Isänpäivänä

Posted on by kangasvalo

Tänään on isänpäivä. Isäni kuoli alkuvuonna 2016 sairauteen.

Yritin kirjoittaa asiasta, niin kuin monesti aiemmin. Lopulta aina totean, että olkoot.

Joskus olen kirjoittanut isäni kuolemasta paljastamatta kirjoittaneeni juuri siitä. Joskus olen onnistunut puoliksi, usein en ollenkaan.

Asiasta kirjoittaminen järkevästi on tuntunut aina vaikealta, koska koen vahvasti ja koko sieluani hallitsevasti, etteivät nämä asiat kuulu muille, eivätkä tule kuulumaan.

Kirjoittaessani tuntemistani ihmisistä en tee heille oikeutta, pelkään toimivani moraalittomasti. Voin kirjoittaa vain johdonmukaisella etäisyydellä. Sen löytäminen on vaikeaa.

Tästä tekstistä olen pyyhkinyt pois lähes kaiken. Jokin on etsinyt tilaa ja ulospääsyä, mutta sen syntymän hetki ei ole nyt.

Vien tänään iskälle kynttilän läheiselle hautausmaalle, jossa on muistokivi muualla lepääville. Ele on minulle yhtä paljon kuin hänelle, siksi hyvää tekevä. Sitten menen kirjastoon, kirkkooni.

Maustetytöistä

Posted on by kangasvalo

Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.

Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.

Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.

Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.

Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:

– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.

Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.

Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.

Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.

Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.

Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.

Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.

Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:

Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.

– Niko Peltonen, Soundi

Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.

– Mikael Mattila, Rumba

Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.

– Ari Väntänen, Levyhyllyt

Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.

Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?

No siten, että “liian suosittu” ja “liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin “meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.

Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.

Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on “kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.

Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).

Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.

Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.

Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.

Miksi Eevil Stöö ei “turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?

Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?

Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.

Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.

Poliisi ei pamputakaan taas

Posted on by kangasvalo

Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.

Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.

Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.

Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.

Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.

Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.

Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?

Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.

Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.

Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.

Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille “lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.

*

Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.

Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.

Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia “historian loppuja”. Kaikissa on “aika ennen meitä” ja “aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.

Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.

Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.

Showgirls

Posted on by kangasvalo

Silloin tällöin elokuvalehdissä tai isompien ulkomaisten sanomalehtien elokuvaosastoilla nostetaan esiin kysymys: pitäisikö Paul Verhoevenin Showgirlsiä (1995) katsoa uudella silmällä?

Showgirlsistä sanotaan sen lopettaneen Verhoevenin uran Hollywoodissa. Lippuluukuilla filmi oli floppi. VHS-muodossa camp-elokuva sai kulttisuosion ja tuotti rahansa takaisin.

Elokuvassa näytelleiden myöhemmissä haastatteluissa näkyy lähinnä häpeä. Pääosassa ollut Elizabeth Berkley katosi julkisuudesta kuin pieru Saharaan. Häpeä osoittaa sen, etteivät edes näyttelijät ymmärtäneet, millaista elokuvaa olivat tekemässä.

Viime vuosina Berkley on syleillyt elokuvan saamaa suosiota. Itse kukin voi pohtia, onko kyse oikeasti uudesti löytyneestä ymmärryksestä vai Berkleyn monien muiden B-tähtien tapaan con- ja kulttileffakulttuurin myötä saamasta nosteesta: “Tärkeintä on, että jengi diggaa (ja minä saan rahaa esiintymisistä).”

Showgirls ei eroa Verhoevenin muutamasta muusta Yhdysvaltojen hitistä, Robocopista (1987), Basic Instinctistä (1992) ja Starship Troopersista (1997). Elokuvissa kävijät eivät välttämättä edes huomaa niiden ironiaa, mikä tuntuu erityisesti avaruutta valloittavista aivopestyistä sotilaista kertovasta Starship Troopersista puhuttaessa käsittämättömältä. Niin alta lipan se vetää jingoismia ja armeijapropagandaa.

