Kirjallisuusblogi
Hiljaisuus on paras kiitos.
*
On kuin olisimme lakanneet uskomasta historian syntyyn omana aikanamme.
*
Masennus on kuin kirjoitus, kumpikin näyttää minuuden mitättömyyden ja pakottaa rakentamaan itselleen rajat.
*
Sanoit: mielikuvituksetonta. Tarkoitit: vaihtoehdotonta.
*
On vastustettava mielipiteen ajattelua.
*
Päättää johtaa haluun väittää.
*
Halu väittää on kuin kävelisi väärään suuntaan. Ei edes tajua, ettei katsonut maisemia.
Kun istuin luennoilla ja oppitunneilla kouluttautuessani toimittajaksi, sain kuulla usein lässytystä, joka johtui kentän nopeasta murroksesta. Niin sanottua pikajournalismia pohdittiin silloin paljon. Esiin nousi huolestuneita ääniä, jotka kysyivät riittääkö taustoittamiselle enää aikaa.
“Niin tutkivalle kuin nopealle journalismille on paikkansa eikä nopea vie pois hitaalta”, hoettiin silloin. Jotkut sanovat kai samaa edelleen, ja kaiku vastaa ok boomer.
Muistan kyllä, kuinka suunnilleen jokainen vakuutti toisilleen ja itselleen, että kyllä tämä muutos on ihan vähittäinen ja printti on varmasti suuri ja mahtava vielä pitkään.
“Pitkään” on tietysti suhteellista, koska Punaiset khmeritkin olivat vallassa alle neljä vuotta, mutta se tuntui varmasti monesta aika tavalla pidemmältä ajalta.
Mietin tuolloin opiskeluaikoina, että hitaan journalismin paikka vaikuttaakin olevan kuopan reunalla ja nopean teloitusryhmässä, vaikka kovasti tolkun journot yrittivät toisin vakuuttaa.
Nyt sitten kamppaillaan valeuutisten, huononevan sisälukutaidon, Twitter-sanailun ja klikkiotsikoiden kierteessä ja mietitään, että mitä helvettiä tapahtui ja ovatko nuo ruumiit maanneet tuolla jo kauan.
Alalla ei kärsitty vauhtisokeudesta vaan se noudatti luonnollista reittiä, joka sille avautui uuden teknologian myötä. Pikemminkin ala, rahan tuottamisen ja kaupankäynnin logiikkaa noudattaen, kiihdytti pällistelemään jääneiden journalistien ohitse niin, etteivät nämä edes tajunneet sen jo kadonneen horisontin taakse.
Hitaan journalismin valitsevat ovat etuoikeutettuja tai erikoistyyppejä, jotka tietävät kirjoittavansa vähemmistölle – aivan kuten vaikeampaa taidetta tehdään pienemmälle mutta asiansa osaavalle yleisölle.
Tai muotoillaan vaikka näin:
Pitkät jutut ovat niin kuin kaikki kirjallisuus; suunnattu vain niille, jotka pitävät lukemisesta. Lukemisesta pitää yhä harvempi.
*
Journalistien tuolloinen sokeus johtui siitä, että ei ymmärretty “nopean journalismin” tarkoittaneen muutakin kuin nopeasti kirjoitettua ja lyhyttä. Välineen nopeus unohtui. Marshall McLuhan oli lukematta useammalla kuin kuvittelisi.
Puhelimien merkitystä ei ymmärretty tai haluttu ymmärtää oikein, vaikka esimerkiksi Twitter tuntui ilmestyessään merkittävältä. Myös itse arvioin kehityksen nopeuden pieleen, vaikka tiesin sen olevan vääjäämätön ja noin 10 vuotta sitten käytin Twitteriä ensimmäistä kertaa selaimella ja sitten desktop-sovelluksen avulla. [1]
Tunnette tietysti Twitterin, mutta lisätään nyt silti, että eteeni pölähti silloin feed, joka syötti valtavalla spiidillä eteeni mitä erilaisimpia mielipiteitä, uutisia ja erikoisempaakin sisältöä. Sitä sitten tuijottelin huvikseni tajuamatta katsovani tulevaisuuteen. Paradoksaalista kyllä, kun ihmeelliseen on jo totuttu, sitä tajutaan vasta alkaa hämmästellä.
