Kirjallisuusblogi
Olemisen epäily, sanoja muka päällekkäin.
*
Kaste on kaikkialle unohtunutta sadetta.
*
Merkityksettömyys paljastuu sille tarpeeksi usein altistuttuaan.
*
Merkityksettömäksi ei voi tulla, se ei ole liike.
*
Kaikki yritykseni kirjoittaa ovat yrityksiä lopettaa.
*
Kun arvot panee, siinä on faktat vaan tiellä.
*
Intellektuelleja ei kuunneltu, itkevät intellektuellit.
Tämä taitaa olla se vuoden 2019 suomalainen romaani, joka on kerännyt rummunpärinän saattelemana vakaasti mainetta ja saanut blogeissa lähes varauksetonta kiitosta. Mahdollisuudet Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoon ovat todelliset, vaikka teos voi olla hiukan liian samankaltainen kuin edellisvuonna palkittu Eeva Turusen Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa (2018). [1]
Onnenkissa (2019) on Aino Vähäpesolan debyytti, esseen ja romaanin välillä kulkeva kirja, jossa käsitellään nimeämättömäksi jäävän minähenkilön kokemuksia teemoittain: seksuaalisuus konstruktiona, parisuhteen epätasaisuudet vastuussa ja seksissä, ammatillinen turhautuminen, kun miespuolinen professori ei voi millään tajuta sukupuolentutkimuksellista näkökulmaa. Rinnalla kulkee runoilija Edith Södergran (1892–1923), jonka elämää tutkimalla käsitellään samalla omaa elämää.
Kaikki kirjallisuudessa ja ennen kaikkea sen tulkinnassa on tunnetta, kertoja toteaa useasti. Olen samaa mieltä. Lukijana etsin kaunokirjallisesta teoksesta johdonmukaisuuksia, mutta tunteen, en argumenttien ehdoilla.
Onnenkissan tapauksessa autofiktion tulkinnallinen mahdollisuus on olemassa, mutta: Edith Södergrania ovat kertojan mukaan tulkinneet miehet, joilla on ollut pakonomainen tarve psykologisoida, nähdä kirjoitusten taustalla aina lihallinen nainen. Tämä lienee tulkittavissa suoraksi varoitukseksi lukijalle.
Samoin seuraava:
Entä osaako ihminen itsekään kuvata totuudellisesti itseään ja omia tunteitaan? Omasta elämästään on helppo kertoa loputtomasti konkreettisia tapahtumia ja höystää niitä elävöittävillä yksityiskohdilla. Oman elämänsä voi ottaa haltuun, siitä voi vapaasti kertoa tarinamuodossa syitä ja seurauksia. Mutta totuus ja identiteetti pakenevat helposti ihmiseltä itseltäänkin. Jos on kirjoittanut lapsena (tai aikuisena) päiväkirjaa, sen tietää olevan vähän paradoksaalisesti äärimmäinen poseeraamisen areena. Se on turvallinen paikka kokeilla erilaisia identiteettejä, vahvistaa niitä erilaisilla käsialoilla tai runonpätkillä. – –
Kiinnostuin eniten romaanin osiosta, jota kutsuisin tieteen paradigmoihin havahtumiseksi. Päähenkilö herää huomaamaan akateemisten painotusten merkityksen käytännössä: Koulu ei ole sivistyksellinen opinahjo, jossa haastetaan totuttua, vaan autoritäärinen ja jähmeä. Minähenkilö toteaa pettyneensä yliopistoon.
Voin ymmärtää ja vain huokaista helpotuksesta, etten opiskele, vaikka samat ikävät piirteet hallitsevat toki myös julkista keskustelua – ne ovat osa niitä niin sanottuja kuplia, joista monet ovat yhä näkymättömissä, koska media nostaa esille vain muutamia.