Robocopin ironia on ymmärretty yleensä paremmin. Se näkyy Detroitin autokaupungin kuvaamisessa korporaatioiden omistamana helvettinä, jota palvelemaan robottipoliisi on valjastettu.

Basic Instinct on katsojille luultavasti vaikein tunnistaa satiiriksi. Kyse on Hitchcock- tai Brian DePalma -parodiasta, jonka tapahtumat ovat täysin epäuskottavia. Elokuvan irvailun kohteena ovat myös edellisellä vuosikymmenellä suosioon nousseet eksploitatiivisen eroottiset neo noir -elokuvat kuten Body Heat (1981), 9½ viikkoa (1986) ja Fatal Attraction (1987).

Basic Instinct tulvii niin äärimmilleen väännettyä HOT STEAMY SEXY TIMESIA ja KOHTALOKASTA NUSSIMISTA täydellisen paskiaismaisten hahmojen välillä, että on uskomatonta, että sitä pidetään vieläkin oikeasti eroottisena.

Luulen, että Verhoeven halusi myös testata, saako Sharon Stone näyttää vaginansa studion luvalla. Sai (NSFW). Mikä riemu! [1]

*

Showgirls on aivan samanlainen elokuva. Niin kuin Basic Instinct, sen kohteena on jälleen yhdysvaltalainen erotiikka, tällä kertaa tosin sen kaupallistaminen eli porno.

Showgirlsin erottaa muista Verhoevenin Hollywood-elokuvista se, että teos murskattiin niin lippuluukuilla kuin sanomalehdissä.

Ikään kuin katsojat olisivat huomanneet katsovansa komediaa mutta eivät olisi tajunneet, että kyseessä on komedia tarkoituksella. Jopa roskamaestro John Waters on todennut, ettei Verhoeven tunnu itse ymmärtäneen teoksensa vitsiä.

Se on käsittämätön johtopäätös, jos on nähnyt Starship Troopersin ja RoboCopin. Tai minkä tahansa Verhoevenin Hollannin ajan töistä. Se on verrannollinen Douglas Sirkin elokuvien ironiattomaan luentaan. [2]

Jopa casting-ratkaisut ovat elokuvien välillä samanlaiset. Niin Starship Troopers kuin Showgirls on kansoitettu hieman yksinkertaisen oloisilla, kiiltokuvamaisilla pallinaamoilla, jotka voivat lausua paljon oikeita näyttelijöitä vakuuttavammin kliseitä kameralle.

Adam Nayman, joka on tehnyt kokonaisen kirjan elokuvan puolustukseksi, kirjoitti The Globe and Mailissa:

Viewed now, it’s difficult to imagine that anybody ever mistook Showgirls for a failure. Its hothouse atmosphere and floridly overripe dialogue are not errors in artistic judgment but the point of the entire elaborately tacky enterprise, which takes barely disguised swipes at a decadent Western society where horny businessmen blow their expense accounts on lap dances and upward mobility means being willing to push somebody else down the stairs. Early on, Verhoeven shoots Nomi bumping-and-grinding wildly to the strains of David Bowie’s I’m Afraid of Americans – a soundtrack cue that could also be taken as a thesis statement.

Hollywood oli jo mykkäelokuvien aikana ja viimeistään toisesta maailmansodasta asti ollut eurooppalaisten ohjaajien pakopaikka. Samalla heidän teostensa vastaanotto on ollut vaihtelevaa.

Paul Verhoevenin ironia on osin näkymätöntä, koska hän on hollantilainen arthouse-ohjaaja, joka pääsi livahtamaan takaovesta Amerikkaan. Tajuttuaan ettei voisi toteuttaa itseään aivan samalla tavalla kuin Hollannin ajan elokuvissaan, hän päätyi sovittamaan näkemyksiään Hollywoodin koneistoa varten.

Syntyi elokuvia, jotka ovat tavattoman viihdyttäviä, mutta niin moni kuva on ladattu täyteen kaksoismerkitystä, ettei kukaan studiopamppu voi vaatia leikkaamaan niitä pois turmelematta elokuvaa.

