Huomaamatta huonoja hokemia, 2

Posted on by kangasvalo

“Kyse on kasvatuksesta.”

Tätä toitotetaan Suomessakin kommenttipalstat ja mielipidekirjoitukset täyteen, kun nuoriso on käyttäytynyt otsikoiden mukaan huonosti. On kyse roskaamisesta tai murha-aallosta, vika on aina vanhemmissa. Ei sillä tietysti väliä, että poliisin mukaan nuoriso on kauttaaltaan aiempaa kunnollisempaa.

Eikä kiltteys taatusti ole yksin kasvatuksen ansiota vaan myös yhteiskunnan, joka kasvatuksen arvoja ohjaa. Sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio ja passivoivan, helposti mobilisoidun viihdeteollisuuden kehitys ovat isoja asioita. Rötöksiä tehdään vähemmän myös siksi, että nuoret viihtyvät vähemmän ulkona.

Myytti vanhempien suuresta vastuusta on huonosti ajateltu, sillä se kiistää ihmisyksilön ainutlaatuisuuden, oman luonteen. Se on orjallisen psykologinen ajattelutapa, ei oikein kulttuurisidonnainen (koska se ei ymmärrä muun ympäristön vaikutusta nuoren kehitykseen) muttei biologinenkaan (koska biologia vapauttaisi vanhemmat vastuusta).

Sen sijaan se on yksinomaan syyllistävä. Sillä työnnetään yhteistä vastuuta ja ehkä jopa ajatuksista käsittämättömintä – ettei ihmisen sielua voi tai jopa saa hallita – pois, toisten syliin.

En tarkoita, etteikö lapsen kasvatuksella ja suhteella vanhempiin olisi vaikutusta, mutta erityisesti kasvava nuori etsii samastumiskohteensa muualta. Aika harvassa ovat teinit, jotka ilmoittavat vilpittömästi ihailevansa äitiä ja isää ja haluavansa olla aikuisena samanlaisia.

Idolit löytyvät muualta, kavereilta saadaan käyttäytymismallit tiettyihin toimintaympäristöihin, joissa aikuiset eivät ole läsnä (jolloin aikuisten maailman säännöt eivät myöskään päde). Niin kuin kaikki ihmiset, lapsi tai nuori on erilainen ihminen erilaisessa ympäristössä ollessaan.

Pidän vanhempien syyllistämistä inhottavana siksikin, että on häirikkölapsia, joiden vanhemmat eivät yksinkertaisesti mahda lastensa luonteelle mitään. Kaikkea on kokeiltu, on itketty ja yritetty ymmärtää, kokeiltu terapiaa ja kuunnella nuorta, mutta apu ei toimi tai sitä ei ole saatu.

Tai vaikka kyse ei olisi edes häiriköinnistä. Jos mietin omaa nuoruuttani, eivät samastumiskohteeni olleet kotona, niin paljon kuin vanhempiani arvostinkin. Merkittävämpiä asioita tuolloin olivat taideharrastukset, ystävyys ja kaveripiirin kolttoset, koska olin kasvamassa aikuiseksi.

Epäanalyyttisena nuorena en tajunnut sitä, että juuri perheen vakaus taustalla auttoi tällaisten irtiottojen tekemisessä. Moni nuori ei tajua tätä samaa, vaan etsii elämää jostain muualta kuin kodin seinien sisältä. Niin kuin kulttuurissamme yleisesti on tapana.

PS – merkintöjä suruvuodelta

Posted on by kangasvalo

Pentti Saarikosken (1937–83) kuolemasta on tullut kuluneeksi tänään 36 vuotta. En ollut ajatellut häntä vuosiin ennen kuin luin jokin aika sitten hänen viimeisen vaimonsa Mia Bernerin (1923–2009) kirjan PS – merkintöjä suruvuodelta (1986).

Saarikoski on minulle merkittävin yksittäinen suomalainen kirjailija. En usko, että olisin koskaan alkanut kirjoittaa tosissani ilman hänen vaikutustaan. Asia vain on näin. Kyse on ajoituksista, oikeista hetkistä, ja inspiraatiosta.

Uskon, että hän on tässä mielessä ylittämätön myös monille muille kirjoittajan uraan käyneille, vaikka aistin, että tästä kiitollisuudenvelasta ja Saarikoskesta yleensä on olemassa jonkinlainen vaitiolovelvollisuus.

Se on jotenkin noloa.

Saarikoskesta tuntuu olevan sanottu kaikki, hänet on ehkä jo luokiteltu muinaisjäänteeksi, kaikki ovat lukeneet “Penaa” ja Penasta on puhuttu jo tarpeeksi, joten Penasta voidaan jättää jo puhumatta. Katseet suunnattakoon muualle. Eikä nuorempaa polvea tietysti edes kiinnosta.

*

PS on kirja Saarikosken elämästä mutta myös matkasta kohti kuolemaa, jonka hän aiheuttaa itselleen. Kun Saarikoski lopulta menehtyy, se on samanaikaisesti alkoholismilla itsensä tappaneen, riutuneen miehen viimeinen pihahdus ja sodanjälkeisen suomen merkittävimmän lyyrikon lähtö.

PS merkintöjäMerkittävimmällä en tarkoita välttämättä parasta. Saarikosken tuotantoon kuului monia sellaisia teoksia, joita on nykyään lähinnä vaivaannuttavaa lukea, selviä välitöitä, huonoja käännöksiä jotka on tehty rahapulassa…

Kuvioon kuuluu, että osa näistä välitöistä on vuosien mittaan muuttunut mielessäni sympaattisiksi ja osa raivostuttaviksi. Muutaman vuoden välein ne ovat vaihdelleet paikkoja.

Ja sitten on Tiarnia-sarja (1977–83), joka oli vavahduttavan suvereeni, kun luin sen ensimmäisen kerran, ja on järisyttävä nyt, edelleen, ja kun vanhenen ja vuosi vuodelta lähestyn Saarikosken ikää hänen tätä sarjaa aloittaessaan alan ymmärtää sitä aina vain paremmin.

*

Huomaan PS:a lukiessani arvostavani Mia Bernerin kirjallista otetta. Se on fragmentaarinen, ei sentään aivan kollaasimainen, mutta olennaisen löytävä. Hän kirjoittaa Saarikoskesta konstailematta, niin kuin asia on. Pentti on depressoitunut, viinassa pilalle liuotettu, itsekäs ja vaikea, usein suoranainen paskiainen.

Mutta samalla kirjoittajalle niin rakas. Saarikoskessa on herkkyyttä, jonka Berner tuo esiin: Mies on epäkäytännöllinen mutta oivaltava. Hän puhuu kauniisti, on huomaavainen, intohimoinen ja rakastava omalla kömpelöllä tavallaan, vaikka toisinaan myös kauhea mäntti.

Huomaan ajattelevani, kuinka Saarikoski on siis vain ihminen, inhimillinen, mutta sellaisella tavalla, joka olisi tätä nykyä sosiaalisesti halveksuttavampaa. Hänen heikkoutensa ja virheensä ovat sellaisia, joista kirjoitetaan nykyään täysin tuomittavana, toksisena maskuliinisuutena, jota kenenkään ei tarvitsisi sietää. Mikään rakkaus ei olisi tällaisen ihmisen kestämisen arvoinen.

Ja sanottiin näin varmasti jo tuolloin. Berner ei tälle lotkauta korvaansa. Hän ja Saarikoski rakastavat toisiaan parisuhteen vittumaisista puolista huolimatta. Se merkitsee kaikkea, eikä Berner pidä itseään runoilijan äitinä vaan nimenomaan vaimona – ja omana ihmisenään. Hän myös sanoo, ettei halua antaa kuvaa, että nuorten runoilijoiden tulisi ryhtyä alkoholisteiksi voidakseen olla “uusia Saarikoskia”, päinvastoin.