*
Onnenkissassa kysytään paljon oleellisia perusasioita: miksi tämä asia on näin, miksi se ei ole toisin? Romaani tekee selväksi eroavaisuudet minun ja teoksen kuvaaman maailman välillä. Se tekee sen hyvin ja johdonmukaisesti, mikä on ilo, vaikka eroavaisuudet tekevät lukemisesta myös ristiriitaisen kokemuksen.
Yhteiskunnallinen taustani on erilainen, ja jälleen suosittu kirja asettuu osaksi keskiluokkaisuuden jatkumoa. Eron huomaa jo pienistä yksityiskohdista: sukujuhliin täytyy opetella tavoitteiden liturgia, 23-vuotias asuu Helsingissä jossain mukavan kokoisessa yksiössä, minää puretaan jatkuvasti paloiksi, työntekoa opintojen ulkopuolella ei kuvata ollenkaan, äidin kansainväliset feministiystävät mainitaan.
Ja ehkä kirkkaimpana nousevat esiin itsetunnon erot: Kertoja osaa erotella itsevarmasti, missä asioissa on hyvä ja missä ei, mutta ympärillä olevien ja ainakin oletettavasti tovereiksi toivottujen ymmärtämättömyys raivostuttaa ja tuottaa voimattomuuden tunteita. Omien havaintojeni yleistämisen uhallakin sanoisin, että avoimen työväentaustainen sielu ei usein osaa sanoa olevansa hyvä missään, mutta ei myös paljoa piittaa muiden näkemyksistä vaan kuittaa ne päänaukomisena – johon on vastattava samoin – tai herrain kotkotuksena. Päähän on potkittu ennenkin, miksi odottaa muutakaan.
Luokkaerot ovat pinnan alla liikkuvia sävyjä, joiden käsittelyä kirjallisuudesta puhuttaessa soisi jatkettavan, koska ne ovat kriittisiä sanan useammassa merkityksessä. Puhuttaessa erilaisista representaatioista kirjallisuudessa ohitetaan edelleen varallisuuden luomat erot – koska sosialismi ei ole enää in – vaikka ne jakavat yhteiskuntaa syvästi. Painetut kirjat luovat niin helposti tunteen yleispitävyydestä, kaiken kattavasta kokemuksesta. Tämä itsestäänselvinä pidettyjen lähtökohtien oletus tuo vierautta tähänkin muuten toimivaan lukukokemukseen.
*
Minähenkilö korostaa teoksen alkupuolella epäröintiä oikeana tienä historiasta kirjoitettaessa. Paria sivua myöhemmin kertoja, mahdollisesti ironisesti, unohtaa ohjenuoran, kun toteaa ensimmäisen maailmansodan varmasti vaikuttaneen Edith Södergranin ajatteluun… Niin myös minun mielestäni, mutta mihin jäi johdonmukainen epäröinti? Ovatko yhdet asiat varmempia kuin toiset?
Jos kirjoittaa tunteistaan, niin kuin kirjan ääni toivoo, onko epäröintiin edes varaa? Historian tarinallistamista ei vältetä epäröinnillä vaan tarkkuudella. Jos et ole varma ja asia on vakava, et kirjoita. Omien arvailujen korostaminen tuntuu usein vain tarpeettomalta moraaliselta kilven kiillotukselta. Jos täräyttää kunnolla, menee ainakin komeasti metsään. Paradoksaalisesti ajattelen näin sitä enemmän, mitä vanhemmaksi tulen ja maailman mustavalkoisuus on silmissäni kuollut. Mutta ei niiden täräytystenkään tarvitse olla mustavalkoisia.