*

Verhoevenin huumorintajua edustaa elokuvataiteen hyperrealismi. Kankaalla näkyvä on aina liioiteltu versio todellisuudesta, joten esitetyn vieminen aivan liioittelun äärilaidalle, siis uskottavuuden rajoille ja kohti shokeeraavuutta, selvästi kihelmöi häntä.

Piirre on nähtävissä niin hänen varhaisemmissa Hollannin ajan elokuvissaan kuin hänen Ranskassa tekemässään mestariteoksessa Elle (2016).

Hyperrealismin lisäksi vielä hauskempaa on, kuinka katsojat todella ottavat monen typeränkin elokuvan tapahtumat tosissaan tajuamatta esitetyn koomista muovisuutta.

The Long Take -blogissa asia tiivistettiin näin. Puhe on Basic Instinctista, mutta tämä pätee kaikkiin Verhoevenin töihin:

Even when he is just shocking the audiences, and this is often the case, there’s a distinctly Verhoevenian sense that he’s bludgeoning us by explicitly showing us what is implicit in so many other films. Or rather, so many erotic thrillers focus on implying and dancing around sex and violence, but they are so interested in covering things up to maintain the allure of respect. This is how we arrive at Gone Girl in 2014; these films are deathly afraid of ever being honest that they are essentially trash. Verhoeven loves trash, and he responds to American audiences by picking us up and throwing us into the dumpster.

Showgirlsin katsojat osasivat tunnistaa, että elokuva yrittää jotain, mutta irvailun kohdetta ei tahdottu myöntää. Kansalaiset ottavat pornonsa vakavammin kuin väkivallan.

Vaikka Verhoeven on lumoutunut hypertodellisuudesta, jonka hän pystyy yhdysvaltalaisilla rahoilla tarjoamaan, samalla hän vinkkaa silmää eurooppalaisille katsojille: huomaattehan, en ole tosissani… mutta jenkit ovat niin altistuneita kaiken maailman moskalle, etteivät edes tajua, etten ole!

Kirjallisuuden puolelta asetelma muistuttaa Vladimir Nabokovin Lolitan (1955) saamaa vastaanottoa. Yhdysvalloissa kirja kirvoitti moraalikeskustelun lasten hyväksikäytöstä. Tämä näkökulma nousee esiin aika ajoin vielä tuoreemmissakin Lolitaa käsittelevissä esseissä. Eurooppalaiselle päähenkilö Humbert Humbertin kuiva ironia ja kerronnan koomisuus näkyvät kenties aavistuksen selvemmin. Tarkkaavainen lukija tunnistaa, että kirjassa on kyse vanhan maailman vertauskuvallisesta suhteesta uuteen maailmaan – mikä kuilu omasta suuruudestaan lumoutuneen Euroopan ja junttimaisen Amerikan välillä todella on. The New Yorkerin kaltaisissa lehdissä tämä teema huitaistiin huoletta sivuun.

Ironia on hankala peli. Olen sitä mieltä, että sen käyttäminen on helpompaa elokuvassa (joka on taiteenlajina enemmän naamalle roiskiva) kuin kirjallisuudessa, mutta ei järin helppoa sielläkään.

Siitä tulee läträämiseen taipuvaisissa käsissä tarpeeton gimmick, suojahaarniska, jolla taiteilija yrittää peitellä vilpittömyyttään tai teeskennellä etäisyyttä. Pahimmillaan ironisoitava kohde syleilee kritisoijansa kuoliaaksi, teeskentelee olevansa vitsissä mukana.

Verhoeven hallitsee ironian. Hän tietää kummalla puolella rajaviivaa seisoo, eikä pidättele näkemyksiään. Hänen elokuvansa onnistuvat häiritsemään katsojiaan, vaikka käyttävät täsmälleen samoja keinoja kuin kritisoimansa kohde.

Ne pakottavat katsojat pohtimaan omia mieltymyksiään kriittisesti, mikä on kenen tahansa viattoman elokuvankävijän mielestä kaikkein epämiellyttävin kokemus.