Twitter, kuten kaikki sosiaaliset mediat, on ollut osaltaan nopeuttamassa ei-niinkään-tiedon vaan informaation leviämistä. Pitkän jutun lukeminen tarkoittaa sitä, että ihanasti hellivästä viestinnän hyökyaallosta tulisi pystyä myös irrottautumaan.
Tutkimusten mukaan useat lukevat lähinnä otsikot uutisista, eikä tämän yhtäläisyyttä sosiaalisen median nopeasti ohi viuhuvaan lyhyeen tekstivirtaan ole vaikea tajuta.
Tämä ei ole surunvalittelua. Näin asiat vain ovat, enkä usko minkään muuttavan ihmisluonnetta niin paljon, että nopeus ja helppous eivät olisi suosiossa pidemmällä kuin hitaus ja monimutkaisuus. Vaikka olisihan se kiva, että tästäkin tilanteesta pystyisi kaivamaan esille jotain oikeasti positiivista. Siihen eivät energiani ainakaan tällä kertaa riitä.
[1] Kunnes tulin järkiini ja ymmärsin paikan olevan suunnattu medianarkomaaneille.
Kirjailija Laura Lindstedt oli huolestunut kirjallisuuden alan kapenemisesta äänikirjoihin liittyvien tyylillisten seikkojen mahdollisesti vaikuttaessa tuleviin kirjailijoihin. Hän kirjoitti aiheesta Hesariin pitkän kolumnin.
Lindstedt oli erityisen huolissaan kokeellisemman proosan paikasta maailmassa. Kertomuksen vaarat -projekti tarinallistuvan (ja siten tyhmentyvän) maailman kritisoijana nosti tekstin esiin Facebook-seinällään. Kommentteja kirvoittivat niin päivitys kuin itse kolumni.
https://www.facebook.com/KertomuksenVaarat/posts/1498333923650284?__xts__[0]=68.ARBNTIAMDcMv1IqeCbuUzV0kbzGWNrk5i2UiIN24w9p0MNJQWxCDABNefujFWJbbsm_Dr7xjqCzBClia_LxVgO3Cp-saZD3DMXL_wgXD3MPoGLHBS_kdZATZ6DzbBE6FrmcqRHxhIErMqvW9lRbL-PDKD3AoKlJKVYc8fRDukcRMn0ZW7HsyKS0x2o3yeR10mi_w8JYcbIjIhTaNGAFbyxDExCUHRuWD-5iGmNK9rEKzcGlquymNisUEz8_QrtaVPQw04eKatT4v9vBOSRuXGM1U9X8v3k-hFkrE62ZzlriU9q4KlPRIjtS7ifgvALHqS8WEu7pXNOrDcYQJwvpMjpf5Ng&__xts__[1]=68.ARCJlLAShxEnDDtFILJWHriYU5TIUXBPJsBHMmK9HkqZVtDj-Fdcrk3XHGEtu65fwk1mLbrnPhr7RReL6pF4tb2aDtmqEF_kQP5qenlqCeyFnFvpn4wjmnXPjeLlRWSnZYHW4hlzQStgRQhDJtpUY5rJpDZYHomAWc9XA6ApzJJ9BZYY6CjrBXk9M5M-lqVMBAak6OHAFZDGaxPBNEZJ6xdPJZfPPQ74ByvarF2mNmz1Sxi1IM8-pxJ2rKXMwf2KW0PhIbJnsCCrbwiRYnQ_xHbvbuXAaB44A2Gb3TKXqobEL_BtTr1LbTmjLP6vIshpcdUDjs0ns9khTftHMzfVny-PUw&__tn__=-R
Lindstedt kirjoittaa lukemisen yhteydessä lukemisesta myös aivotoiminnallisena ilmiönä. Jatkan siitä hieman, koska olen ollut jo pitkään asiasta kiinnostunut. Satuin kirjoittamaan viime vuoden Lumooja-tuplanumeroon 1–2 äänikirjoista ja niiden eroista painettuun kirjallisuuteen. Haastattelin juttuun tuolloin Otavan äänikirjojen tuottajaa Kuisma Eskolaa ja erikoistutkija Johanna Kaakista Turun yliopiston psykologian oppiaineesta.