Lukijoiden vastaanottoon muutamat ylimääräiset sanat kuten “ehkä”, “luultavasti” tai “mahdollisesti” eivät vaikuta: he ottavat valmiiksi totuutena sen, jonka ovat jo totuudeksi päättäneet. Kriitikkona koen muutenkin, että kirjoitus on ensisijaisesti puhetta mielikuvista – väheksymättä sen roolia todellisuudeksi kutsuttuun. Teemme sitten mistä tahansa aiheesta taidetta tai tiedettä, ytimeen emme näe, on vain varjoja. Niistä voisi sentään puhua täytesanoitta. [2]
*
Kun romaanihenkilö kertoo suhteestaan miespuolisen nahjuksen kanssa, pystyn tunnistamaan auki kirjoitetut parisuhteen ongelmat hyvin ja näen toisen, maskuliinisen, osapuolen koko olemuksen kirkkaasti. Kirjallinen ääni on tässä osiossa veitsentarkka – ja hauska, nauroin useaan otteeseen ääneen.
Samalla mietin, että kirjaan tulee suhdetta kappaleiksi laittava sävy, jota voi pitää halveksivana tai vähättelevänä. Olen aina inhonnut tällaista, erityisesti miespuolisten kirjailijoiden kuvauksissa parisuhteista (Christer Kihlman on yksi rasittavimmista esimerkeistä).
Se mietityttää myös siksi, että minähenkilö tylyttää tiedettä, joka ei ota tunnetta mukaan vaan asettaa kaiken analysoitavaksi, mikroskoopin alle. En ole varma onko tämä tarkoituksellisen ironista, mutta sen suhdetilitys ainakin demonstroi, että tunteen tultua mukaan mikroskooppia käytetään edelleen.
Samoin ajattelen, kun kirjoitetaan itsevarmasti siitä, mitä vastakkaiseksi mielletyn sukupuolen sisäinen elämä on ja voivotellaan näiden ahdasta asemaa, ovat sitten “miehiä” tai “naisia”. Mies on minähenkilölle “ahdistava konsepti”.
Kertoja myös ilmaisee avoimesti tuntevansa joskus miesvihaa (ja perustelee sen hyvin). Se on kirjallisena eleenä arvostettava rehellisyydessään. Samalla mietin kuitenkin, ettei ahtaaseen rooliin “pakotetun”, vastakkaista sukupuolta olevan tyypin sääliminen ja vihaaminen jonain uhrina ole kuin ylemmyydentuntoisuutta ja peilikuva vastakkaisen sukupuolen mystifioinnista, josta pitäisi kasvaa pois.
Muutama muukin romaanissa truismina esitetty asia häiritsee – ainakin väite, että ihmiset ajattelisivat lähinnä suhdeongelmiaan. Tai sitten se ajatus, että jonkun menneisyyden henkilön esittämiseen tietyllä tavalla (tässä tapauksessa Edith Södergranin) tarvittaisiin jokin abstrakti moraalinen lupa. Nämä menevät samaan kategoriaan kuin monet suomalaisten esseistien väitteet. En tunnista kokemuksia todeksi, joten en osaa sanoa niiden oikeutuksesta mitään.
Enkä osaa ihan innostua siitäkään, että päähenkilö pohtii tuovansa Södergranin nykyhetkeen, haluavansa näyttää tälle feminismin pitkän linjan tähän päivään asti. Koen, että radikaalina modernistina ja Nietzscheä ihailevana Södergran olisi kauemmin elettyään voinut olla kunnolliseen suomenruotsalaiseen tapaan vaikka fasisti. Kuka sen tietää?
Ovatko nämä lillukanvarsia? En tiedä, mutta sen ainakin, että minähenkilön herääminen samaa sukupuolta olevan kanssa koetun seksikokemuksen myötä seksuaalisuuden mahdollisuuksiin on riemastuttavan lämmin kuvaus. Se pyyhkii aiempaan parisuhteen päättymistä käsittelevään lukuun liittyvää katkeruuden sävyä pois ja tuo kirjaan valon ja ra(i)kkauden puhuessaan siitä, mitä seksuaalisuus nimenomaan kokemuksena voi tarkoittaa.