[1] Katsoin tuon usein huippueroottiseksi kutsutun kohtauksen nyt, eikä se lakkaa naurattamasta. Kameratyön ja leikkauksen ylikorostunut dramaattisuus, Sharon Stonen tönkkö ja muka-seksikäs näytteleminen, siat toljottamassa naista, joka kuiskii että SEKSI ON KIVAA AH AH, hiljaisuudesta nouseva osoitteleva jännitysmusiikki ja pisteenä iin päällä tietysti Seinfeldin (1989–97) Newman tuijottamassa Stonen jalkoväliä hiki ohimoilla valuen. Voi pojat.

[2] Douglas Sirk oli saksalainen emigrantti, joka työskenteli Hollywoodissa ohjaajana 1930–50-luvuilla. Hänen tyylinsä hiotuimpana kautena pidetään 50-luvulla syntyneiden naisille suunnattujen melodraamojen sarjaa, jotka ovat luonteeltaan yhtaikaa genren kliseitä syleileviä ja samalla niille irvailevia. Sirkin elokuvissa kaikki on tarkoituksellisen banaalia, puvustus ja lavastus mauttoman räikeää tavalla, jota muotia ymmärtämättömät eivät tunnista, hahmot menestyskeskeisiä tyhjänjauhajia, genren konventiot osoitetaan itsekeskeisiksi ja kyseenalaisiksi. Mutta ei koskaan liiaksi vaan rivien välistä, niin kuin Pedro Almodóvarin monet elokuvat pilailevat telenovela- ja naistenlehtikulttuurin kustannuksella menettämättä mitään sentimentostaan. Usein Sirkin elokuvissa kuvioon kuuluu keskiluokalle irvailu näiden kuvitelluista ongelmista todellisten ongelmien – naisten tai vähemmistöjen aseman – kustannuksella. Koska kriitikot tunnistavat ironian usein huonommin kuin katsojat, Sirkin suositut elokuvat ymmärrettiin täysin väärin niiden ilmestymisvuosina ja lytättiin yhdysvaltalaisissa sanomalehdissä (myös naisille suunnatun viihteen vähättelyllä oli osansa asiassa). Tarvittiin vuosikymmeniä myöhemmin joukko ranskalaisia elokuvantekijöitä ja toinen saksalainen, Rainer Werner Fassbinder, sanomaan, että olettekos huomanneet näissä teoksissa olevan useampia tasoja…

Tylsä

Posted on by kangasvalo

Toimittaja Anton Vanha-Majamaa kirjoitti noin kuukausi takaperin Ylen nettisivuille kolumnin havahtumisestaan tylsyyden ihanuuteen:

Haaveilen laiskottelusta, johon ei liity tulostavoitteita ja joka ei tee minusta tuottavampaa yhteiskunnan jäsentä, ahkerampaa työntekijää, parempaa kolumnistia.

Laiskottelusta, joka johtaa täyteen, kaikennielevään tylsyyteen. Semmoiseen, jossa ehtii puristella voikukan vartta ja miettiä: voi, kun tämä kesä jo loppuisi!

Ehkä aloitan laiskottelun tästä ja nyt, kunhan kolumnin merkkimäärä on täynnä.

Arvaamme kaikki, ettei Vanha-Majamaa tee niin, koska hän määrittelee kuin huomaamattaan joutilaisuuden negatiivisuuden kautta, vaikka pitää yhtäläisen pahana myös kilpailuyhteiskuntaa. Ja tietysti hän ei tee niin myös, koska tämä on kolumni ja niissä valehdellaan aina.

Rivien välistä on luettavissa, että kiireinen elämäntapa on “paha”, mutta ei oikeastaan, koska se on kuitenkin myös jännä. Tylsä joutilaisuus taas on “hyvä” mutta ei oikeastaan, koska sen ongelma on jännän puute.

Kirjoitus edustaa tyypillistä havahtumisen ideologian kolumnia. Toimittaja on huomannut, että kiireisen elämän taustalla on toinen maailma, johon on hyvä pysähtyä pohtimaan mennyttä ja tulevaa.