Vaikka runoilija pysyy omaehtoisen jääräpäisenä loppuun asti, Ruotsissa asunut norjalainen Berner saa hänestä hiottua pois karkeita, rumentavia ja kovin suomalaisia särmiä, kuten tavan vuoksi ilmenevää homofobisuutta.

Yksityiselämässään Saarikoski on joissain asioissa hyvin naiivi, hänessä on viattomuutta, joka olisi voinut päästä esiin paremmin ja terveemmin vuosikymmeninä, jotka eivät määritelleet miehen roolia niin tiukasti.

*

Pääpaino kirjassa ei kuitenkaan ole kirjailijan hankaluus, ja se on hyväkin, sillä Tuula-Liina Varis on kirjoittanut tästä puolesta ansiokkaasti omassa muistelmateoksessaan Kilpikonna ja olkimarsalkka (1994). Ehkä siis on hyvä kuulla myös kauniista ja luovasta, vastapainona, ja muodostaa kokonaiskuva siitä.

Se mitä menneisyyden hahmoissa arvostetaan riippuu ajasta. Yksilökeskeisenä aikana ihmiset arvotetaan heidän yksityiselämänsä mukaan. Suuretkaan oivallusta ja mielihyvää tuottavat saavutukset eivät merkitse juuri mitään, jos tyyppi on yksityiselämässään kusipää. Jotkut tuskittelevat täysin vakavissaan, etteivät voi nauttia hienoista taideteoksista, jos niiden tekijät tiedetään inhottaviksi ihmisiksi, jopa boikotoivat näitä taiteilijoita suojellakseen omaa herkkää moraaliaan.

Sanavalinnoistani voi päätellä mitä mieltä tästä olen.

Ennen sitten vaakakuppi oli liiaksi toiseen suuntaan kallellaan, ihminen sai olla vaikka millainen pyhä hirviö ja toisia kyykyttävä Jouko Turkka kerran taiteellisen nerouden viitan saatuaan. Vastuussa ei tarvinnut olla mistään, vastenmielisyys pistettiin suurten luonteiden väistämättömien varjopuolten piikkiin, vaikka ylilyönnit olisivat kuinka rajuja. Toki tätä tapahtuu vielä nykyäänkin, mutta siihen ehkä tartutaan hanakammin.

Alan ymmärtää vuosi vuodelta paremmin, miksi Witold Gombrowicz kuulutti modernin ajan haasteeksi yksilöllisen ihmisen löytämisen. Tapa jolla puhumme toisista ihmistä osoittaa kerta toisensa perään, ettemme näe juuri yksilöä, näemme vain semioottisia merkkejä, usein sellaisia kuin olemme valmiiksi halukkaita näkemään. Puhumme teoista mutta käyttämissämme sanoissa tekijä ja teot ja jopa suhtautumisemme tekoihin ovat sama asia.

*

Kun Saarikoski kertoo kirjoitettujen sanojen itsensä riittävän olemassaolonsa perusteeksi, vastaus eräältä nuorelta on pettynyt: ai sä teet vaan jotain sanaleikkejä. Runoilija jysäyttää nyrkin pöytään ja karjaisee: “Ei tämä ole mikään pöytäleikki!”

*

Saarikoski selvästi ymmärtää oman paikkansa runouden jatkumossa. Teoksessa on paljon puhetta kirjailijoista, jotka ovat vaikuttaneet runoilijan ilmaisuun, ihmisiä joiden työtä hän ihailee: James Joyce, William Carlos Williams, Ezra Pound, Walt Whitman… Osa heistä hengenheimolaisia, osa muuten vain mielihyvää tuottaneita. Eeva-Liisa Mannerista ja Paavo Haavikosta Saarikoski puhui kunnioittaen. P. Mustapään merkitystä runoilijan ilmaisulle Berner alleviivaa hanakasti.

Kiinnostavaa tämä on siksi, että en juurikaan näe nykykirjailijoiden avointa puhetta omista vaikutteistaan. Enkö näe sitä enää omalta sokeudeltani vai onko se oikeasti vähentynyt?

Siis lehtijutuissa, tiedän että yksityisesti kirjailijat intoilevat muista kirjailijoista tavattomasti.

Itsestä syntyvään nerouteen en usko lainkaan, vaan Flaubertin ja Saramagon ohjeisiin lukea jatkuvasti. En tunne ainuttakaan aidosti hyvää kirjoittajaa, joka ei olisi myös kova lukemaan – joka ei arvostaisi joitain toisia sanankäyttäjiä ylitse muiden.

Pidän oikeastaan sietämättömänä ihmistä, joka arvostaa omaa kirjoittamistaan muiden kirjoittajien ylitse, ehkä juuri siksi, koska olen ensisijaisesti lukija enkä kirjoittaja. Samoin ajattelen, että kirjallisuus, jota ei tajuta kytkeä kirjallisuuden perinteeseen, on valmiiksi pystyyn kuollutta. Se luulee tai ainakin esittää keksivänsä jotain, on omahyväistä.

Itsetietoisuus voi olla vastaisku mytologisoidulle kirjailijakuvalle, josta yksi esimerkki Saarikoskikin on, vieläpä vanha valkoinen mies ja iso, radikaali julkinen persoona, kirosanoja toisensa perään. Postmodernissa ajassa jatkumot kirjoitetaan uudestaan tai niitä ei tunnusteta ollenkaan.

Pentti Saarikoski ei tosiaan ollut vaatimaton, mutta jos hän jotain osasi, keskittyessään, se oli kirjoittaa, ja hän osasi kirjoittaa, koska tiesi paikkansa kirjallisuuden jatkumossa. Tunne siitä PS:a lukiessa on vahva.

*

Huomaan kirjan lopetettuani, että en ole päässyt Saarikoskesta eroon, vaikka minusta pitkän aikaa tuntui, että niin pitäisi tehdä. Palaan hänen teoksiinsa edelleen, vaikka harvemmin. Tiarnia-sarja on työpöydälläni jälleen.

Ajan mittaan melkein kaikki muut nuoruuteni taiteelliset innoittajani ovat menettäneet merkityksensä, kiitos myös nostalgialle vastaisen luonteeni. Vain vahvimmat ovat jääneet. Asiaan voi vaikuttaa, että tajusin mitä kirjoittaminen minulle merkitsee vain vajaat viisi tai kuusi vuotta sitten, ja jollain tavalla opettelen kirjoittamaan edelleen. Saarikoski puhuttelee kuitenkin yhä.

Muistiinpanoja elokuvista, 2

Posted on by kangasvalo

La Cérémonie (Ohj. Claude Chabrol; Ranska: 1995)

Pilaan tässä tekstissä koko elokuvan juonen, joten jättäkää lukematta, jos haluatte yllättyä. La Cérémoniessa Sandrine Bonnairen tulkitsema Sophie palkataan porvarillisen perheen uudeksi taloudenhoitajaksi. Sophie kohtaa ennen pitkää paikkakunnalla asuvan postineidin, Jeannen (Isabelle Huppert). Sophie on itsevarma, lähes autistinen.  Jeanne on räävitön ja katkeroitunut yhteiskuntaa kohtaan. Jeannen radikaalit ajatukset löytävät lukutaidottomasta Sophiesta ymmärtäjän. Kaksi naista löytää toisistaan kaikupohjan, joka huipentuu anarkiaan ja väkivaltaan.

