltaan ja rakenteeltaan niin joka puolella, että siitä tulee avantgardea vahingossa. Se on kai kuvaus feminististen valtarakenteiden muutoksesta noitien valmistautuessa tärkeään sapattiin, toisaalta poliittisen ilmapiirin historiallisesta kärjistymisestä. Mikä jottei, sekoitetaan mukaan vielä vanhaa kunnon pop-psykologiaa, tällä kertaa jungilaisen symboliikan muodossa! Tilda Swinton saa luvan esittää kolmea roolia, joista yksi on miespuolinen, psykiatrina työskentelevä vanhus, muut kaksi noitia joista yksi näyttää 50-luvun beatnikiltä ja toinen sulaneelta muovisotilaalta. Freudin ego, superego ja id? En tiedä, koska elokuva haluaa samalla myös kovasti kertoa jotain holokaustista. Tragedian sivuteitse kokeneelle psykiatrivanhukselle on annettu nimeksi Klemperer ja noidat kertovat hänen tehtävänsä olevan todistajuus ja ei helvetti. Kamera pyörii vinhaa vauhtia ympäri, 150-minuuttisessa elokuvassa tapahtuu jatkuvaa salamaskarvaamista Michael Bay -hengessä ja joukossa on pari todella ilkeää väkivaltakohtausta, joista ensimmäistä katsoessa minun oli pakko siristää silmiäni. Taustalla ulisee Thom Yorke. Jossain välissä myös loitsitaan. Ja kyseessä on tanssielokuva. Ei tällaista behemotia voi ottaa vakavasti. Ei tarvitse olla kyyninen huomatakseen Suspirian olevan paikoin vatsaa vääntävän vakava, sitten campia sillisalaattia.
Englanti on rajallinen kieli, ja kun luen kritiikeistä, että elokuva “explores” Saksan historiallista tilannetta, en voi pistää sanavalintaa kuin kliseisyyden tai historiallisen tietämättömyyden piikkiin; joskin inhoan elokuvien kutsumista “tutkielmiksi” muutenkin, niin kuin sana antaisi ylimääräistä akateemista uskottavuutta. Suspiria ei “explore” mitään, se esittää suorasukaisesti, että tässä on Baader-Meinhof-ryhmä, joka yritti kaataa oikeiston markkinaliberaalin järjestyksen ja joka lopulta kukistettiin; eikä kuitenkaan kehtaa suoraan sanoa, mitä mieltä asiasta pitäisi olla. Samalla noitien yhteisössä on tapahtumassa vallankumous, jonka seurauksena vanha demokraattisesti valittu mutta epädemokraattisesti toiminut valta tuhotaan alkutekijöihinsä, tosin puolueettomat sivustakatsojat voidaan säästää ja tämän elokuva esittää… hyvänä? Historiallinen tosiasia toki on, että väkivaltaisissa vallankumoustilanteissa pelkkä johtajan surmaaminen ei yleensä riitä vaan on tuhottava koko vastustava rakenne, mutta että tähän sanomaan törmää yhdysvaltalaisrahoitteisessa arthouse-kauhussa… Erikseen myös muuten korostetaan, että vanhoista noidista hyvänä jätetään henkiin rouva Marks. Hänen etunimeään ei paljasteta, epäilen sen olevan Carlina.
Amazonin rahoittama elokuva tuskin kutsuu tekemään kanssaan vallankumousta, mutta Suspiriassa on niin monta pientä elementtiä, että edellä esittämäni tulkinta on pinnistämättä mahdollinen, eikä sen sanoma tule siitä selvemmäksi, jos sellaista edes on. Onpa elokuvassa myös kohtaus, jossa noidat esittävät tanssiteoksen Volk. Sana yhdistetään Saksan historiassa, erityisesti niin sanotun Vergangenheitsbewältigungin aikana, neutraalien sävyjen lisäksi myös nationalismiin.
Selkeästi vääriä tulkintoja on hankalaa rajata pois, tosin täytyy olla henkisesti laiska, jos näkee elokuvan antifeministisenä kritiikkinä, kuten jotkut ovat tehneet. Noitien yhteisö on paralleeli ja fantastinen, ja sen sukupuolellinen rajaus on olemassa korostaakseen naisten historiallisesti vähäisiä mahdollisuuksia päästä valtaan. Heidän keskinäiset skismansa ovat heidän heikkouksiaan noitina, vallanpitäjinä, ei naisina. Sitä paitsi olen kuullut niin monta kertaa perusteetonta lässytystä “naiseuden voimasta”, joka liitetään tanssiin, että kun Suspiriassa tanssilla kirjaimellisesti tapetaan ihmisiä, olin hihkua riemusta. Kas siinä on sitä feminiinistä voimaa!
Pohjimmiltaan nautin elokuvasta, vaikka en voi suositella sitä kenellekään. Omakaan iloni ei ole varauksetonta. Pidän armottomuudesta ja ainutkertaisuudesta, mutta elokuva sisältää paljon kaikkea peittääkseen yksittäisten huomioidensa sisällöttömyyden. Huonosti yhteen sopiessaan palaset muodostavat vahingossa kokeellisen mosaiikin. Se on elokuvan pelastus. Niin kuin rinnuksille nakkikiskalla käyvä spurgu, Suspiria pakottaa minut ottamaan kaiken huomioon armotta, vaikka en saa mitään selvää sen mongerruksesta.