Psykopaatti pop-kulttuurissa: Watchmenin antisankarit

Posted on by kangasvalo

Alan Mooren ja Dave Gibbonsin sarjakuvaklassikko Watchmenissä (1986-1987) esitelty Rorschach on yksi tunnetuimmista populaarikulttuurin antisankareista. Hänen lumovoimansa perustuu hänen ulkopuolisen asemaansa ja film noir -estetiikkaan. Noirin esteettinen tenho ei ole jostain syystä kadonnut vuosikymmenienkään mittaan. 40-luvun Hollywood-elokuvat ovat usein ajattoman cool. Rorschach kävelee sateessa pimeillä kujilla ja pukeutuu kuin Humphrey Bogart.

Rorschach on myös väkivaltainen. Hän haluaa “puhdistaa kadut saastasta”, vaikka on sitä itse. Hänen työnsä supersankarina on tehnyt hänestä fasistisen villi-ihmisen. Bogartin Philip Marlowen sijaan hän on Ralph Meekerin Mike Hammer, joka ratkoo ongelmat nyrkein ja uhkailemalla. Hänen liituraitapukunsa on sotkuinen, ja purkkipapujen mehu valuu pitkin hänen leukaansa. Naamion alla hänen kasvonsa ovat rumat, melkein lapsenomaiset tai apinamaiset.

Epäilen useamman samastuvan Rorschachiin kuin haluaisi myöntää ja kuin Moore tarkoitti tai toivoi. Rorschach elää ehdottoman moraalikoodin mukaista elämää, jota moni voi ihannoida. Samalla moni nuori poika käsittää hänet siistiksi hahmoksi, naamiokostajaksi, jonka väkivallan kautta voidaan purkaa lukijan omaa sappea.

Rorschachia kutsutaan Watchmeniä käsittelevässä mediassa usein psykopaatiksi. Sitä hän ei ole. Hän vastaa kuitenkin mielikuvaa “romantisoidusta psykopaatista”, jonka Hollywood on popularisoinut.

*

Romantisoitu psykopaatti on meemi, joka on tullut rasittavan yleiseksi. Tyyppiesimerkkejä tällaisesta ovat moni Jokerin inkarnaatio, Hannibal Lecter tai TV-show’n Dexter.

Stereotyypin avulla luodaan katsojille mielikuva “monitahoisesta” hahmosta, vaikka kysymyksessä on neliskulmainen palikka nuijittuna pyöreään reikään. Nämä (lähes poikkeuksetta) miehet ovat pahoja, mutta heillä on oma kunniakoodinsa tai arvostuksen kohteensa, joka on heidän heikko kohtansa. Perustyyppi on esimerkiksi täysin tunnoton ja julma rikollinen, joka rakastaa pyyteettömästi vaimoaan ja lapsiaan.

Tällaiset hahmot ovat fantasiaa, osoitus fiktion kyvystä luoda psykologisesti lähes mahdottomia henkilöhahmoja, joihin pystymme uskomaan tarinan trooppien vuoksi. Siis fiktiota sanan varsinaisessa mielessä.

Romantisoidun psykopaatin meemi häiritsee minua, koska se levittää lapsellista tietoa ihmisen psykologiasta. Mooren käsikirjoituksessa ei ole näiltä osin vikaa. Rorschach on yllättävänkin uskottava hahmo. Ongelma on hahmon aktiivisessa väärintulkinnassa, joka on memetiikan syytä.

Kyse on vanhasta myyttisestä perushahmosta, jonka tehtävä on kuvata “ihmisen kaksinaisuutta”, viis siitä, että hahmo on perusolemukseltaan epäuskottava. Tällaiset hahmot kannustavat lukemaan maailmaakin väärin.

*

Pahoja tehneet ihmiset, jotka kykenevät myös vilpittömyyteen, eivät ole psykopaatteja. Suurin osa väkivaltarikollisista kuuluu tähän ryhmään huolimatta siitä, että psykopaatit ovat väkivaltarikoksiin syyllistyneiden joukossa yliedustettuina.

Suurin osa läheisiään satuttaneista ihmisistä taas ei ole psykopaatteja, sillä läheisiin kohdistuvat rikokset tehdään useimmiten tunnekuohussa. Psykopaatit satuttavatkin muita useammin tuntemattomia ja vähemmän läheisiään, jotka voivat olla psykopaatille enemmän hyödyksi kuin muut. Spekuloin, että tämä seikka on voinut johtaa meemipsykopaatin syntyyn.