La Cérémonie on häiritsevä elokuva, minun oli vaikeaa katsoa sitä. Elokuvaa ei voi kutsua kostopornoksi porvarillisuutta kohtaan, niin tarkasti elokuva esittää sen keskiössä olevan perheen virheistään huolimatta tai juuri niiden vuoksi inhimillisinä ja näiden kohtalo tuntuu todella kurjalta. Tässä suhteessa Chabrol voittaa Michael Haneken tämän omassa pelissä 100–0. Hanekella on pakkomielle kommentoida ylemmyydentuntoisena katsojan makaaberia kiinnostusta, kuin väkivaltaista elokuvaa myötäelävä katsoja ei etsisi vuoristoradaltaan mitään muuta kuin animaalista himojensa täyttymystä. Chabrol sen sijaan ymmärtää, että arthouse-elokuvaan orientoitunut emotionaalisesti valpas katsoja asettaa itsensä jatkuvasti eri henkilöiden asemaan olematta mikään robotti. Jännitin ahdistukseen asti, milloin isäntäväelle paljastuu Sophien olevan lukutaidoton, mutta vielä enemmän sitä, mitä seurauksia asiasta on ja kenelle. Ohjaaja vitsaili filmin olevan viimeinen marxilainen elokuva. Tokaisussa on väkevää ironiantajua, sillä jos Sophie ja Jeanne ovat marxistisia hahmoja, he ovat elävä esimerkki siitä, miksi kommunismi ja fasismi epäonnistuivat mutta jaksavat edelleen puhutella joitain kansalaisia. En usko tekijöiden ajatelleen elokuvaa mikään vertauskuvallisuus edellä, siihen se on liian monitasoinen. Kyseessä on vain pirullisen taitavasti rakennettu, sosiopaattista mielenlaatua tarkasti kuvaava trilleri.

Käsittelen silti lyhyesti elokuvan luokkakysymyksiä. Huppertin ja Bonnairen hahmot edustavat sellaista työväenluokkaisuutta, jota pitäisi ajatella entistä tarkemmin Internet-aikakaudellakin. Vaikka sosialismi olisi pehmentynyt länsimaissa sosiaaliseksi liberalismiksi, luokkayhteiskunta ei ole kadonnut minnekään. Joillain ihmisryhmillä on edelleen massiivisesti enemmän kuin toisilla, niin rahaa, valtaa kuin mahdollisuuksia. Luokkien kiistämisen myötä syntyy entistä katkeroituneempaa työväenluokkaa ja keskiluokkaa. Ainoa lohtu on viihde. Sophie ja Jeanne ovat kirjaimellisesti lumoutuneita jatkuvasti pauhaavasta televisiosta ja filmitähdistä.

Meidän maailmamme Internetissä purkautuu jatkuvasti yksien kateellisuutta ja kaunaa toisia kohtaan, jossa on mukana aimo annos pelkoa oman elämäntyylin katoamisesta tai sen mitättömyyden paljastumisesta. Se ilmenee raivoisana vastareaktiona ja kasvavana välinpitämättömyytenä, jopa vihana toisten ihmisten arkista olemista ja käytöstapoja vastaan. Yksi melskaa, toinen lähtee mukaan tai hyväksyy toiminnan olemalla hiljaa. Lopussa ei ole väliä kumpi vetää liipaisimesta. Kyse ei oikeasti edes ole siitä, mitä toiset ovat saavuttaneet, vaan inhosta sitä kohtaan mitä nämä ovat – anti-intellektuaalisuudesta, lukutaidottomuudesta, kyvyttömyydestä astua toisten nahkoihin. Chabrolin elokuvassa surmatyön jälkeen yksi ottaa mukaansa stereot, toinen ei yhtään mitään. Rikkaiden rikos on se, että he ovat olemassa, mutta koston jälkeen heidän omistamillaan asioilla ei äkkiä ole edes väliä.

Muutamia Takashi Iton elokuvia (Japani: 1993–97)

Katsoin muutamia Iton lyhytelokuvia. Olen pitänyt hänen aiemmin näkemästäni tuotannosta paljon. Jos erikseen pitäisi nostaa muutamia esimerkkejä hänen kattavasta tuotannostaan, Spacy (1980) ja The Moon (1994) ovat hyviä, vaikuttavia esimerkkejä Iton tyylistä. Ito on siitä kummallinen taiteilija, että hänen teoksensa herättävät aitoa hämmennystä. Ymmärrän suhteellisen paljon elokuvan tekemisestä, mutta minulla ei ole aavistustakaan, miten osa Iton elokuvista on toteutettu teknisesti. Erityisesti The Moon hämmentää minua. Ollakseen kotikutoinen avantgarde-taiteilija, onnistuu Ito usein orgaanisin keinoin tai filmitekniikalla luomaan omaperäisiä ja painostavia teoksia, jotka ovat genre-elokuvan puolelta eniten sukua kauhulle. Toisaalta Spacyn tehosteet muistuttavat Portal-videopelisarjan (2007–) vastaavia fysiikan lakeja rikkovia kieputuksia. Teoksen Zone (1995, artikkelin kuvassa) visiot päättömistä, istuvista miehistä ja leijuvista sielupalloista ovat taatusti inspiroineet Twin Peaksin kolmannen tuotantokauden (2017) näkyjä Mustasta mökistä. Lynch ystävineen on kopioinut jopa aika härkisti Iton kuvia ja erikoisinta on, että Twin Peaksissa tehosteet ovat kehnompia, Iton taikaa ei ole onnistuttu keksimään uudelleen. Nyt katsomistani Iton teoksista parhaiten mieleeni jäi December-Hide-and-Go-Seek (1993), jonka Ito on kuvannut silloin viisivuotiaan poikansa kanssa. Teoksen lähtökohtana on omaa lasta kohtaan silloin tällöin tunnettu vieraus, jonka käsittelemiseksi ja ylittämiseksi teos on luotu. Teknisesti teos on karkein Iton työ ja käyttää yksinkertaisia screen-divide-efektejä, mutta se on hänen tuotannostaan emotionaalisesti eniten avoinna oleva elokuva, jonka olen nähnyt, mikä on erityisen hienoa huomioiden aiheen olevan tabu, vaikka sitä käsitelläänkin nyt herkästi, tunteella.

Woodstock (Ohj. Michael Wadleigh; Yhdysvallat: 1970)