Vain muutama kuukausi sitten Telegraphin kaltaiset aviisit hehkuttivat maailmalla, kuinka “äänikirjoihin kohdistuva snobismi on tullut päätökseensä”, kun neurotieteilijät kertoivat tarinoiden aktivoivan samoja aivoalueita riippumatta siitä onko kyseessä kuunneltu vai luettu teksti.
Otsikot olivat yksipuolisia. Tutkimusta hiukankin selaamalla selviää, että siinä oli keskitytty semanttisen informaation eli niin sanotun kertomuksen välittömään vaikutukseen. Kuten minulle äänikirja-artikkelia varten tähdennettiin, jos kirjallisuus on kuluttajalleen lähinnä tarinoita, silloin on oikeastaan ihan sama, missä muodossa ne otetaan vastaan.
Mutta Kaakinen vahvisti minulle jotain, minkä tiesin niin kokemuksesta kuin aiheesta kiinnostuneena ennestään: Lukemiseen prosessina liittyy muutakin kuin tarinoita. Jo pidempään on tiedetty, että oppiminen eli tekstin omaksuminen tehokkaasti toimii toisella tavalla. Näissä tapauksissa teksti, ennen kaikkea printattu teksti, on ylivertaista verrattuna kuunteluun.
Tekstiä voi selata ees taas, siitä erottaa nyanssit nopeammin, se sallii helpommin uusintaluvut ja vertailevan havainnoinnin, ja niin edelleen. Erityisesti printissä, sillä käyttöjärjestelmänä paperinen kirja on selailuun ja vertailuun ainakin vielä nopeampi kuin sähkökirja. Kaikki tämä on kuuntelussa vaikeampaa ja oleellisesti hitaampaa: ihmisen silmä on tehokkaampi etsimään ja omaksumaan tekstisisältöjä kuin korva.
Kuten Lindstedt toteaa, vaikeammassa proosassa tämä nyanssitajuinen omaksunta on elinehto, koska teksti ei välttämättä muuten toimi niin kuin kuuluisi. Miten ihmisääni voi matkia esimerkiksi Thomas Bernhardin kirjoitusten pyörremyrskymäistä tekstiseinää? Adaptaatiot ovat hyvin mahdollisia, mutta kyse on tuolloin oleellisesti eri formaatista.
Eli kyse on juuri siitä mitä Lindstedt kirjoittaa heti kolumninsa alussa:
“Kun kirja luetaan äänikirjaksi, tekstin visuaaliset elementit katoavat. Kursiivissa olevan sohvan voi toki lausua hieman eri tavalla, vaikkapa pitämällä pienen taidepaussin sanan edessä. Mutta se ei ole sama asia. Kursiivi ei ole yhtä kuin lyhyt hiljaisuus.”
Ei niin. Silmä jää kursiiviin kiinni, korva ei.
*
Itse vastaanotto on kiinnostava esimerkki luetun ymmärtämisen hallinnasta.
Vaikuttaa nimittäin siltä, että Facebookin kommentoijista osa ei ole lukenut kolumnia loppuun, koska Lindstedt vastaa jo tekstissään mahdollisiin vasta-argumentteihin: Ei, hän ei vastusta äänikirjoja. Ei, hän ei vastusta ääneen lukua. Ei, hän ei morkkaa lukihäiriöisiä tai edusta muutosvastarintaa.
Silti kommenteista löytyy aivan fiksujen ihmisten loukkaantumista lukihäiriöisten puolesta ja tulkintaa, että äänikirjat olisivat Lindstedtin mielestä huonompia kuin muut kirjat, vaikka hän itse asiassa argumentoi, että äänikirjallisuus on eri taiteenlaji. [1]
Osa kommentoijista puuttuu yhteen huomioon milloin kolumnissa ja milloin Kertomuksen vaarojen saatesanoissa mahdollisesti vielä ymmärtäen kirjoitukset väärin – näkemättä Lindstedtin tekstiä kokonaisuutena ja Kertomuksen vaarojen saatesanoja tästä erillisenä.