Tyypillisesti näissä kolumneissa hyvää edustavat luonto, hiljaisuus, koskematon rauha, pahaa kaupunki, meteli, media, stressi. Paitsi jos kirjoittaja on Tuomas Enbuske, jolloin asiat ovat periaatteesta aina päinvastoin.

So far, so good ja tutuilla kliseeladuilla hiihdellään, mutta kun Vanha-Majamaa kutsuu joutilaisuutta, hiljaisuutta, pysähtymistä tylsyydeksi, hän tekee karhunpalveluksen kaikille näille käsitteille.

Tylsyys on negatiivinen sana, jota ylistäminen ei muuta positiiviseksi. Siten kolumni menettää merkityksensä. Juuri kukaan ei halua syödä pahaa ruokaa, vaikka sanottaisiin, että se tekee hyvää.

Kukaan ei tee mitään toimittajan tylsyyden ylistyksellä, koska tylsyys on läpeensä negatiivinen sana. Se ei uudelleenmäärittelyillä parane. Pikemminkin uskon, että hän käyttää tylsyyttä kuvaamaan jotain, jolle ei ole löytänyt parempaa ilmaisua.

Ehkä hän ei ymmärrä subjektiivisen tylsyyden kokemuksensa ulkopuolella olevan mahdollista myös kokea joutilaisuus kaikkea muuta kuin tylsäksi.

Kolumnin lähtökohta ei riitä todelliseksi kyseenalaistukseksi, sillä kyse on vain yksinkertaisesta hyvän ja pahan määritteiden keskinäisestä vaihdosta.

Pohjimmiltaan Vanha-Majamaan teksti pönkittää kilpailuyhteiskunnan tavoitteita, hieman niin kuin hänen siteeraamansa Pontus Purokuru saarnaa kiirettä, pinnallisuutta ja pintaliitoa vastaan… osallistumalla kirjallisilla töillään täsmälleen samaan.

Vanha-Majamaa ei vie ajatustaan pidemmälle kohti kivuliaampaa havahtumista.  Hän ei ehdota, että hänen elämänsä mediapommituksessa on aivot samalle uralle asettavan turruttavaa, eli että juuri se olisi tylsää. Tämä tapahtumien merkityksellisyyden illuusio on asia, jonka rauhoittuminen paljastaa.

Todellinen kapina on kaikesta tarjotusta kieltäytymistä juuri siksi, että sitä tarjotaan.

*

Kun lähden muutaman kerran vuodessa maalle sukulaisiin ja tuijottamaan kulloistakin vuorossa olevasta neljästä vuodenajasta, en ole koskaan ajatellut kärsiväni tylsyydestä.

Rauha ja hiljaisuus, joutilaisuus, mahdollistavat ajatukset, jotka ovat yleensä mahdollisia vain juuri ennen nukahtamista, koska jatkuva viestipommitus ei enää kurista aivoja kuoliaaksi.

Miten mahdollisuutta todella oivaltaa jotain voi kutsua tylsyydeksi?

Olen miettinyt kenelle näitä kolumneja kirjoitetaan. Ketään toimittajan havainto ei saa omia tottumuksiaan muuttamaan.

Ennemmin se saa samanlaisessa elämäntilanteessa olevat nyökkäilemään, että jep jep, tunnistan kanssasi sen mikä on oikeasti tärkeää – mutta jostain syystä oikeasti tärkeä ei ole niin tärkeää, että totuttuun etsisi pysyvää muutosta.

Ei kai, kun tärkeä leimataan täysin ikäväksi.

Olen tunnistavinani saman ajatuksen kuin vuodesta toiseen jatkuvissa lukutaitokampanjoissa ja valistuksissa kiusaamista vastaan, joiden todellisista vaikutuksista ei ole näkynyt juuri muuta hyötyä kuin niihin osallistuvien hyväksyvä selkääntaputus itselleen. Jes, minä tiedostan.