Woodstockin lumo on kenties osin siinä, kuinka täysin katastrofin partaalla ollut festivaali kuin ihmeen kaupalla onnistui. Ihmiset eivät alkaneet mellakoida mutavellin vallatessa kentät. Kukaan ei murskaantunut kaatuvien telineiden tai kaiutinkaappien alle, vaikka pari tapaturmaista kuolemaa sattuikin. Tämä oli osittain tuurista kiinni; dokumentti näyttää kuinka paidattomat hipit rakentavat puisia telineitä yläilmoissa jointit huulissa roikkuen… Armeijan vapaaehtoiset tulivat myös jakamaan ruokaa, vettä ja lääkintäpalveluita kaikille. Woodstockin lumo on myös siinä, kuinka huonosti se oli järjestetty, mutta artistit tajusivat kaikesta huolimatta tapahtuman arvon ja pystyivät antamaan periksi sekoiluista huolimatta. Selvästi raskaana oleva Joan Baez, jonka mies on vankilassa, on ehkä hiukan nyreissään joutuessaan soittamaan useita tunteja myöhässä, mutta hän kuittaa lopulta tilanteen vitsaillen, että ainakin paikalla on enemmän porukkaa kuin tämä piskuinen joukko… Tässä vaiheessa katsojia oli jo varmasti yli 300 000. Woodstockin lumo on mielettömän hienoissa musiikkiesityksissä. Onnekseni, vaikka en ole mikään faijarockin suurkuluttaja, pidän 60-luvun psykedeelisestä rockista ja folkista paljon. Erityisen arvokas dokumentti tämä on siksi, että studioalbumeillaan aika kuluneista artisteista paljastuu aivan uusi puoli. En ole koskaan ollut iso Sly & the Family Stonen tai Janis Joplinin studiolevyjen fani, mutta kiesus että heissä on voimaa lavalla. Woodstockin lumo on vastakulttuurissa. Asiallinen kuulutus lavalta: “Alueella kiertävää ruskeaa happoa kannattaa käyttää omalla vastuulla, se ei ole kauhean hyvää kamaa…” Esimerkiksi kannabis mietona huumeena on yhä useammassa paikassa laillista, mutta on hankalaa kuvitella nykyään tämän kokoluokan festaria, jossa olisi välispiikki, joka ei korosta omaa kapinallisuuttaan itsetietoisesti. Sadat tuhannet ovat kerääntyneet festaroimaan ja myös osoittavat, että festarit ovat vain festarit myötä- ja vastoinkäymisineen. Musiikkia voi kuunnella ja löytää nautinnosta vastarinnan ainekset itsessään sen olematta anarkistien vallankumous. Kaipaan nykyiseen nuorisokulttuuriin avoimen seksuaalisuuden, alastomuuden, nautintojen ja päihteiden käytön hehkutusta tämän saatanan tylsän, ahdistuneen, itseensä kääntyneen, konservatiivisen harmauden keskelle. Lumoa on myös valtakulttuurissa – kaupungin asukkaita haastatellaan ja vaikka jotkut ovat nyreissään, monet ovat ymmärtäväisiä ja rakastavia nuoria kohtaan. Kaikki festaroivat “lapset” ovat “kaikkien lapsia” ja arvokkaita tulevaisuuden kannalta, viis poliittisista jakolinjoista. Tämä on viimeinen kerta Yhdysvaltain lähihistoriassa, kun näin ajateltiin. Tämä ei ole dramatisointia. Jakolinjat jyrkentyivät tutkitusti 60-luvun jälkeen. Woodstockin lumo on myös tässä elokuvassa, ilman tätä elokuvaa ja elokuvan pohjalta julkaistuja kokoelmalevyjä olisivat nämä olleet hipat toisten joukossa. Woodstock näytti klassisen rock-festivaalin mallin – joka tosin ainakin Suomessa on pitkälti kuollut ja kuopattu; ryönässä möyriminen on vaihtunut samppanjabaareihin ja “tapahtumallisuuden” korostamiseen. Woodstockin järjestäjät toteavat, etteivät välitä pätkääkään, vaikka tapahtuma olisi taloudellinen katastrofi. Yllättävintä elokuvassa näistä sanoistani huolimatta on se, kuinka epäsentimentaalinen se on, vähemmän sentimentaalinen kuin tekstini perusteella voisi ajatella. Juhlinnan vastapainona lähes nelituntisessa teoksessa kuvataan bajamajakuskin toimintaa, salaliittoteoreetikkojen sössötystä ja ihmislauman keskellä paniikkikohtauksen saavaa nuorta naista. Mytologisoidut sateetkin vaikuttavat aluksi aivan hirveiltä ja olisivat luultavasti tarpeeksi jatkuessaan tuhonneet koko festivaalin.

Cannonball! (Ohj. Paul Bartel; Yhdysvallat: 1976)

Cannonball! on viihde-elokuva sanan parhaassa ja pahimmassa mielessä eksploitaation kultaiselta vuosikymmeneltä. Se on uskomattoman tyhmä autoporno/kaahailufilkka, joka ei jaksa edes kiinnittää huomiota omaan mahdottomuuteensa vaan singahtaa seuraavaan typeryyteen kuola valuen. Juoni: Jollain heppulilla on intohimona järjestää osavaltiosta toiseen yltäviä laittomia kaahailukisoja, joissa on isot rahapalkinnot. Mukana kisassa on komea hullunkuristen perheiden kavalkadi. Päähenkilöksi on tällä erää valikoitunut Pontiac Firebird Trans Amilla pöristelevä Coy “Cannonball” Buckman, jota esittää runkkuvainaa David Carradine. Pelkääjän paikalla istuu hänen rakastettunsa Linda (Veronica Hamel), joka sattuu olemaan myös hänen ehdonalaisvalvojansa. Kyllä, tämä on niin älykäs elokuva. Muita osallistujia ovat muun muassa yli-ihmisyyttään aksentillaan todisteleva sakemanni (James Keach) kanarianlinnun värisessä kaarassaan ja farmariautolla ajeleva perheenisi (Carl Gottlieb), jolla on luurankoja kaapissa. Kaikki hahmot esitellään yhdessä lyhyessä kohtauksessa, sitten jo ajetaan. Tämä on taloudellista kerrontaa. Elokuva ei kiinnitä mitään huomiota siihen, kuka kisaa johtaa ja miten, sillä kaaharit voivat juonen nimissä ottaa vaikka 30 mailin mittaisia välimatkoja kiinni sekunneissa. Meininki on kuin lapsille suunnatuissa kevyissä kaahailuelokuvissa, Kanuunankuularallissa (1981) ja Konnassa ja koukussa (1977). Veikeää yleistunnelmaa rikkoo, että hassut karikatyyrit saattavat kokea räjähtäviä kuolemia tulimerissä, mutta ei se mitään, sitten taas hupaillaan menemään. Pidän tällaisesta tunnelmasta tosin, sillä katsoja voi sentään arvuutella, kuka posahtaa väistämättömissä onnettomuuksissa ja kuka ei. Surrealistista tunnelmaa luovat Martin Scorsese ja Sylvester Stallone statistirooleissa gangstereina. David Carradine käyttää niin tiukkoja housuja, ettei katsojalle jää epäselväksi kummassa lahkeessa pikku-Carradine luuraa. Jostain syystä yksi elokuvan tuottajista on Shaw Brothers -yhtiön Run Run Shaw. Ehkä Death Race 2000:sta (1975) parhaiten tunnettu ohjaaja Bartel on saanut elokuvansa myös Criterion Collectioniin! Ei tosin tätä vaan kannibaalikomedia Eating Raoulin (1982).

Toimittajan somepaasto

Posted on by kangasvalo

Laura Friman kirjoitti Kulttuuricocktailissa – onkohan tämä jo tuhannes kerta joltain toimittajalta – somepaastosta ja siitä, miten se toimittajan elämään vaikutti. Ilmeisen negatiivisesti, lopputuloksena Friman menetti kaikki olennaisilta tuntuvat kontaktinsa ulkomaailmaan eikä nähnyt esimerkiksi uutisia.

Kirjoituksen kommenteissa moni ihmetteli, miten toimittaja voi viettää päivässä yli 8 tuntia puhelimella mutta ei näe uutisia muualta kuin sosiaalisesta mediasta?

Modest SteinIlmiselvin vastaus on, että Friman ei tiettävästi ole koulutettu toimittajaksi, vaan hän on opiskellut englantilaista filologiaa. Toimittajille yleensä korostetaan journalistin etiikkaa ja laajoja tietolähteitä alusta asti.

Journalismi on kuitenkin muuttunut; mukaan on tullut eri alojen asiantuntijoita tai epäasiantuntijoita, joita eivät kiinnosta maailman tapahtumat vaan omaan elämäänsä tai koulutukseensa liittyvät asiat, niin kuin valtaosaa ihmisistä.

Vaikka Friman on kirjoittajana parantanut vuosien mittaan tasoaan, muistan aikanaan nauraneeni epäuskoisena tämän tv-juttujen olemattomalle journalistiselle sisällölle esimerkiksi Imagessa.