Sosiaalisen median pikakelauksessa jää huomaamatta, että kaksi kirjoituksen tasoa eivät muodosta yhtenäistä argumentaalista kokonaisuutta, vaan toinen on kommentaari toisesta.
Joku harmistui jopa siitä vihjauksesta Lindstedtin kolumnissa, että äänikirjoja harrastetaan ajankäytön vuoksi samalla, kun tehdään jotain muuta, jolloin myös keskittyminen ei ole parhaimmillaan. Nyreyttä on vaikea ymmärtää, kun ihan tavallisilta ihmisiltä kysyttäessä asia sattuu olemaan näin, kuten seuraavien satunnaisesti poimittujen Reddit-kysymyksen vastauksista näkee:
Kiinnostavaa on, että esimerkiksi tässä tekstini alussa mainitussa neurotieteellisessä tutkimuksessa ei voitu ottaa huomioon printtikirjan ja äänikirjan eroja tässä suhteessa. Neutraali tutkimusympäristö antaa eri vastaukset kuin tutkimus “luonnossa” antaisi.
Huvittavasti kirjailija Lindstedt rakentaa kolmasosan verran tekstistään ääneen kerrottujen tarinoiden puolustusta saadakseen rauhassa esittää oman argumenttinsa. Yritys valuu hukkaan. Vastapuolta ymmärtäviä perusteita saa kirjoittaa vaikka sata sivua, mutta kun lukija poimii tekstistä argumentin, josta ei pidä, hän takertuu siihen väkisin. [2]
On naiivia ajatella, että kirjallisuuden laajentaminen äänikirjoihin ja taideproosan alan kaventaminen eivät olisi yhtaikaa tapahtuvia asioita. Kustantamot ovat bisneksiä. Ne pyrkivät tekemään rahaa. Kaunokirjallinen työ on jäänyt toispuoleiseen asemaan, koska ala ei satunnaisista helpotuksista huolimatta löydä kohtaa, jossa kriisi olisi viimein taittunut. Laskevan myynnin trendi on ollut jatkuva, ja äänikirja paljon myyvänä on luultavasti tulevaisuuden ilmaisumuoto. Kirjailijan huoli on ymmärrettävä.
*
Lopuksi on sanottava, että en syytä yksin kommentoijia eri kerrosten sekoittumisesta yhdeksi kokonaisuudeksi. Kertomuksen vaarat on ihan hieno projekti periaatteen tasolla. Olen silti sitä mieltä, että projektin Facebook-päivitykset ovat kummallisen epäselviä eivätkä tuo tarpeeksi esille olevansa kommentaareja. Usein ne ovat huonosti kappalejaoteltuja ja toisinaan – ironista kyllä – liian pitkiä Facebookin käyttämää pohjaa varten. Luen mielelläni, mutta Baabelin tornin kokoinen tekstimassa Facebookin fontilla on silmieni mielestä kammottava.
Itse kirjoitukset ovat aika usein “mitä tuumailin tänään” -tyylisiä ja sivuhuomioilla ladattuja poimintoja uutisotsikoiden tai netti-ilmiöiden pohjalta kylmää faktaa tiputtelevan tiiviin asiallisuuden sijasta, jota projektilta odottaisi. Nyt postaukset ovat blogimaisia. Toki esimerkiksi kirjoittajien lopussa käyttämät nimikirjaimet kielivät tietystä epävirallisuudesta, mutta ne eivät usein ole tarpeeksi, jotta lukija pystyisi selvästi erottelemaan, kuinka projektin nimissä tehtyyn argumentointiin tulisi suhtautua. Kertomuksellisuuden vastakohdan ei tarvitsisi olla epäselvyys.
[1] Olen kirjailijan kanssa tässä asiassa eri mieltä. Äänikirja on kirjallisuutta samalla tavalla kuin näytelmät ovat kirjallisuutta. Niiden formaatit ovat kuitenkin erilaiset; kirjoitetusta muodostaan huolimatta näytelmän ensisijainen olemassaolon muoto ei ole kirja vaan esitys, sama pätee äänikirjaan.