Jos meemipsykopaatin mahdottomuuden hahmottaminen on vieläkin vaikeaa, kuvitelkaa vastakohtameemi: vilpittömän hyvä ja sisäisen kunniakoodin mukaisesti toimiva ihminen, jonka elämässä on kuitenkin yksi täysin kaoottinen osa-alue, joka on läpeensä paha. Kuinka uskottavalta se tuntuisi?

Huolimatta siitä, että sarjamurhaajien kohdalla naapurit sanovat TV-haastatteluissa, että “en olisi koskaan uskonut hänestä”, rikollisten taustoja tutkimalla heidän yksityiselämästään löytyy kaikenlaista epäilyttävää, jonka perusteella ihmisestä voi uskoa helposti vähän mitä sattuu.

Päinvastaisessa esimerkissäni ei ole kyse siitä, että hyvät ihmiset eivät pystyisi peittelemään tekemiään pahoja tekoja. Psykologisesti ei vain ole kovin uskottavaa, että ihmisen luonteenpiirteet järjestäytyisivät heidän päidensä sisällä siististi kuin sisustuslaatikot.

Luonteenpiirteet valuvat toisiinsa myös arkielämässä. Erityisesti kun kyse on psykopatian tapaisista persoonallisuushäiriöistä. Kaoottisesti elämänsä yhdellä alueella toimiva ihminen toimii kaoottisesti myös jollain toisella alueella. Sama pätee järjestelmällisyyteen.

Tiukkaa koodistoa seuraavaa psykopaattia on siksi lähes mahdotonta löytää todellisesta maailmasta. Yksi psykopatian tärkeimmistä tunnusmerkeistä kun on äärimmäinen vaikeus totella ulkoa annettua koodistoa.

*

Miksi Rorschach ei sitten ole psykopaatti?

Hänellä on tiukat rutiinit. Hän on niiden suhteen joustamaton eikä välitä juurikaan edes omista oikeuksistaan. Psykopatiaan kuuluu abstraktien moraalisten periaatteiden joustavuus, usein suoranainen puute, ja itsensä asettaminen sääntöjen edelle.

Vigilante-kostaja Rorschach toimii erittäin suunnitelmallisesti ja älykkäästi. Hän tuntee aitoja ystävyyden tunteita supersankarityöpariaan Nite Owlia kohtaan, vaikka ne eivät ole hänelle tyypillisiä.

Psykopatiaan kuuluu ihmisen välinearvo, oikeat ystävyyden tunteet eivät ole mahdollisia. Mukaan kuuluu yleensä – tosin ei aina – kykenemättömyys pitkäjänteisiin suunnitelmiin, erityisesti kun kyse on toisten edusta oman edun ylitse.

Rorschach on erittäin häiriintynyt ja väkivaltainen persoona. Hän kärsii traumoista ja tunne-elämän häiriöistä. Hän ei kuitenkaan ole psykopaatti. Siihen hän on liian moraalinen olento.

Rorschach toimii päämäärien kautta: hän suojelee idealisoitua kansalaista. Jos häntä voi kutsua pahaksi, hän on niin sanotun banaalin pahan edustaja, joka on orja periaatteellisuuden edessä.

Henkilöitymänä hän edustaa amerikkalaista, työväenluokkaista fasismia. Hän ei ole sosialisti vaan toimii konservatiivisesti yksilön edun (ei sama asia kuin yksilön oikeuksien) nimissä, silti alemman luokan puolella. Hän vastustaa liberaalia “mädätysyhteiskuntaa” mutta puolustaa sen heikointa ainesta, koska kokee sen velvollisuudekseen.

Olen oikeastaan ihmeissäni, ettei Rorschachin naamiota ole vielä omittu jonkin äärioikeistolaisen liikkeen tunnusasuksi niin kuin Watchmenin jatkoksi luodussa TV-sarjassa.

*

Toinen Watchmenin yhteydessä psykopaatiksi kutsuttu henkilö on The Comedian. Hänen tyylinsä on brutaali, Rorschachiakin väkivaltaisempi ja ennen kaikkea välinpitämättömämpi.

Hahmon nimitys tulee tämän ironisesta suhtautumisesta “hyvään” ja “pahaan”. Teoksen mittaan hän syyllistyy takaumissa muun muassa raiskaukseen, sotarikoksiin ja raskaana olevan naisen murhaan.