Toimittaja sattuu olemaan sellainen yleisammatti, johon kelpuutetaan työnäytteillä, jos sellaisia onnistuu tekemään. Kuka tahansa voi lähettää juttunsa lähes mihin tahansa toimitukseen. Jos juttu on julkaisukelpoinen, voi sopia palkkiosta ja aloittaa tällä tavoin freelance-pohjalta ponnistavan uran.

Toimittajia ei pelkästään kouluteta liikaa, vaan samalle alalle on tunkua muualta. Syitä tunkuun voi olla monia, mutta aion kertoa tässä teille salaisuuden: viihteellisen ja lepsusti tehdyn toimitustyön tekeminen on helppoa ja haasteetonta duunia, jos osaa kirjoittaa muotin mukaisesti, eikä siinä mene paljon aikaa.

Siis viihteellisen. Taustoitetun ja informatiivisen journalistisen työn tunnistaa heti eikä sitä tehdä hetkessä.

Tämän vuoksi uutisten taso vaihtelee radikaalisti palvelusta toiseen. Journalisteja on kirjaimellisesti aivan joka lähtöön.

Ja siksi ainakin joku toimittaja voi olla puhelimella yli 8 tuntia päivässä.

*

Sosiaalisesta mediasta uutisensa lukeva tai katsova saa juttunsa suodatettuna oletetulle kohderyhmälle sopivaksi, eikä siihen tarvita Facebookin käyttämiä algoritmeja.

Esimerkiksi Instagramissa Ylen uutisia seuraamalla saa luettavakseen niitä uutisia, joiden verkkotoimitus olettaa kiinnostavan Instagramia käyttäviä kohderyhmiä.

Kiinnostavimmat ulkomaan- ja talousuutiset ovat lapsipuolen asemassa. Sen sijaan kotimaisia human interest -kirjoituksia ja populaarikulttuurijuttuja on paljon. Tämä korostuu story-puolella. Tämän huomattuani lopetin Instagramissa uutisten seuraamisen kokonaan. Jatkan niiden lukemista valikoitujen lehtien sivuilta niin kuin ennenkin.

Häkellyn siitä, kuinka vähän osataan soveltaa mediaa omaan käyttöön, vaikka juuri muokkaamisen palvelut mahdollistavat.

Jo ystävän tai sukulaisen mainosestoton selaimen käyttö on tipauttaa leukani hämmästyksestä. Ei vain siksi, että joku ei ole tajunnut mainosblokkien olemassaoloa, vaan siksi, että näen niin harvoin, kuinka aggressiivisesti ja vastenmielisesti mainoksia viskotaan silmille.

Tällaiset kokemukset muokkaavat kokemusta maailmasta ja mediasta eri ihmisillä radikaalisti eri suuntiin. Tajuttuani kuinka paljon monet edelleen joutuvat mainospommituksen kohteeksi koko yhteiskunta on alkanut näyttää toiselta.

Samoin törmään tasaisin väliajoin toistuviin päivittelyihin Facebookin ahdistavasta somevirrasta. Ilmeisesti joidenkin kavereina halutaan edelleen pysyä, vaikka nämä postaavat idioottimaista sisältöä.

Eikä siinä mitään, sosiaaliset verkostot ovat monimutkaisia, mutta eikö kukaan tiedä, että sosiaalisen median voi sorvata näyttämään itseltään? Facebookissa voi olla seuraamatta toisia ja silti pysyä kavereina. Palvelu mahdollistaa kahden kärpäsen lyömisen yhdellä iskulla.

Olen jo aiemmin kirjoittanut vaihtelevista algoritmeista, sattumoisin myös Frimanin kirjoittaman jutun yhteydessä. Tässä jutussa mainitsin, kuinka YouTuben arvauskoneisto on osunut makuni suhteen enemmän hutiin kuin muut palvelut.

Jutun kirjoittamisen jälkeen puhdistin kokonaan YouTuben selaus- ja hakuhistoriani ja aloitin alusta. Tällä kertaa yksilöidymmän tarjonnan rakentaminen on onnistunut paremmin, koska olen keskittynyt siihen tietoisesti, vaikka palvelu jätättää hiukan edelleen.

On myönnettävä, etten käytä puhelinta juuri muuhun kuin viestimiseen, koska olen tietokoneiden ystävä. Ne sallivat kaikenlaisen leikkimisen ja soveltamisen taipuisammin.

Ainoa sosiaalisen median sovellukseni puhelimessa on Instagram, jota olen käyttänyt jonkin aikaa testiluontoisesti. Twitteriäkin olen joskus käyttänyt. Se on käytännössä joukkohysterian, surkeiden meemivitsien ja ideologisen saarnaamisen kaatopaikka.

*

Lopuksi on huomioitava ilmiselvin. Luultavasti moni ei muuta palveluita mieleisikseen, koska haluavat kuulua kuppikuntiin, ahdistua ja raivostua; muiden tyhmyydestä nalkuttaminen sysää syrjään oman elämän kurjuutta ja sisällöttömyyttä.

Tunne on koukuttava siinä missä itsesääli, se laukaisee aivoissa jotain syvästi tyydyttävää. Halu on niin suuri, että sen ympärille on kehitetty myyttejä. Niiden mukaan on oltava kurjaa, jotta voisi arvostaa hyvää.

Muistiinpanoja elokuvista, 1

Posted on by kangasvalo

Kirjoitan joistain viime aikoina katsomistani elokuvista, en kuitenkaan kaikesta näkemästäni. Kuvassa Terence Stamp elokuvassa The Hit.

In a Year of 13 Moons (Ohj. Rainer Werner Fassbinder; Länsi-Saksa: 1978)

Olen katsonut viime vuoden loppupuolelta asti Fassbindereitä muutaman ystävän kanssa. Tavoitteenamme on katsoa ohjaajan kaikki työt. Osan elokuvista olen nähnyt aiemmin, osa on uusia kokemuksia. Fassbinder on hämmentävän tasalaatuinen ohjaaja, mutta In a Year of 13 Moons on hänenkin repertuaarissaan erinomainen. Sukupuoltaan miehestä naiseksi vaihtanut Elvira tulee rakastettunsa jättämäksi. Hän kuulee elämänsä vanhan rakkauden, Antonin (Gottfried John), nykyisen rahakkaan suurmiehen, olevan kaupungissa. Prostituoitu ystävänsä Zora (Ingrid Caven) mukanaan hän lähtee toivioretkelle sytyttämään vanhaa rakkautta. Vaikka teos kuvaa transsukupuolista hahmoa – ja Volker Spenglerin tulkitsemana herkästi ja inhimillisesti sen tekeekin – pääteema ei ole seksuaalisuus vaan päättämättömyys, kyvyttömyys olla tyytyväinen. Tällainen on tyypillistä Fassbinderille. Esimerkiksi Fox and His Friends (1975), Fassbinderin kuvaus suurkaupungin homoyhteisöstä, ei käsittele ensisijaisesti homoseksuaalisuutta, identiteettiä, vaan kapitalismia, joka repii seksuaalisen yhteisön hajalle. Samoin Elviran sukupuolisuutta ei esitetä perinteisesti identiteettipolitiikan kautta, vaan hänen kärsimyksensä ja ehkä myös sukupuolinen valintansa on pohjimmiltaan tyytymättömyyttä elämän tasalaatuisuuteen: Perille pääseminen, paikallaan olo nujertaa hänet. Vain liike eli pyrkimys mahdottomaan pitää hänet elossa, vaikka sitä voisi päältä katsoen luulla kärsimykseksi. Jollain tavalla Elvira onnistuu (vaiko epäonnistuu?) olemaan oma itsensä, yksilö, olemalla konformisti, joka vaihtaa suuntaa tuulen mukaan. Hän ei ole homo, ei hetero, ei välttämättä transsukupuolinenkaan, sillä hän on vaihtanut sukupuoltaan yksin rakkauden tähden ja opetellut uuden identiteetin jälkikäteen. Realistisessa moodissa alkava elokuva muuttuu Liisa ihmemaassa -saduksi, jossa mustiin pukeutunut Elvira matkaa kaupungin halki ja kohtaa erilaisia hahmoja, joilla on tarjolla opetuksia elämästä ja kuolemasta. Sadoilla pienillä peileillä sisustettu wc saa toimia porttina toiseen maailmaan. Sadulle tulee kuitenkin päätös ja Elviran yritys palata takaisin reaalitodellisuuteen on menevä raiteiltaan.