[2] En kai koskaan lakkaa hämmästelemästä sitä, kuinka kerta toisensa jälkeen ihmiset kokevat tarvetta suojella markkinavoimia piskuista taidetta vastaan. Omasta taiteestaan hurmaantunut kulttuuriväki on minustakin koomista nähtävää, mutta kuluttajaidentiteetin takia pöyristyminen ja kyvyttömyys ymmärtää aivan tavallista taiteenfilosofista argumentointia on aivan yhtä puupäistä, kuin jos vähäteltäisiin esimerkiksi vähemmistöjen kirjoittamaa kirjallisuutta, koska se ei täytä keskimääräisen kuluttajan normeja vaan on rajatulle yleisölle suunnattuna silkkaa elitismiä. Niin kuin elitismissä sopivina annoksina olisi jotain synnillisempää kuin pienimmän yhteisen nimittäjän typeryyksissä, joita televisio, radio ja Internet suoltavat tauotta.
Tänä vuonna elokuussa edesmennyt Matti Mäkelä teki pitkän ja omaa kiinnostustani aika vähän hivelevän uran kirjailijana. Hänen tunnetuin teoksensa on Kaksi vaimoa ja muita kirjoituksia (1995).
Luin kyseisen lyhyen esseekokoelman, josta luulin etten sitä koskaan tule lukemaan, koska tarvitsin tausta-aineistoa tulevaan Lumoojan numeroon.
Mäkelä oli minulle tuttu lähinnä Helsingin Sanomiin kirjoittamistaan kritiikeistä, jotka olivat jotenkin puupäisen oloisia – ei siksi, että niiden kirjoittaja olisi ollut tyhmä tai ettei hänellä olisi ollut ääntä, vaan koska ne olivat asenteellisia kohtaamatta rohkeasti omaa vajavaisuuttaan.
On kuin Mäkelä ei olisi tunnistanut kirjallisuuden lajeja. Hänen pänkkäpäinen kirjoituksensa Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaanista (2012) on tässä lajissa eräänlainen klassikko, väärinymmärrystä vietynä taiteen tasolle par excellence.
Olen aiemmin lukenut Mäkelän tuotannosta tietokirjan ”Tämä ei ole taidetta”: Tabujen rikkominen kissantaposta mustaan marsalkkaan (2016). Se on aiheeltaan mielenkiintoinen, mutta toteutukseltaan valitettavan ohut ja sisällötön.
Paukut on kai sitten ladattu tähän nuoruuden teokseen.
Aurinkoontuijottelua-blogissa on aiemmin kirjoitettu kokoelman aloittavasta esseestä Miehen tie:
Mäkelästä miehellä pitäisi olla myös oikeus lyödä naista; mies tarvitsee jonkin yhtä tehokkaan keinon riitelyyn kuin mitä naisen kyyneleet ovat. Nykynaiset eivät ymmärrä pelätä miehiä kuten aikaisemmat naiset, jotka tiesivät miestensä tappaneen sodassa, eivätkä siksi vastustaneet. Nykynaiset ovat saaneet ujutettua omia väkivallattomuuden ideaalejaan miestenkin päihin ja sitten lällättelevät, kun ei tarvitse pelätä miehen nyrkiniskua.
Kirjoituksesta voi toki sanoa, että se on tehokas. Se onnistuu juuri siinä mitä haluaa: se ottaa sukupuolikeskustelun miesten haltuun naisilta. Se tekee sen rumasti ja epähumaanisti ja jättää Mäkelään muuten kohtalaisen positiivisesti suhtautuvan lukijan ihmettelemään kirjoittajan kylmyyttä ja älyllistä rappiota.
Mikael H. tiivistää kirjoituksessaan oikeastaan kaiken, mutta kirjoitan silti omat ajatukseniauki, koska Miehen tie on niin arkaainen, raaka kirjoitus, kotoisin ällöttävästä mielentilasta. Se pakottaa tekemään tiliä kanssaan.
Kirjoitus on lähtökohdaltaan niin loukkaava, ettei siitä edes loukkaannu. Lähinnä päätyy ihmettelemään, että kaikkea sitä tässä maassa on painettu.
Taktisesti se on laitettu heti kirjoituskokoelman alkuun. Kun seuraavissa teksteissä kirjoitetaan leppoisan humoristiseen sävyyn säähavaintojen teosta tai kodin remontoimisesta, väijyy lukijan mielessä Eiffel-tornin kokoinen tietoisuus, että kirjoittaja epäsuorasti tunnusti vain joitain sivuja aiemmin tekevänsä parisuhdeväkivaltaa.