The Comedian ei myöskään ole psykopaatti, vaikka hän on luultavasti Watchmenin vastenmielisin henkilö ja hänessä on psykopatiaan vivahtavia piirteitä. Ennemmin hän on filosofinen nihilisti.

Hän osoittaa kriminaalia luonteenlaatua ja kykenemättömyyttä samastua toisten, erityisesti toiseutettujen, ihmisten tuskaan, mutta jopa hänellä on omat rajansa, jotka tekevät hänet tunteelliseksi – ja jotka osoittavat nihilismin rajallisuuden sellaisessa persoonassa, joka ei lopulta kykene kaikkiin äärimmäisyyksiin.

Hän edustaa yhdysvaltalaista ulkopolitiikkaa, kovaa sotahaukkatoimintaa, jonka periaatteet ovat kenties monille käsittämättömän tuntuisia, mutta joiden takaa löytyy sentään jokin periaate: might is right.

The Comedian kompastuu kuitenkin omaan nokkeluuteensa, kun sarjakuvan oikea psykopaatti vie omankädenoikeuden äärimmäisyyteen. Hänen mielenterveytensä ei kestä.

Watchmenistä löytyykin yksi hahmo, joka täyttää kaikki psykopaatin merkit, ja jos et ole lukenut teosta kokonaan, suosittelen, että lopetat lukemisen viimeistään nyt.

Hän on teoksen salainen antagonisti, Adrian Veidt eli Ozymandias. Ozymandias aiheuttaa Watchmenin lopussa miljoonien ihmisten kuoleman päästäkseen yhteen päämäärään, kaikille yhteiseen hyvään eli maailmanrauhaan.

Vaikka tarkoitus voi olla tulkittavissa yleväksi, ihmiset ovat hänelle suuremman päämäärän edessä pelkkiä välineitä. Niin kuin todellinen psykopaatti, hän on valmis uhraamaan itselleen läheisimmän olennon, luomansa mutanttikissan, vain saavuttaakseen haluamansa. Manipuloivaa projisointia hän harjoittaa kutsuessaan Rorschachia psykopaatiksi.

Hän tappaa kaikki salaiseen projektiinsa osallistuneet ihmiset epäröimättä ja tekee sen pienenkään katumuksen tai inhimillisen tunteen liikuttamatta hänen sieluaan. Watchmenin alussa hän murhaa omin käsin The Comedianin, joka on kaikessa nihilismissäänkin liian heikko vastus kylmälle terminaattorille.

Toisin kuin Rorschach tai The Comedian, jotka eivät juurikaan valehtele, Ozymandias on psykopaateille tyypilliseen tapaan äärimmäisen taitava manipulaattori ja välinpitämätön valehtelun suhteen. Päämääränsä hän naamioi “yhteisen hyvään”. Lukijalle ei kuitenkaan tule tunnetta, että hän toimisi todellisen päämäärän nimissä, kuten Rorschach, tai filosofisen nihilismin, kuten The Comedian.

Sen sijaan Ozymandias pyrkii selvästi asettamaansa tavoitteeseen tunteakseen onnistumisen tunteita, saadakseen nautinnon ylivertaisuudestaan. Lopulta hän onnistuu jopa puhumaan muut sankarit (paitsi ideaaleistaan kiinni pitävän Rorschachin) puolelleen.

Rorschach osoittaa raivoa, The Comedian syvää mielenjärkytystä ja surua, mutta Ozymandias on tunteeton ja laskelmoiva. Huomionarvoista on, että hän on niin sanottu high-functioning psychopath. Hän siis kykenee laajaan suunnitelmallisuuteen itsekkyytensä lisäksi.

Vitsi on se, että teoksen epäinhimillisin hahmo on sen kaikkein liberaalein ja utilitaristisin. Ozymandias edustaa hyveellistä suuryrityskulttuuria, kivaa kapitalistia. Hän on tylsä ja lattea yliolento. Hänet voi kuvitella äänestämässä demokraattia ja jakamassa rahaa köyhille samalla, kun hän tukee rahallisesti sotaponnisteluja. Hän on siis paljon puhuttu psykopaattitoimitusjohtaja.

Liberalismi ja fasismi kulkevatkin outoa käsikynkkää, jossa markkinaliberalismi hyötyy fasismin brutalismista päästäkseen itse valtaan vastaiskun nojalla. Autoritaarinen sentristi voi vaikuttaa radikaalilta, jos vaihtoehtona on pelätty oikeistolainen väkivalta. Siinä yksi moraalinen opetus anarkistikäsikirjoittajalta.

