Taideteos voi satuttaa sielua, jos sen on ottanut omakseen ja äkkiä siihen puhkotaan ulkoa reikiä. Näin kirjoitin eilen, mutta haavoittuvaisuudelle on kääntöpuoli. Objekti on pyhä. Sitä tunnustamalla syntyvät kultit, joiden jäsenet löytävät toisensa. Viime syksynä olin lautapeli-illassa, jossa mukana oli paljon minulle aiemmin tuntemattomia ihmisiä. Yhden päällä tunnistin erään suosikkimuusikkoni fani-t-paidan. Kyseiselle taiteilijalle löytyy faneja tästä maasta ja kaupungista sen verran vähän, että symbolin kantaminen herättää heti huomioni. Otin asian puheeksi ja hänen iloisen vastauksensa vuoksi tunsin heti olevani keskustelukumppaniani lähempänä kuin muita tilassa olevia – että voisimme olla kavereita tämän illan ajan. “Rakastimmehan samaa naista”, jos sallitte ilmaisun. Tunnustan pitäväni vastaavista syistä kirjallisuutta pyhänä objektina. Onko se mielestäni loukkaamaton? Ei. Mutta se tuo elämääni tarkoitusta mielen sopukassa, joka on omistettu vain sille. Se ei ole loukkaamaton vaan korvaamaton. Sen kautta tunnistan kaltaiseni ihmiset, ja koko ilmaisuni kietoutuu sen ympärille niin, etten tiedä mitä tekisin ilman sitä, vaikka en enää loukkaannu itse objektien, arvostamieni kirjojen, kritisoimisesta.