*
Se, että käyn tällaista keskustelua romaanin kanssa ei ole huono asia, vaikka sellaiseksi kritiikki tavataan toisinaan kehystää. Joskus tekstin parissa tuntee ristiriitaista väittelyhalua siksi, koska kirjailija on Timo Hännikäinen tomppeli. Vähäpesolan tapauksessa tältä ei tunnu. Onnenkissa on luotu taitavasti. Osoittamani kohdat käsittelevät aiheita, joiden kanssa tunnen yleisemmin, yhteiskunnallisemmin, ettei niissä ole viety tarpeellisia kyseenalaistuksia niin pitkälle kuin olisi voitu.
Pidän esteettisesti esseismin ja fiktiomaisuuden yhdistelmistä, koska ne hyljeksivät genre- ja mooditietoisuutta olemalla vain sitä itseään eli kirjallisuutta. Siinä mielessä Onnenkissa on hyvin miellyttävä kokemus.
Teos hajoaa loppua kohden; aluksi kokeilevan romaanimaiselta näyttänyt kallistuu lopulta temaattisten esseiden sarjaksi. Omista mielihaluistani johtuen aiheet muuttuvat viimeisissä luvuissa aavistuksen vähemmän kiinnostaviksi enkä näe esimerkiksi meikkaamisen kaltaisiin sukupuolen representaatioihin liittyvissä pohdinnoissa kiinnostavaa, uutta feminististä sisältöä, vaan ne tuntuvat toisinnolta jo tutuksi tulleesta. Hajoavaa pakkaa en silti osaa pitää suurena erheenä, koska en välitä siistiksi silatuista kokonaisuuksista muutenkaan.
[1] Kosmoksella on saatettu ainakin kuvaannollisesti poksautella samppanjaa auki, kun ovat saaneet kisaan kaksi kirjailijaansa mukaan (toinen ehdokas on Arsi Aleniuksen Villa Alpha, 2019). Omaehtoinen linja on kannattanut.
[2] Olen avoimesti apokalyptisempi: Maailma on mielipiteiden sota, epäröivä päätyy ojaan. Jos voittaa, voi alkaa purkaa rakennetta, joka pakottaa olemaan näkemyksistään näin varma. Vaikka epäilenkin, että voittajan halut rakenteen purkamiseen ovat äkkiä kaikonneet: perästä tulevia ja halukkaita voittamaan on aina lisää ja lujuus on ainoa kilpi.
Tänään on isänpäivä. Isäni kuoli alkuvuonna 2016 sairauteen.
Yritin kirjoittaa asiasta, niin kuin monesti aiemmin. Lopulta aina totean, että olkoot.
Joskus olen kirjoittanut isäni kuolemasta paljastamatta kirjoittaneeni juuri siitä. Joskus olen onnistunut puoliksi, usein en ollenkaan.
Asiasta kirjoittaminen järkevästi on tuntunut aina vaikealta, koska koen vahvasti ja koko sieluani hallitsevasti, etteivät nämä asiat kuulu muille, eivätkä tule kuulumaan.
Kirjoittaessani tuntemistani ihmisistä en tee heille oikeutta, pelkään toimivani moraalittomasti. Voin kirjoittaa vain johdonmukaisella etäisyydellä. Sen löytäminen on vaikeaa.
Tästä tekstistä olen pyyhkinyt pois lähes kaiken. Jokin on etsinyt tilaa ja ulospääsyä, mutta sen syntymän hetki ei ole nyt.
Vien tänään iskälle kynttilän läheiselle hautausmaalle, jossa on muistokivi muualla lepääville. Ele on minulle yhtä paljon kuin hänelle, siksi hyvää tekevä. Sitten menen kirjastoon, kirkkooni.
Hypen voima näyttäytyy absurdina vain, kun sitä tarkastelee ulkopuolelta. Sen kurimuksessa hysterian aallot tuntuvat jostain syystä loogisilta ja intuitiivisen helpoilta.
Kaupalliseen propagandaan suhtaudutaan lähtökohtaisesti olkia kohauttaen, vaikka samalla voidaan kammoksua uskonnollisen fundamentalismin aaltoja ulkomaanuutisissa.