Kritiikki näkyy, kaikkien kauhuksi

Posted on by kangasvalo

Jokainen kritiikkiä jollain tavalla seuraava ei voinut välttyä “kohulta”, kun Antti Majander kirjoitti Helsingin Sanomiin tynkäarvion Finlandia-ehdokkaana olevasta kirjasta. Majander kertoi teoksen olevan imelä ja huono ja moitti Finlandia-raatia huonosta valinnasta.

Seurasi jälleen kerran keskustelua kritiikin tilasta. Eiköhän tähän tapaukseen tulla viittaamaan myös tulevaisuudessa, kun Kritiikki näkyy! -hanke etenee.

Vaikka Majander ei liity hankkeeseen mitenkään, joku voisi sanoa aistivansa tässä hiukan sardonista huumoria. Näkyvimpiä kritiikkejä tältä vuodelta oli laiska töräys. Siis jopa laiskempi kuin omat lukematta tylsää -tiivistelmäni Finlandia-ehdokkaista.

Jotkut taiteilijat ilkamoivat, että näin viedään kriitikoilta viimeinkin valta, häh häh. Kriitikot keskustelivat pyöritellen iänikuisia hokemiaan vastuun ja totuuden, subjektiivisuuden ja objektiivisuuden tasapainosta.

Niin väsyttävää, niin raskasta on lukea, että aikuiset ihmiset uskovat “objektiivisuuteen” eivätkä yritä määritellä, mitä sillä tarkoittavat. Määritelmän puute tekee tällaisista keskusteluista lähtökohtaisesti mahdottomia.

Omiin korviini paljon toitotettu kritiikin ihanne kuulostaa tältä: “Kriitikon on kerrottava oma mielipiteensä, mutta valehdeltava sopivasti, ettei se kuulostaisi liikaa omalta mielipiteeltä.”

Eleonoora Riihinen toki kirjoitti ansiokkaan pitkän kirjoituksen kritiikin lähtökohdista ja vastuusta. Tosin alustana oli taas Hesari, jossa on varmaankin hierottu käsiä yhteen tuohtuneiden taiteilijoiden ja toimittajien – ainoiden joita kritiikin tila kiinnostaa kysymyksenä – klikkien ropistessa.

Kritiikkikeskustelu on kulttuuripalstojen jokasyksyistä viihdettä.

*

En puolusta Majanderin tekstiä. Se oli huonosti kirjoitettu. Mutta sen seuraukset huvittivat. Instagram täyttyi messuamisesta ja pöyristymisestä, kun kehdattiin töräyttää teoksen olevan tylsä paska.

Sattumalta samoihin aikoihin Facebookiin ilmestyi myös Jyrki Lehtolan ja Antti Hurskaisen välinen keskustelu, jossa sivuttiin heidän kirjallisten uriensa lisäksi myös kritiikkiä. Keskustelua ohjasi Touko Siltala.

He olivat kriitikkotaustaisina kirjailijoina sitä mieltä, että kritiikki kirjailijoita kohtaan on aivan liian helläkätistä.

“Kriitikon vastuu on olla olematta kohtelias. Joskus huomaan kritiikissä, että on samoja sanoja ja lauseenparsia kuin tiedotteessa”, Hurskainen sanoi haastattelussa.

“Suomalaisten kirjailijoiden toleranssi negatiivista kritiikkiä kohtaan on niin huono, koska niitä kohdellaan niin hyvin”, hän jatkoi. Olen samaa mieltä.

Kirjallisuuskritiikissä on totuttu liian hyvään monessakin mielessä. Majanderin kritiikissä ei ollut sisältöä, mutta Helsingin Sanomien kritiikiksi se oli aika tyypillinen.

Ei tarvitse kuin vilkaista suositumpien kulttuurilajien, musiikin, elokuvan ja television puolelle, niin huomaa, mikä on Hesarissa kritiikin valtavirtaa. Tai avatkaapa Episodi-lehti…

Kirjallisuus on omassa kammiossaan. Siellä kirjoista kirjoitetaan nätisti ja yritetään kovasti teeskennellä, ettei myös kirjallisuus ole osa markkinataloutta. Erimielisyydet jätetään juonisynopsiksen, kirjailijasta kertomisen ja teoksen kehuvan erittelyn jälkeen aivan loppuun pieniksi sivuhuomautuksiksi, joiden pistoa ei tunne, kun pakarat on jo valeltu eteerisillä öljyillä. Lopputulos on rohkaiseva – jatkakaa ihanan kulttuurin tekemistä, ihanan, ihanan! Ihanien kirjojen, joita voi nuuskutella ja joita lukiessa voi pirskahdella ja löllötellä! Ah! Ahh!! AH!!!!!!! VITTU AAAAHHHHHHHH!