Kirja reunustaa itsensä tavalla, joka ei ole vieras miesasiamiesten kirjoituksia lukeneille, vaikka Mäkelä on ollut omana aikanaan yksinäinen susi.
Loru kuuluu seuraavasti.
Mies on modernissa yhteiskunnassa (maailmansotien jälkeen) pikkuhiljaa kastroitu, naiselliset arvot ovat tämän tehneet. Samalla naiset salaa pilkkaavat miehiä ja käyttävät heitä hyväkseen. Jopa suomalaisten miesten väliset henkirikokset Mäkelä kehystää naisten syyksi. Rumiakin suomalaiset naiset vieläpä ovat, eivätkä anna tarpeeksi usein. [1]
Mäkelä on kirjailijana konservatiivinen sanan varsinaisessa mielessä. Hänelle tärkeitä ovat perhe ja järjestys, luonto. Vaikka sivulauseessa hän voi myöntää haaveilevansa Kaukoidän neitsyistä.
Kapitalismi ja sosialismi ovat kummatkin epäluotettavia, koska ne kannustavat väärään tasa-arvoon ja luonnon tuhoamiseen. Jos Jumala on, se näyttää mieheltä itseltään tai tämän isältä. Ehkä vielä 1995 näin kirjoittaminen oli suomalaisessa yhteiskunnassa neutraalin perinteistä, mutta näin neljännesvuosisata myöhemmin fasismi on kaapannut tämän suuntaisen ajattelun keppihevosekseen.
Kirjoituksessaan Mäkelä jopa puolustaa sitä, että seksuaalisesti kokenutta naista voi huoritella vapaasti, mutta mies saa itse vuorostaan olla rietastelija.
Mietin, millaiseen paikkaan ihminen on henkisesti joutunut, että kirjoittaa kokonaisesta sukupuolesta näin epäinhimilliseen sävyyn? Asenteet muuttuvat vuosikymmenten myötä, mutta naisen toiseuttaminen ilmenee aivan tietyllä tavalla joissain suurien ikäluokkien miesten kirjoissa, josta tämä on ääriesimerkki.
En suostu uskomaan mihinkään “ajat olivat toiset” -selitykseen, joka olisi täysin tyhjentävä, sillä suomalaisen kirjallisuuden historia ei mieskeskeisyydestään huolimatta ole ollut näin läpeensä misogynististä.
Tietysti suhtaudun inhoten, koska omat asenteeni ovat päinvastaiset, osin juuri Mäkelän sukupolveen kuuluneiden miesten takia.
Tuossa todellisuudessa kirjailijan ikäiset aikuiset miehet olivat vieraita perheilleen, kyvyttömiä käsittelemään vaikeita tunteita ilman toisiin kohdistuvaa raivoa. He olivat huonoja kasvattamaan lapsiaan.
He korvasivat neuvot huutamisella tai sulkeutumalla itseensä ja olivat humalassa äkkipikaisia ja arvaamattomia. Eikä se todella ollut naisten syy, vaan isiltä opittua, tunnetyhjiön ja traumojen rakentamaa luuppia.
Miehet olivat pelottavia, naiset inhimillisiä, turvallisia ja lähestyttäviä. Äitien neuvoista oli yleensä enemmän hyötyä kuin isien.
Ihmettelin lapsena nähtyäni Kolme muskettisoturia -näytelmän, miksi Milady Winterin rikoksista piti rangaista kuolemalla, mutta D’Artagnan sai tehdä samanlaisia petoksia ja olla sankari? Muuten hienossa lapsuuskokemuksessa tunne jätti vatsaan kylmän kalvon.
Lukemaan opittuani ja kirjallisuutta selaamalla huomasin pian, että nainen voi olla mieskirjailijalle vain typerä naikkonen, jota saa hutkia kasvoihin säälittä.
Etoi. Koko roska on aina etonut.
Kun kirjailija kirjoittaa, että jokaisella miehellä pitäisi olla oikeus hakata naista, koska naisilla on aseenaan henkinen alistaminen, en kerta kaikkiaan tiedä mitä sanoa.
