Toimittaja Anton Vanha-Majamaa kirjoitti noin kuukausi takaperin Ylen nettisivuille kolumnin havahtumisestaan tylsyyden ihanuuteen:
Haaveilen laiskottelusta, johon ei liity tulostavoitteita ja joka ei tee minusta tuottavampaa yhteiskunnan jäsentä, ahkerampaa työntekijää, parempaa kolumnistia.
Laiskottelusta, joka johtaa täyteen, kaikennielevään tylsyyteen. Semmoiseen, jossa ehtii puristella voikukan vartta ja miettiä: voi, kun tämä kesä jo loppuisi!
Ehkä aloitan laiskottelun tästä ja nyt, kunhan kolumnin merkkimäärä on täynnä.
Arvaamme kaikki, ettei Vanha-Majamaa tee niin, koska hän määrittelee kuin huomaamattaan joutilaisuuden negatiivisuuden kautta, vaikka pitää yhtäläisen pahana myös kilpailuyhteiskuntaa. Ja tietysti hän ei tee niin myös, koska tämä on kolumni ja niissä valehdellaan aina.
Rivien välistä on luettavissa, että kiireinen elämäntapa on “paha”, mutta ei oikeastaan, koska se on kuitenkin myös jännä. Tylsä joutilaisuus taas on “hyvä” mutta ei oikeastaan, koska sen ongelma on jännän puute.
Kirjoitus edustaa tyypillistä havahtumisen ideologian kolumnia. Toimittaja on huomannut, että kiireisen elämän taustalla on toinen maailma, johon on hyvä pysähtyä pohtimaan mennyttä ja tulevaa.
Tyypillisesti näissä kolumneissa hyvää edustavat luonto, hiljaisuus, koskematon rauha, pahaa kaupunki, meteli, media, stressi. Paitsi jos kirjoittaja on Tuomas Enbuske, jolloin asiat ovat periaatteesta aina päinvastoin.
So far, so good ja tutuilla kliseeladuilla hiihdellään, mutta kun Vanha-Majamaa kutsuu joutilaisuutta, hiljaisuutta, pysähtymistä tylsyydeksi, hän tekee karhunpalveluksen kaikille näille käsitteille.
Tylsyys on negatiivinen sana, jota ylistäminen ei muuta positiiviseksi. Siten kolumni menettää merkityksensä. Juuri kukaan ei halua syödä pahaa ruokaa, vaikka sanottaisiin, että se tekee hyvää.
Kukaan ei tee mitään toimittajan tylsyyden ylistyksellä, koska tylsyys on läpeensä negatiivinen sana. Se ei uudelleenmäärittelyillä parane. Pikemminkin uskon, että hän käyttää tylsyyttä kuvaamaan jotain, jolle ei ole löytänyt parempaa ilmaisua.
Ehkä hän ei ymmärrä subjektiivisen tylsyyden kokemuksensa ulkopuolella olevan mahdollista myös kokea joutilaisuus kaikkea muuta kuin tylsäksi.
Kolumnin lähtökohta ei riitä todelliseksi kyseenalaistukseksi, sillä kyse on vain yksinkertaisesta hyvän ja pahan määritteiden keskinäisestä vaihdosta.
Pohjimmiltaan Vanha-Majamaan teksti pönkittää kilpailuyhteiskunnan tavoitteita, hieman niin kuin hänen siteeraamansa Pontus Purokuru saarnaa kiirettä, pinnallisuutta ja pintaliitoa vastaan… osallistumalla kirjallisilla töillään täsmälleen samaan.
Vanha-Majamaa ei vie ajatustaan pidemmälle kohti kivuliaampaa havahtumista. Hän ei ehdota, että hänen elämänsä mediapommituksessa on aivot samalle uralle asettavan turruttavaa, eli että juuri se olisi tylsää. Tämä tapahtumien merkityksellisyyden illuusio on asia, jonka rauhoittuminen paljastaa.
Todellinen kapina on kaikesta tarjotusta kieltäytymistä juuri siksi, että sitä tarjotaan.
*
Kun lähden muutaman kerran vuodessa maalle sukulaisiin ja tuijottamaan kulloistakin vuorossa olevasta neljästä vuodenajasta, en ole koskaan ajatellut kärsiväni tylsyydestä.
Rauha ja hiljaisuus, joutilaisuus, mahdollistavat ajatukset, jotka ovat yleensä mahdollisia vain juuri ennen nukahtamista, koska jatkuva viestipommitus ei enää kurista aivoja kuoliaaksi.
Miten mahdollisuutta todella oivaltaa jotain voi kutsua tylsyydeksi?
Olen miettinyt kenelle näitä kolumneja kirjoitetaan. Ketään toimittajan havainto ei saa omia tottumuksiaan muuttamaan.
Ennemmin se saa samanlaisessa elämäntilanteessa olevat nyökkäilemään, että jep jep, tunnistan kanssasi sen mikä on oikeasti tärkeää – mutta jostain syystä oikeasti tärkeä ei ole niin tärkeää, että totuttuun etsisi pysyvää muutosta.
Ei kai, kun tärkeä leimataan täysin ikäväksi.
Olen tunnistavinani saman ajatuksen kuin vuodesta toiseen jatkuvissa lukutaitokampanjoissa ja valistuksissa kiusaamista vastaan, joiden todellisista vaikutuksista ei ole näkynyt juuri muuta hyötyä kuin niihin osallistuvien hyväksyvä selkääntaputus itselleen. Jes, minä tiedostan.