The Hit (Ohj. Stephen Frears; Iso-Britannia: 1984)

En ole syystä tai toisesta koskaan ollut erityisen kiinnostunut englantilaisen elokuvan historiasta pois lukien varhaiset dokumentit, Michael Powellin & Emeric Pressburgerin mainiot yhteisfilmit ja Mike Leigh’n työt. Ealing-komediat, David Leanin kaltaiset eeposohjaajat ja ylistetyt rikoselokuvat sen sijaan lässähtävät, jäävät yhdentekeviksi kuin pannulappu kotiseutumuseossa. Stephen Frearsin ohjaama The Hit on yksi tällainen rikoselokuva vuosikymmeneltä, jota pidetään Iso-Britannian elokuvallisesti heikoimpana. Sittemmin filmin lähtökohtaa apinoitiin paremmin tunnetussa Sexy Beastissa (2000): rikollisesta elämästä syrjään vetäytynyttä tullaan hakemaan vanhojen tuttujen toimesta takaisin. Sexy Beastissa syynä on vielä yksi suuri keikka, tässä taas poliisin suojeluksessa olevaa kielikelloa tullaan hakemaan Espanjasta Pariisiin teloitettavaksi. Hakijoina ovat Tim Roth ja John Hurt, kohteena Terence Stamp. Kun mukaan kidnapataan vielä Carlos Sauran elokuvista tuttu Laura del Sol, muuttuu yksinkertainen tapporeissu filosofiseksi road-movieksi. Suurin ongelma on, että The Hit yrittää liian kovaa päästä kulttielokuvaksi nasevalla dialogillaan ja äkillisillä väkivallanpurkauksilla: juonen kehitys on epäloogista, käsikirjoitus liian ilmiselvästi vain muistettavia set-piecejä varten luotu. En pidä ihmeenä, jos Tarantino on katsonut ja kelaillut elokuvaa ees sun taas videolta. Tämä on ensisijaisesti näyttelijöiden elokuvaa. Stamp ja Roth varastavat show’n, vaikka Rothin rooli äkkipikaisena ja naiivina palkkatappajan apulaisena on tyypillistäkin tyypillisempi. Stamp on hurmaavimmillaan suhtautuessaan lähestyvään kuolemaansa pyhimysmäisellä zen-otteella, joka joko on tai ei ole bluffia. Del Solin rooli on epäkiitollinen niin kuin naisilla tällaisissa äijäilyelokuvissa valitettavasti on, mutta hän yrittää ottaa siitä irti kaiken minkä pystyy. Suurin pettymys on silti John Hurt, joka on yleensä loistava näyttelijä. Jäyhä, kivikasvoinen gangsteri ei ole kuitenkaan lainkaan hänen roolinsa.

Walker (Ohj. Alex Cox; Yhdysvallat, Meksiko & Espanja: 1987)

Alex Coxin ohjaamassa revisionistisessa westernissä William Walker -niminen sotilas (Ed Harris) lähtee 1800-luvun puolivälissä Nicaraguaan valloitusreissulle, koska vaimokulta Ellen (Marlee Matlin) kuukahtaa yllättäen tautiin ja uutta sisältöä elämälle on saatava. Mukaan lähtee urheiden isänmaantoivojen eli toinen toistaan pahempien rosmojen joukko. Pian tulee selväksi, että Walker on sotataktinen idiootti, joka ei osaa kuin marssia päämäärättömästi eteenpäin läpi tulen ja jään. Tietysti hän on historiallisen hahmon lisäksi myös kävelevä Amerikan ulkopolitiikka. Walker marssii erään kaupungissa tapahtuvan väijytyksen läpi lukuisten miestensä tullessa teurastetuksi tai haavoitetuksi. Miehet voittavat silti, koska tuovat mukanaan kulkutauteja. Walker tekee itsestään Nicaraguan presidentin ja hylkää pian kaikki periaatteensa. “En muista miksi”, hän vastaa mukana keekoilevalle englantilaiselle taiteilijalle, joka tivaa selitystä. Loppu on apokalyptisen hirvittävä. Elokuvan nerous on sen pyhää päin syljeksivässä koomisuudessa. Walkerin miehet käyttäytyvät kuin slapstick-farssissa elokuvan viimeisille minuuteille asti, mikä tekee muuten julmista tapahtumista anarkistisen viihdyttävää katsottavaa – pelkoa tunareiden tahattomasta glorifioinnista ei kuitenkaan ole. Mukana on ironisesti ruudulla nähtävän kanssa täysin päinvastaista sanomaa papattava kertojaääni. “En ole nähnyt heitä uljaampia miehiä”, kertoja julistaa, kun sotajoukkoon värväytyneet huligaanit joukkotappelevat keskenään. Huvittavinta elokuvassa taitavat silti olla aikalaiskritiikit: Yhdysvaltalaiset kriitikot ovat järjestään vihanneet westerniä, joka näyttää suurvallan rikokset sellaisina kuin ne ovat, rumina ja pilkan arvoisina. Kyseessä on allegoria ajastaan, ja Reagania rakastivat jopa liberaaleimmat juppiaikakauden pintaliitäjät. Anteeksiantamatonta on kai myös se, että ohjaaja on meren takaa, vaikka parhaat päivänsä nähneen imperiumin jäsen tietää parhaiten, mitkä ovat suurvallan romahtamisen askelmerkit. Samanlaista ulinaahan kuultiin, kun Lars von Trier ohjasi Dogvillen (2003) ja Manderlayn (2005); mitä se ulkomaalainen elitistinilkki meitä arvostelee, häh!

Shirkers (Ohj. Sandi Tan; Yhdysvallat & Iso-Britannia: 2018)