Näillä kahdella ei ole mitään todellista ideologista eroa. Kummassakin tapauksessa ylhäältä annettuun tempaudutaan mukaan, koska niin kuuluu tehdä ja ennen kuin yksilö huomaa – jos huomaa – suhtautuvansa jonkun toisen sanelemaan niin kuin se olisi henkilökohtaista.
Kevyemmässä rekisterissä toimii musiikin ilmiöittäminen. Siitä ovat vastuussa populaaripressin jäsenet, jotka haluavat tehdä ilmiöistä suuria. Pop-kirjoittajat janoavat yhteiskunnallisten kirjoittajien saamaa huomiota, joten pop-taiteesta luodaan yhteiskunnallinen mielikuva, vaikka kyse ei olisi kuin julkisuudesta.
Sivusin aihetta pari vuotta sitten kirjoittaessani Litku Klemetistä näin:
– – On kuin kaikki mediat yrittäisivät nyt puristaa artistin tyhjiin. Ensin tulee Soundi. Helsingin Sanomat ja Yle seuraavat perässä. Sana leviää. Blogit tuovat omat mausteensa mukaan, myös tämä. Viimein Image rakastaa kuoliaaksi.
Tapahtuu valitettavia tyypillisyyksiä, kun kaikki tahtovat kommentoida musiikkia, josta on tullut ilmiö.
Nyt Klemetti on vakiintunut rock-muusikko ja osa suomalaisen taiteen pientä tähtitaivasta. Pankin räjäyttäjä oli toinen soolonimellä tehty albumi ja sen hittisingle.
Maustetyttöjen tapauksessa siihen riitti joukko keikkoja ja yksi single. Jäsenten aiemmasta Kaneli-yhtyeestä ei ollut kuullut kukaan muu kuin pääkaupunkiseudun musiikkiskeneä aktiivisesti seuraava.
Minulta koko ilmiö on mennyt ohitse, koska en lue sanomalehtiä, joten näin sen ikään kuin sivusta, muun muassa kavereiden innostuksesta bändiä kohtaan ja koska katsoin Unelmia ja studiohommia -sarjan, jossa Karjalaisen siskokset vilahtivat.
Sitten Ilta-Sanomien ja Hesarin artikkelit ja ylilyövät mielipidekirjoitukset alkoivat ottaa väkisin silmiin. Ja ilmeisesti niitä on tullut ja tullut ja tullut.
Innostus on puhjennut niin nopeasti, että nyt kun esikoislevy on vasta ilmestynyt ja noussut listaykköseksi, kritiikeissä ollaan jo kyllästyneitä ja annetaan ystävällisiä vinkkejä, että eikös tyttöjen kannattaisi nyt jo tehdä jotain muuta.
Maustisten levystä Kaikki tiet vievät Peltolaan (2019) on kirjoitettu muun muassa näin:
Maustetytöt vaikuttaa sen verran meemimäiseltä, että epäilyksiä duon tulevaisuuden suhteen on pakko esittää.
– Niko Peltonen, Soundi
Anna ja Kaisa Karjalaisen ankeuspopduo on ennen kaikkea erikoinen mediapeformanssi. [sic] Näinä fake newsin ja muun merkitystensotkemisen aikana totuutta on toisinaan hirveän vaikea erottaa, ja samaa huomaa pohtivansa myös Maustetyttöjen läsnäoloa seuratessa.
– Mikael Mattila, Rumba
Maustetyttöjen ensimmäisen albumin päättyessä tuntuu, että yksi tie on kuljettu loppuun. Mahdollisilla seuraavilla levyillään heidän olisi hyvä löytää uusia näkökulmia konseptiinsa.
– Ari Väntänen, Levyhyllyt
Ja niin eespäin. Viesti on selvä: nää teidän biisit ei riitä, kaikki on kiinni imagosta.
Miten tämä todella liittyy musiikkiin paitsi niin, että pinnasta on tehty väkisin myös sisältöä?