Enkä Mikael H:n lailla ymmärrä, mitä erityisen taitavaa Tommi Melender tästä esseestä löysi. Proosa ei erotu edukseen, ja argumenttien perustelut ovat potaskaa.
*
On vain yksi piirre, jossa tunnistan yhtäläisyyden esseen maailmankuvan ja itseni kanssa; pidän itsekin parisuhteen merkittävimpänä asiana uskollisuutta ja uskoutumista, joka on ehdotonta ja jonka puolesta annetaan kaikki.
Tunnistan esseistin kuvaileman tilanteen, jossa käsitys rakkaudesta on parisuhteen osapuolilla varsin erilainen.
Koska kaikki muu esseessä on niin luotaantyöntävää, joudun luultavasti harkitsemaan uudelleen suhtautumistani, jota en ole koskaan pitänyt epäterveenä; vain omana tapanani hahmottaa rakkaus.
Mutta jos omasta ylivertaisuudestaan vakuuttunut naisten hakkaamisen puolestapuhuja on samaa mieltä, tunnen omatuntoni pistävän. Pitäisikö tässäkin suhteessa muuttua?
*
Kaikki kirjallisuus on pohjimmiltaan jonkin tunteen puolesta puhumista. Mitään ei voi analysoida loppuun, ennen pitkää on valinnan aika: mikä minusta tuntuu oikealta. Sen tunteen puolesta on kirjoitettava. Voin älyllistää tunteitani ja perustella näkemyksiäni, mutta pohjimmiltani minun on hyväksyttävä valintani olevan uskon loikka.
Tunne-esseismi ponnistaa tältä pohjalta. Se esittelee kirjoittajansa fiiliksiä ja tekee jokaisesta kirjoittamiseen kykenevästä kokemusasiantuntijan. Tässä piilee ansa, sillä tunne-essee ei vakuuta tuntemaan mukanaan. Lukijalle jäävät tunteen ympärille kasatut väittämät mysteereiksi. Katsokaa minun oikeuttani sanoa, ne sanovat. Ne eivät sano: tuntekaa kanssani.
Jos Miehen tiestä voi kertoa jotain hyvää, niin sen, että se ottaa tunteensa ja esittelee sen avoimesti. Valitettavasti se perustelee universaaleilla väittämillä siitä, mitä mieheys on. Tämä mytologisoitu miehuus on itselleni miehenä vain epämääräinen liittolainen ja pahimmillaan pelkkä vihollinen, koska se mitätöi oman kokemukseni. En siis ymmärrä, mitä sillä edes tarkoitetaan.
[1] Etuoikeutetuille tyypillinen “ruoka oli pahaa eikä sitä ollut tarpeeksi” -valitus siis.
Viime vuosina suomalaista runoutta on alettu esittää aktiivisemmin lavalla. Spoken word -skene on ollut iso vaikuttaja siinä, että myös muut runoilijat ja kirjailijat ovat alkaneet esiintyä ääneen. Muun muassa Bättre Folk -festareilla on kuultu kirjailijoita musiikin tahdissa.
Tämä on ollut osa pyrkimystä runouden popularisoimiseen. En osaa arvioida hankkeiden kannattavuutta, mutta ainakin esiintyvät runoilijat ovat tuoneet positiivista mediahuomiota. Kirjojen myyntiin asti tämä tuskin vaikuttaa, mutta ehkä joku runoilija jossain on voinut saada esiintymispalkkion.
Mielikuvani on, että runouteen, kenties kirjallisuuteen yleensä, kuuluu nykyään elimellisenä osana tekijän esiintyminen tekstiensä kanssa. Olenkin viime vuosina käynyt satunnaisesti kuuntelemassa runoilijoita tavaamassa tekstejään.
Seuraa tunnustus: 90 prosenttia kuulemistani esityksistä on ollut kauheita.