Shirkers on kertomus saman nimisestä kadonneesta singaporelaisesta indie-elokuvasta 90-luvun taitteesta. Vuoden 2018 Shirkers olisi tavanomainen making of -dokumentti ilman ylimääräistä twistiä; alkuperäinen leffa ei ole koskaan valmistunut, koska sen ainoat filmikelat varasti nuorten tekijöiden työryhmään kuulunut hämärämies, Georges Cardona. Vuosia myöhemmin kelat ilmestyivät yllättäen uudestaan. Tästä teoksesta oli mitä ilmeisemmin tuleva Singaporen elokuvan uuden aallon lippulaiva hieman samassa mielessä kuin Tsai Ming-liangin ja Edward Yangin filmit Taiwanissa joitain vuosia aiemmin… Ainakin jos uskomme tekijöiden omiin sanoihin ja luotamme elokuvassa nähtyjen otosten muodostavan järkevän kokonaisuuden, sillä kunnollisia todisteita elokuvan merkityksestä ei esitetä. Vanhemman Shirkersin erinomaisuudesta nostetaan esille yhden kriitikon ylityssanat, mutta kyseinen mies on kuvausryhmän ystäväpiiriä ja itse elokuvasta nähdyt pätkät ovat filmikuvan kauneudesta huolimatta silkkaa taidelukiopaskaa. Ohjaaja itse kuvailee menneisyyttään suureellisen mahtipontisesti ja vailla suhteellisuudentajua. Häiritsevin piirre dokumentissa sen narsistisen ja häiriintyneen “pahiksen” lisäksi on, kuinka tekijät ovat mytologisoineet itsensä toisenlaisella, arkipäivän narsismilla. Yhtäläisen rasittava on fiktiosta tuttu mysteerirakenne, jota näkee nykyään joka toisessa uudessa dokumentissa. Nilkkimäisestä vorosta luodaan alusta asti mielikuva, että tässä voisi olla kyseessä vaikka sarjamurhaaja tai mikä lie superpervo, vaikka loppupaljastus on aika tavanomainen eikä lainkaan niin erikoinen tai ihmeellinen kuin jotkut elokuvasta tehdyt arviot antavat ymmärtää. Kun mukaan sotketaan vielä animaatiovälijaksoja ja “jee jee me ollaan parhaita koska ollaan opittu niin paljon itsestämme ja toisistamme” -tyylistä “sanomaa”, elokuvasta tulee juuri ja juuri valtavirrasta vinoon oman makunsa sijoittavien ihmisten feel-goodia. Elokuvassa ei ole kokonaisuutena mitään erityisen kiinnostavaa, ja se olisi kiehtovampi pitkänä Wikipedia-artikkelina.

Horrors of Malformed Men (Ohj. Teruo Ishii; Japani: 1969)

Horrors of Malformed Men on japanilainen kauhukulttielokuva, jollaisia löytyy sushimaan cineman kultaisilta vuosikymmeniltä joka vuosi lisää ja lisää ja lisää blu-ray-julkaisuja varten. Elokuva on ottanut inspiraationsa Japanin tunnetuimpiin kuuluvan dekkaristin, Ranpo Edogawan, tarinoista. Kokonaisuus on käsittämätön sekasotku. Selityskin löytyy: Elokuva ei perustu vain yhteen tarinaan vaan sisältää yksityiskohtia lukuisista novelleista. Erikseen varmasti jännittävät pikku stoorit ovat yhdessä idioottimainen kokonaisuus. Kertomus alkaa mielisairaalasta, jonne on tuotu muistinsa menettänyt lääketieteenopiskelija (Teruo Yoshida). Selittämättömän murhayrityksen jälkeen sankarimme pakenee ja päätyy esittämään vastikään kuollutta miestä, joka näyttää täsmälleen häneltä itseltään. Tämän hitchcockilaisen tempaisun myötä mukaan sotketaan myös Tohtori Moreaun saaresta muistuttava ihmiskoe ja sherlockholmesmainen etsivä, joka “ratkoo rikoksia mieluummin kuin syö” ja selittää filmin loppupuolella yhtä hitchcockilaisesti ja uuvuttavasti tyhmimmillekin, mistä elokuvassa on kysymys. Teoksessa parasta on sen päähenkilön sisäinen kertojaääni, joka pohtii tahattoman koomisesti mitä moninaisimpia ja ilmiselvimpiä asioita kova ihmettelymoodi päällänsä, vaikka Yoshidan kasvot pysyvät haudanvakavina. Toiseksi parasta ovat valitettavan harvassa olevat psykedeeliset näyt, joissa hopeisiksi maalatut alastomat naiset tanssivat tähtisadetikut päässä Linnanmäen Vekkulaa muistuttavassa tilassa ja irtopäät lentävät taivaalla.

The Man Who Stole the Sun (Ohj. Kazuhiko Hasegawa; Japani: 1979)

Lisää japanilaisia kummallisuuksia. The Man Who Stole the Sunissa kemianopettaja Makoto Kido (Kenji Sawada) saa päähänsä rakentaa kotitekoisen ydinpommin ja kiristää Tokion poliisivoimia. Valitettavasti nuori ja liehuvalettinen antisankarimme ei oikein tiedä mitä pommillaan tekisi, joten hän vaatii muun muassa, ettei telkkarin baseball-pelejä enää keskeytettäisi uutislähetysten vuoksi. Vastapooliksi nousee kovanaamainen poliisi Yamashita, jota esittää legendaarinen yakuza-elokuvien yrmyilijä Bunta Sugawara. Tyttöystävä löytyy radiojuontaja Zerosta (kulttiklassikko Hausun pääosassa sekoillut Kimiko Ikegami), joka ei välitä vaikka koko Tokio räjähtäisi, kunhan pommimiehestä saadaan hyvää radio-ohjelmaa. Tunnelma on muutenkin kepeä, jännittävä toki mutta lähinnä viihdyttävä. Jos elokuvasta olisi tehty 80-luvulla burgerimaan remake, sen pääosassa keekoilisi Tom Cruise. Kotimaassaan arvostettu ja maailmalla vähemmän tunnettu terrorismifilkka on siitä erikoinen, että joukkotuhon mahdollisuutta enemmän sitä kiinnostaa päähenkilönsä irrallisuus ja toisen maailmansodan välttäneen nuoren sukupolven nihilismi, jossa toisista ihmisistä huolehtimista merkittävämpiä asioita ovat julkisuus, pop, purkka ja penkkiurheilu. Sanoma sopii sosiaalisen median aikakaudelle. Makoto on jonkinlainen otaku, innostuksensa kohteena ydinaseet, mutta kun sellainen on saatu kokattua, hän menettää tarkoituksensa. Kiristäessään koko kaupunkia hän käy automaatiolla lävitse terroristin ohjekirjaa: näin kai kuuluu tehdä. Filmi on kaksi- ja puolituntisena liian pitkä mutta viihdyttää ihmeellisen hyvin puolivälin turhasta jahkailusta huolimatta.

Kusama’s Self-Obliteration (Ohj. Jud Yalkut; Yhdysvallat: 1967)

Yayoi Kusaman taidetta esittelevässä kokeellisessa lyhytelokuvassa kaikki peittyy pilkkuihin, yllätys yllätys. Elokuva rakentuu siirtymälle luonnosta urbaaniin ympäristöön. Kusama koristelee pilkuilla kaiken, kissat, hevoset, jopa puut ja järvet. Filmitekniikalla pilkkuihin peittyvät jopa pilvenpiirtäjät. Tästä siirrytään alastomien vartaloiden täyttämiin pimeisiin saleihin, joissa ihmiset maalaavat toisensa täyteen pilkkuja. Kuvamateriaali on seksuaalista, vaikka taiteilijalla tiedetään olleen seksistä isoja traumoja. Pilkkujen leviäminen joka puolelle ja teoksen edetessä yhä kaoottisemmaksi ja epäselvemmäksi käyvä kameratyö kuuluvat itseyden katoamisen tematiikkaan, mikä on vahvan omaäänisen taiteilijan tapauksessa jossain määrin paradoksaalista – tai olisi, jos kyseessä ei olisi japanilainen. Niin taolaisuudessa kuin buddhalaisuudessa juuri oman tien veistäminen voi olla aivan hyvin osana katoamista kaikkeudesta, sillä oleellisia eivät ole ulkoiset, omaperäisiltä vaikuttavat teot vaan sisäinen oleminen, sen välittömyys. Avantgarde-psykerock-ääniraidalla varustettu, filmitekniikoiltaan abstrakti ja vinhaan leikattu lyhytelokuva on kieltämättä jonkinmoista hippipaskaa, mutta toisiaan vasten painautuneet ja pilkuin maalatut alastomat vartalot saavuttavat eroottisen välittömyyden, jollaista kaipaan konservatiivisesti ja tekopyhästi seksiin (vaikka ei seksuaalisuuteen) suhtautuvana aikana. Näin siitä huolimatta, että trybofobikkojen tapaan pidän lähekkäin sijoittuvia pilkullisia kuvioita inhottavina.