No siten, että “liian suosittu” ja “liian hyvin tehty” ovat musiikkitoimittajalle nykyään yhtä kuin “meemi” ja siksi epäilyttäviä. Kätevästi toimittajat unohtavat, että heidän ammattikuntansa on tästä suosiosta vastuussa.
Meemiytyminen on vastaanottajasta kiinni. Jos et obsessoidu jostain, et suhtaudu siihen meeminä.
Jos jokin on memeettistä, se on toimittajien tarve hokea, kuinka levy on “kurjuusooppera”. Väkisin miettii, että missä ympäristössä joku elää tai edes millaista musiikkia kuuntelee, jos pillereistä ja viinan juomisesta laulaminen on äkkiä synkintä, mitä suomalaisesta yhteiskunnasta mieleen tulee ja että siitä halutaan päästä näin aktiivisesti eroon.
Kuuntelin levyn itse nyt ja moneen kertaan. Superanalyysini sanoo, että se on hyvä pop-levy, jota jaksaa kuunnella uudestaan, koska se sisältää vain kymmenen tarttuvaa kappaletta. Ne muodostavat epätavallisen ehjän debyytin. Albumi tuo mieleeni esimerkiksi Risto-yhtyeen esikoislevyn Risto (2004).
Jos Kaikki tiet vievät Peltolaan oltaisiin julkaistu Fonalilta tai Ektrolta ilman sen kummempia pressin fanfaareja 15 vuotta sitten, se olisi kulttiklassikko, eikä kenenkään mieleen tulisi vähätellä sen tehneiden muusikoiden taitoja, koska nämä pitävät kiinni profiilistaan.
Ei ole kysytty, että ehkä roolit on luotu oman itsen suojelemiseksi. Aikana, joka on obsessoitunut oman itsensä likoon laittamisesta, tätä ei oikein edes tunnisteta.
Samalla mietin, että onko tämä kaikki pinnallinen hössötys seksismiä? En väitä, etteikö yhtyeen ulkoasu olisi heidän osaltaan harkittu, mutta kummallista on, että naisten aitoudesta puhutaan näin suurella innolla.
Miksi Eevil Stöö ei “turhauta” ja pystytään käsittämään sekä oikeana musiikkina että irvailuna? Miksi Minä ja Ville Ahosen melankoliaa ei kutsuttu meemiksi? Miksi Joose Keskitalon humoristinen synkkyys ei ole itseparodista?
Miksi juuri nyt elämän varjopuolista laulaminen ristiriitautetaan, erityisesti kun harva pop-muusikko edes suostuu laulamaan muista kuin keskiluokan ongelmista? Vai siitäkö se on kiinni, että keskiluokka ei halua ottaa hymy suupielessä esiteltyä ahdinkoa tosissaan?
Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan ulkomusiikillisista seikoista – ei sitä, että suuren rahan pop-stara keikuttaa ahteriaan niin musiikkivideoissa kuin lavoilla.
Se on osa hyväksyttyä imagoa eikä kenelläkään vakavasti otettavalla toimittajalla kävisi edes mielessä tuoda asiaa esille arvostellessaan tähden uutta levyä. Sen sijaan artisti pitämässä kuluttajaa tarpeeksi etäällä ja toimittajan pöyristyminen oman ammattikuntansa harjoittamasta obsessiosta tuntuvat olevan ylitsepääsemättömiä esteitä.
Anglosaksisen kulttuurin vastaanottamat iskut vierailta valloilta on kylvetty sen omaan ulkopolitiikkaan, erityisesti kun kysymys on kapitalismin ja valtakulttuurin yrityksestä jyrätä paikalliskulttuurien ylitse.
Tähän projektiin kuuluu myös kulttuurin kielen opettaminen. Kieleen kuuluvat niin itse puhuttu ja kirjoitettu kieli (englanti) kuin kulttuuristen merkitsijöiden ja konseptien levitys.