Kuunneltuani luentaa hiljentyneessä tilassa tunnen itseni ja koko ympäristön teeskenteleväiseksi. En tiedä mitään niin kornia, kuin sali, johon kokoontuneet kulttuuri-ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan lausuntaa. Dissosiatiivinen tila valtaa ihohuokoseni, ja minulla on suuria vaikeuksia ottaa hyväkin teksti vakavasti. Viimeistään hillittyjen taputusten alkaessa paljastuu kirkkaasti, miksi kulttuurieliittiä vihataan. Näinä hetkinä toivon, että joku astuisi keskelle tilaa megafonin kanssa, rääkäisisi aparaattiin minkä keuhkoista irtoaa (“PASKAAAAAAA!!!”) ja räjäyttäisi sen jälkeen pommiliivinsä ja meidät kaikki taivaan tuuliin. Tietenkin kun kirjoitan näin, ulkoistan siinä omaa ärtymystäni ja omaa tahtoani rikkoa pyhitetty, itsetyytyväinen ilmaisu.
(Kapakka sen sijaan on ympäristönä jo paljon parempi, vaikka turtunutta, kliseen lävistämää ilmapiiriä ei silloinkaan voi toisinaan välttää.)
Iso osa runoilijoista ei osaa esiintyä. Poikkeuksia toki on, esimerkiksi Stina Saari on yksi parhaista ääneen lukijoista. Kävin kuuntelemassa häntä taannoin Turun pääkirjastossa, ja hän onnistui herättämään Änimlingin (2018) henkiin tavalla, joka oli yllättävä ja sai katsomaan teosta aivan uudesta kulmasta. Olisin lukenut tekstin itse tyystin toisin, Saari muistutti kuitenkin, että teksti on hänen ja korosti omaäänisyyttään… omalla äänellään. Vuorostaan Lumoojan taannoin järjestämällä klubilla esimerkiksi Hanna Storm ja Joel Mäkipuro osoittivat olevansa esiintyjinä tehtäviensä tasalla.
Mutta sitten ovat kliseet. Spoken wordin tapauksessa kliseenä on kiihkeä sanomisen palo, jossa höpinän nopeus on peittämässä sanottavan ohuutta. Kirjallisen runouden tapauksessa taas esitykset ovat mennä mutinaksi.
Esimerkiksi Lassi Hyvärinen teurasti oman Tuuli ja kissa -teoksensa (2018) tunnistamattomaksi esittäessään sitä vuosi sitten Turun runoviikolla. Lämmin ja kujeileva runous kadotti Hyvärisen rauhoittavia napsineessa luennassa kaiken, mikä siinä oli hyvää. Vaikka esiintymisympäristö oli kapakka, pelastusta ei ollut saatavilla. Alan tällaisilla hetkillä katsoa kanssakuuntelijoiden kasvoja, joilta ainakin kuvittelen lukevani, että kaikki haluaisivat runouden loppuvan voidakseen tilata uudet tuopit. Tilanne ei ollut aivan yhtä kiusallinen kuin epäonnistuvaa stand-upia tai teatteria katsoessa, mutta ahdistunut hiki valui selkääni pitkin.
Kliseistä pahin on lukea tekstiä samalla, jatkuvalla äänenpainolla, joka iskee aina samaan kohtaan tauot, painottaa jokaista säettä samalla tavalla ja välttää muut äänenvärit kuin teeskennellyn ylväyden tekstin edessä. Tekstiin pidetään tarpeeton etäisyys, jota en tunnista monien prosaistien luennasta. Saati lauluista!
Runoa luetaan kuin kyseessä olisi ihmisen tunteesta erotettu kielellinen koe, visioin runoilijan alakoulun kevätjuhlaan, jankkaavan samalla hartaudella lävitse, kuinka mansikkamaito / kesä on aito.
Niin kuin jossain olisi runoilijoiden koulu, jossa opetetaan lukemaan ääneen näin, tai Homeros itse olisi lasketellut heksametrejään tällä samalla puunaamaisella nuotilla, jonka oppilapset ovat vuosituhansien ajan omaksuneet oikeaksi tavaksi ilmaista runon ääntä.
Myönnän toki sen, että runoissa itsessään on tällainen nuotti. Jokin niissä ihan houkuttaa esittämään tekstit samalla huonosti peitellyllä patetialla. Ehkä se on kielikuviin tukeutuminen; se ettei kukaan puhu muutenkaan kuin runoissa puhutaan, joten on vaikeaa kuvitella, miten sanoja voisi lausua muuten kuin kalikalla kalloon kolautetun koleudella.