The Proud Princess (Ohj. Bořivoj Zeman; Tšekkoslovakia: 1952)

Ylpeästä prinsessasta kertova satu on Tšekin kautta aikain menestynein teatterielokuva kymmenellä miljoonalla katsojalla, ja se uusitaan joka joulu televisiossa keräten uskollisen yleisön. Jokaisella pienellä tai keskisuurella eurooppalaisella valtiolla tuntuu olevan yksi tällainen elokuva. Ulkomaalaisen katsojan täytyy vain yrittää kuvitella, mikä sadussa tšekkejä niin ilostuttaa, vaikka kyseessä onkin oikein sujuva fantasiatarina. Nuori kuningas kuulee naapurikuningaskunnassa asustelevan ylpeän prinsessan, joka voisi olla hyvää vaimomateriaalia. Valitettavasti prinsessan valtakunnassa kaikki on pielessä. Höynähtänyt vanha kuningas on joutunut neuvonantajiensa manipuloimaksi kieltäen niin laulun kuin tanssin. Musikaalimaasta kotoisin oleva nuori kunkku taas ei tätä siedä vaan on valmis tekemään palatsipuutarhurin valeasussa lempeämielisen vallankumouksen ja parantamaan kruunupääneidon myrtsiydestään. Äkäpussin kesyttämisessä on edes lievästi erilainen fiilis, kun raivottaren luonto ei johdu perusluonteen vammasta vaan ympäristön toksisuudesta. Vaikka kertomuksen päähenkilöt ovat aristokraatteja, mukana on ajalle tyypillinen sosialistinen sanoma. Rehellisen työn merkitystä elämälle korostetaan, samoin jokaisen työntekijän tasaveroista osaa. Jopa kuningas itse on työläinen. Prinsessan apeus paranee, kun hän tajuaa voivansa olla hyödyksi yhteiskunnalle. Näitä vivahteita ei hierota katsojan naamaan vaan kyse on pohjimmiltaan silkkoisesta lastenelokuvasta, joka on tarpeeksi hyvin lavastettu ja puvustettu, jotta sen jaksaa katsoa kerran.

Piemule (Ohj. Jana Sevciková; Tšekkoslovakia: 1984)

Piemule on pilkkanimi, jolla kutsutaan Romanian tšekkejä. 80-luvulla eräässä romanialaisessa pikkukylässä kuvattu dokumentti esittää maailman, joka voisi olla 50 vuotta kuvausajankohtaansa vanhempi. Diktaattori Ceaușescu on vallassa. “Mitä tekisimme ilman Nikolaeta!” julistaa elokuvan alussa haastateltu pariskunta. Sitten seuraa ironinen kuvien kavalkadi. Joku herrasmies kompastelee viinapullo kädessä suoraan lumihankeen, haitari soi. “Tämä ruukku on kotimaasta”, osoittaa keski-ikäinen, selvästi juopunut mies jotain täysin mitättömän näköistä kippoa ja jatkaa: “Siitä voi juoda vettä tai vaikka viinaa!” Hieman myöhemmin hän kertoo lukevansa paljon tšekkiläistä kirjallisuutta. Eräs opus lensi seinään, kun lukumies tajusi menneisyyden kotimaassa kaiken olevan paremmin kuin Romaniassa. Kirkko ja perisynnin ajatus hallitsevat kylän elämää; vanhemmat polvet eivät ole palanneet kotimaahan, koska ovat kokeneet elämänsä kohtalon määräämiksi. Valistukseksi pappi muistuttaa avioon aikovia nuoria, että miesten ei soisi rahan ja avio-onnen takia juovan niin paljon, ainakaan tarjoamatta vaimolle myös. Elokuvan hienoin kohtaus liittyy naimisiin menemiseen. Nuoripari vihitään edellä mainitun papin riiteillä. Ulkona vihkipaikalla on niin kylmä, että hengitykset höyryävät. Kaikki vieraat niiskuttavat ja pyyhkivät kyyneleitä. Vähäisten hymyjen elokuvassa häät tuntuvat olevan kaikkein onnettomin tapahtuma. Pari joutuu polvistumaan omien vanhempiensa eteen ja pyytämään anteeksi syntejään. Vanhemmat tekevät lapsilleen ristinmerkit otsaan ja rintaan kuin siunaisivat nämä sotaan – en ole joutunut etsimään vertauskuvaa kaukaa, sillä pappi kutsuu retoriikassaan avioliittoa taistelujen sarjaksi. Vastapainoksi iloisesti hymyilevä vanhus kertoo, että kuolema on ihan iisi juttu, sitä vain lopettaa hengittämisen. Jos kaikki ei olisi niin puunaamaisen totta, kuvat voisivat olla länsimaisen propagandan kliseitä itäeurooppalaisesta elämästä. Nyt karikatyyritkin kalpenevat. Väistämättä kysyy itseltään, että voiko tällainen paikka olla enää olemassa noin 35 vuotta myöhemmin ja jos voi, miten se on muuttunut? Kun yhteisö kuolee, kuka tulee hautajaisiin?

Barton Fink (Ohj. Joel Coen; Yhdysvallat: 1991)

Coen-veljesten arvostetuimpiin kuuluvassa elokuvassa John Turturron esittämä teatterikirjailija Barton Fink saapuu vuonna 1941 Hollywoodiin saatuaan työkutsun suurelta elokuvastudiolta. Writer’s block ja majapaikkana toimivassa luhistuvassa hotellissa seinänaapurina asusteleva lupsakka vakuutusmies Charlie (John Goodman) häiritsevät työhön käymistä, samoin mahdollisimman sielutonta, epäluovaa luovuutta vaativat studiopamput. Alusta asti tunnelma on helvetillinen, genreksi määrittelisin kauhun, jossa on onnistuttu erinomaisesti. Teoksen näyttämä maailma on klaustrofobinen, epälooginen ja ahdistava, enemmän vailla hyvää kuin moni ihmisen julmuudella pornografisesti herkutteleva elokuva. Teos tuntuu  sanovan, että kenenkään pään sisään ei ole hyvä kurkistaa, siellä voi olla lähinnä tyhjiä huoneita ja epämääräisiä ääniä, joiden lähdettä ei voi paikallistaa, vaikka Coeneille tyypillistä on pikemminkin tehdä viihde-elokuvaa maustettuna erinäisillä kiusoittelevilla merkitsijöillä, joista ei synny elokuvan itsensä puitteissa kokoavaa kuvaa mistään. Tämä ei ole välttämättä huono asia, yhtenäistä syvällistä teemaa taideteoksilta kaipaavat ovat usein moralistisia tylsimyksiä. Jos jokin käsikirjoituksessa on väsynyttä, se on irvailu Barton Finkin itsekeskeisen hahmon kautta vasemmistointellektuellien kyvyttömyydelle ymmärtää kansaa, vaikka ymmärtävät tosiasiassa vain itseään. Havaintojeni perusteella vasemmistolaisten tyypillinen ongelma on pikemminkin liiallinen tietoisuus omien kokemusten ja massojen todellisuuden välisistä eroista, mikä johtaa turhautumiseen, klikkiytymiseen ja sisäisiin kiistoihin eli impotenttiuteen. Sen sijaan liioiteltu luulo kyvystä ymmärtää “tavallista kansalaista” – ja siitä syntyvä hybris – on pikemminkin liberaalien ja konservatiivien ongelma. Toisaalta, Yhdysvalloissa liberaali ja vasemmistolainen ovat yleensä sama asia, niin perverssi maa se on.