2004 ja 2016 välillä julkaistuista neljästä Nick Caven musiikkialbumista yksikään ei ole täysin onnistunut. 2004 ilmestynyt Abattoir Blues / The Lyre of Orpheus on yksi vuosikymmenensä suosikkilevyjäni ja viimeinen perinteinen The Bad Seeds -levy pursuillen kauniita melodioita, feedback-meteliä, sähköistä melankoliaa, ironiaa, naivismia.
Kuvittelisin, että kitaristi Mick Harveyn kyllästyminen bändiin teki sovituksille hallaa. En ole koskaan ollut Warren Ellisin musiikin ystävä, en siis välitä Dirty Threestäkään, ja hänen multi-instrumentalisminsa on Harveyn lähdettyä saanut viimeisen viidentoista vuoden ajan yhtyeen soundissa yhä enemmän tilaa.
2016 ilmestyneestä Skeleton Treestä kuului pitkästä aikaa aito tunne, ymmärrettävistä syistä. Artistin teini-ikäinen poika kuoli levyn äänitysten aikana tiputtuaan rotkoon.
Tapauksen aikaan levyn tekemistä tallensi Andrew Dominik, ohjaaja jota voi tuotantonsa perusteella kutsua omien pierujensa haistelijaksi. Hän sai albumin teosta ja tekijöiden surusta aikaiseksi dokumentin One More Time with Feeling, joka on imelässä estetisoinnissaan epämiellyttävän lähellä kitsiä.
Edellisessä tapauksessa vastenmielisyys ei ole artistin syytä, vaikka hämmästelen halua päästää ketään kameroiden kanssa lähellekään oman surun keskellä, vaikka tarkoitus teoksella olisi välttää median muita uteluita.
Sen sijaan varhaisempi Cave-dokumentti 20 000 päivää maan päällä (2014) on ankeaa katsottavaa artistin itsensä takia.
Filmi on tehty Caven kanssa yhteistyössä. Elokuvan kömpelö rakenne on olevinaan artistin elämän kakskyttonnisen päivän tapahtumien lista ja siihen sisältyy muun muassa “terapiaistunto”, joka kuulostaa fanihaastattelulta, jonka Cave on itse etukäteen sanellut.
Elokuva on tietenkin Caven itsensä käsikirjoittama “ilmiöstä nimeltä Nick Cave”, yleisöä varten lavastetusta artistipersoonasta, jonka täytyykin elokuvan sisällä tuntua feikiltä. Asetelma ei silti tee sen elokuvan ajatuksista mielenkiintoisia tai sen itsekeskeisyydestä lainkaan vähemmän tylsää.
Jotain Orson Wellesin F for Faken (1973) kaltaista on saatettu tavoitella. Artisti kääntyy sisäänpäin ja paljastaa huijariutensa esittämällä itseään. Harmi, etten juuri pidä Wellesistäkään ja tällaiset “huijasinko teitä vai en” -läpyskät ovat nokkavaa kikkailua, joka yrittää väistää ilmiselvää omahyväisyyttään.
Olen miettinyt, miksi lahjakkaille käy aina näin? Miksi he haluavat avata sydämensä kameran edessä ja tulla kaikkinensa esille siinä elämän vaiheessa, kun oikeasti kiinnostavat asiat on jo tehty?
Sama on käynyt Kauko Röyhkälle. Pidän Röyhkän uransa alkuvuosikymmenenä tekemää albumien sarjaa “Suomi-rockiksi” kutsutun tallukkamaisen ilmiön piristävimpinä saavutuksina. Muutamia satunnaisia napakymppejä on tullut sen jälkeenkin.
Julkisena persoonana Röyhkä on sietämättömän omahyväinen niljake, joka on erityisesti Internet-areenan kautta saanut horinoilleen aivan liian suuren yleisön.
*
Vaikka elokuvan lähtökohta kuulosti hassulta, jostain syystä toivoin saavani suhteellisen tylsän levyntekodokumentin, jossa artisti vastaa muutamiin kysymyksiin musiikistaan ja sen jälkeen keskitytään kuuntelemaan sitä.
Myönnän, että kyse oli omasta toiveajattelustani. Oletin, että imagostaan huolimatta Cave pitäisi teatraalisen esiintyjäpuolensa erillään arkiminästään ja käsittelisi persoonaansa ja imagoaan etäisyydellä ja ironialla, jota väläytellään vain harvoin (pokkana esitetty “kuinka saksalainen mies kusi Tracy Pew’n päälle” -monologi nauratti).
Cave-elokuvat ovat paljastaneet asemastaan kivuliaalla tavalla tietoisen suuren egon, joka ei osaa työntää julkisuutta pois luotaan.
Kun taiteilija tulee tietoiseksi omasta imagostaan ja alkaa tarkkailla itseään sen kautta, peli on menetetty. Vain mestari voi toistaa itseään alkamatta matkia kaikkea aiemmin tekemäänsä, vaan pikemminkin joka kerta eri avaimen samaan oveen löytäen.
Estetiikan puolesta olisin mieluummin nähnyt tuhnuisen ja amatöörimäisen, 8 mm filmille kuvatun dokumentin The Birthday Partyn alkuvaiheista. Tai vain keikkataltioinnin, joka ei ole epämukavan lähellä idolipalvontaa juuri siksi, koska se on esitys, teatraalinen tilanne, jonka kaikki tietävät leikiksi. Onneksi elokuvan viimeisillä minuuteilla pääsee katsomaan hetken ajan juuri sitä.
Elokuvan parhaat hetket tapahtuvat saumakohdissa, joita on aivan liian vähän. Cave unohtaa hetkeksi kameroiden läsnäolon ja puhuu esimerkiksi Warren Ellisin kanssa Nina Simonen keikasta.
Caven äänen nuotti muuttuu, artisti rentoutuu, katoaa gootti-imagostaan tarkasti huolta pitävä “mystikko”, tilalla on Simonen suuri fani.
Caven puhuessa itsestään ja lauluistaan selvästi tietoisena itsestään mielenkiintoni alkaa harhailla ja lopulta katoaa. “The song emerges from the spirit world…” Lässyn lässyn, samaa muka-mystistä paskaa saa kuulla kaikilta lauluntekijöiltä.
