Jos kirjailija mainitsee teoksessaan, että linja-autossa “kaikki näpräävät puhelimiaan” se on satiirinen kärjistys tai sillä on joku muu merkitys: irvailu, hätäsanoma tai jokin. Lukijat ovat tottuneet puhelimeen luonteenpiirrettä tai statusta ilmaisevan asian symbolina, vaikka reaalimaailmassa tällä symbolilla ei ole merkitystä eikä puhelimen käyttöä voi yksiselitteisesti lukea näin.
Tässä kirjallisuus ja elokuva laahaavat todellisuutta jäljessä. Laskin viimeksi kaupungin linja-autossa istuessani kaikki matkustajat, jotka eivät tuijottaneet puhelimiaan. Heitä oli kuudestatoista ihmisestä kaksi, joista minä olin yksi. Se toinen kuunteli puhelimellaan musiikkia.
Puhelimiin tuijottaminen on jatkuvasti läsnä olevaa arkea. Se on ollut sitä kiihtyvällä tahdilla ainakin 10 vuotta. Fiktiossa puhelimien poissaolo ottaa yhä useammin silmääni. Ihmislaumojen tuijottelu omiin syleihinsä olisi kameran linssin lävitse häiritsevää katsottavaa. Siksi statisteja ei elokuvissa ohjata tekemään niin. Mutta kun eron todellisuuteen huomaa, alkaa katsojana häiriintyä toiseen suuntaan. Immersio paukahtaa rikki.
TV-sarjan tai elokuvan linja-autoissa ja junissa ihmiset tuijottavat ikkunasta, keskustelevat keskenään tai syövät eväitään. Tosiasiassa 80–90 prosenttia tilan ihmisistä katsoisi turpa kiinni puhelintaan. Vain kaltaiseni asennevammainen tuijottaa reaalimaailmassa junan ikkunasta kuin siellä olisi mitään nähtävää, omissa ajatuksissaan.
Kirjallisuudessa puhelimien jatkuvan läsnäolon pitäisi olla yhtä lailla tunnelmaa ja tilaa ilmaiseva lause kuin “syksy oli alkanut kauniina”. Sen sijaan puhelimen näpelöiminen korostaa aina henkilön kiireisyyttä tai epäsosiaalista luonnetta, vaikka kirjaimellisesti lähes kaikki tekevät niin, jatkuvasti, kuin julkisen tilan vaatimana pakkoliikkeenä, eikä puhelimien symbolisesti ilmaisema epäsosiaalisuus ole mikään fiktiivinen poikkeustila vaan reaalinen sääntö. Pikemminkin fiktiossa pitäisi erikseen korostaa, jos joku ei hinkkaa kosketusnäyttöä.
Olen miettinyt aivan samaa!
Kun elokuvan päähenkilö matkustaa yksin junalla, hän tuijottaa ikkunasta ulos. Katsoja tietää, että ikkunasta tuijottaessaan päähenkilö ajattelee ongelmallista tilannettaan, rakkautensa kohdetta, lapsuuttaan tai muuta elämänsä (ja tarinan) kannalta olennaista asiaa.
Tuntuu jotenkin kummalta, ettei reaalimaailman ihmisillä näytä olevan erityisemmin tarvetta pohdiskella elämäänsä.
(Omien havaintojeni mukaan nykyinen lähes tauottoman kännykäntuijotuksen kulttuuri – kulttuuri, jossa puhelimen selaaminen on perustila ja kaikki muu toiminta poikkeus – tosin alkoi vasta suunnilleen 2012-2013, jolloin älypuhelimen omistaminen alkoi olla Suomessa normi. Omiin teinivuosiini kymmenen vuotta sitten sisältyi vielä varsin paljon ikkunoista tuijottelua ja päänsisäistä ajattelua.)
Kiitos kommentista. Perusteluni aikavalinnalle on, että noin 10 vuotta sitten käymässäni opinahjossa alkoi näkyä älypuhelimia (lähinnä iPhoneja). Määrä oli toki huomattavasti pienempi kuin nyt eikä keskittymiskyvyttömyys yhtä suurta. Tottumus puhelimiin puuttui. Mainitsemasi vuodet todella ovat sitten ne, jolloin älypuhelimista tuli joka ihmisen kyborgisia liitännäisiä. Silloin ostin sellaisen myös itse.