Iso kiho ei vaivaudu ottamaan selvää paikalliskulttuureista. Kun alistuneet opettelevat alistajan kielen, puhuvat he kahta kieltä. Alistaja jatkaa puhumista yhdellä kielellä.
Tämä antaa muille kulttuureille etulyöntiaseman muutaman sukupolven kuluessa. He tietävät valloittajakulttuurin arat kohdat ja osaavat lyödä niihin, mutta ovat silti säilyttäneet osan omasta identiteetistään, jolloin valloittaja ei osaa iskeä takaisin.
Kulttuurinen omiminen on kammoksuttua, mutta ei tosiasiassa yllä kovin pitkälle juuri pinnallisuutensa vuoksi. Valta-asemassa oleva kulttuuri jättää huomiotta valloittamiensa alueiden todelliset kansalliset identiteetit.
Valloittaja ei siis tiedä valloittamistaan paikoista juuri mitään tai tulkitsee kaiken vääristävän lasin lävitse, niin kuin imperialismiin kuuluu.
Yhdysvaltalaista pop-kulttuuria roudataan sellaisiin maailmankolkkiin, joita moni Yhdysvaltain kansalainen ei osaa paikallistaa kartalta. Osaako moni edes ajatella, että hänen kulttuuriaan yritetään viljellään muualle esimerkkinä siitä, miten tulisi elää?
Tähän kulttuuriseen sokeuteen on Yhdysvalloissa pikkuhiljaa alettu herätä vaikkakin hitaasti. 9/11 ja sitä seuranneet Afganistanin ja Irakin sekoilut opettivat, että kun jonnekin mennään, siellä on pakko pysyä maailman tappiin asti, jos ei halua saman toistuvan.
Paitsi nyt, kun tämä periaate on taas vedetty viemäriin. Yhdysvaltain presidentti Ayn Rand -päissään yrittää ajaa maailman takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan ja vie joukkonsa pois alueilta, joissa niiden läsnäoloa vakauttajina kaivataan.
Ymmärrän kyllä miksi. Tämä on omanlaistaan puolustustaktiikkaa, jolla pyritään saavuttamaan globaali hegemonia mutta vanhat keinot hyläten. Maailmanpoliisista on tullut palkkionmetsästäjä.
Kivuliainta tämä muiden hylkääminen on niille, jotka ovat alistuneet vapaaehtoisesti anglosaksisen kulttuurin vaikutteille, siis muille “lännen maille”. On ehkä hyvä, että ainakin eurooppalaisen maailman keskus siirtyy lännestä lähemmäs Eurooppaa itseään. Se on kasvun paikka.
*
Randista tuli mieleeni, kuinka suurien ideologisten ajattelijoiden ongelma on, etteivät nämä osaa kuvitella maailman, historian, jatkuvan heidän ympärillään esittämistään ajatuksistaan huolimatta.
Korkeintaan joku Marx saattoi ymmärtää, että asiat seuraavat joskus toisiaan kaoottisesti… mutta luonnosteli silti jämäkän lineaarisen eli epärealistisen käsityksen tulevaisuuden tapahtumista.
Kaikista ideologioista tulee kuin oletusarvoisesti utopistisia “historian loppuja”. Kaikissa on “aika ennen meitä” ja “aika jälkeemme”. Tosiasiassa kaikki ajat ovat limittäisiä, niitä on useita päällekkäin.
Elämme edelleen antiikkia, keski-aikaa, renessanssia, valistusta ja modernismia, vaikka ne koulujen historiankirjoissa on merkitty loppuun kalutuiksi. Ne vuotavat omaan aikaamme ja vaikuttavat tavoilla, joita ideologit eivät pysty kontrolloimaan.
Samalla selittyy ideologioiden suurin, innostavin piirre, jonka vuoksi ihmiset tarttuvat niihin. Tämä kaiken edeltäneen lopettaminen eli ihmisyyden niistäminen on jokaisen utooppisen ajattelun ytimessä. Kaikki utopiat ovat hirmuvaltoja.