Jotkut kirjailijat taas riemuitsevat löysästä ja paijaavasta kritiikistä, eikä ihme. He kutsuvat sitä “portinvartijan roolin kuolemaksi”, niin kuin kriitikko edustaisi kasvotonta mafiaa.

Tai niin kuin taidekritiikki ei liikkuisi ajassa jatkuvasti siinä missä taide.

Ja ei siinä. Joskus kritiikki edustaakin mafiaa. Majander saa kirjoittaa ihan mitä lystää Helsingin Sanomiin. Hän edustaa mennyttä maailmaa jo siinä mielessä, että kuuluu kustannussukuun ja peri kirjallisuuskriitikon asemansa Pekka Tarkalta, joka on hänen entinen lankonsa.

Mutta tämä antaa Majanderille myös tietynlaista riippumattomuutta, jota monilla muilla kriitikoilla ei välttämättä ole. Ei ainakaan tarvitse valehdella lukijalle.

*

Kirjailijan mielestä kritiikin tulee olla toisaalta-toisaalta-kirjoittelua. Sen pitää olla sopivasti myötäsukaista, jotta negatiiviset asiat eivät tunnu liian pahalta.

Joku voi sanoa, että kritiikin pitäisi tuntea vastuunsa kirjallisuudelle. Siihen sanon: kritiikki on kirjallisuutta.

Tai ainakin oli. Kritiikki on muuttunut kirjallisuuden lajista ja yleisön viihdyttämisestä kirjailijoiden palveluksi, markkinakoneiston osaksi.

Kriitikon ei tule olla “portinvartijan” roolissa, siitä olen samaa mieltä. Pidän mielenterveydellisenä oireena tai suuruuden larppaamisena, jos kirjoittaja ajattelee edustavansa teoillaan jotain itseään isompaa.

Mutta kriitikko on väistämättä omassa roolissaan. Omasta puolestani hän saa ampua teosta vaikka suorasuuntaustykillä, kunhan laukaus osuu.

Ongelma ei ole, että Suomessa kirjoitettaisiin liian paljon negatiivista kritiikkiä. Ongelma on juuri päinvastainen: sitä ei kirjoiteta tarpeeksi.

Kari Salminen kirjoitti toimittamastani Peilin takana -teoksesta pääasiassa ystävällisesti. Kehujen välissä on pistoja, jotka harmituksen sijasta aiheuttivat teoksen toimittajalle pikemminkin pohdintaa.

Filmihullu kirjoitti tylymmin, se oli heidän linjansa mukaista. Olen tekstistä osin eri mieltä, mutta toisaalta se oli näin etäisyyttä saatuani ainakin jotain muuta. Hesari antoi huomiota ohimennen, positiivisessa mielessä.

Huomionarvoista on, että mahdolliset kirjoittajien kanssa tuntemani erimielisyydet liittyvät sisältöön. Ajatus siitä, että jaksaisin messuta jostain “näkemästämme työvaivasta” ja sen kunnioittamisesta on naurettava.

Itsehän teoksen teimme kenenkään pakottamatta. Eikä meitä edes lahjottu apurahoilla, kun emme niitä kerran hakeneet.

*

“Ei niitä kulttuurijuttuja lueta kuitenkaan, niin mitä te pelkäätte?” totesi Siltalan haastattelussa Lehtola. Ja jatkoi sitten toteamalla, että niitä luettaisiin enemmän, jos ne eivät olisi aiheidensa puolesta rajattuja nuorille ihmisille. Vanhan, joka kiinnostuu kulttuurista, täytyy leikkiä nuorta.

Se pitää varmasti paikkansa. Vaikka boomereita syytetään yksisilmäisestikin vallan ja rahan haalimisesta, korkeakulttuuridialogin on napannut nuori polvi, vaikka juuri nuoria asioista lukeminen kiinnostaa yhä vähemmän. Ehkä jopa taide yleensäkin?

Hurskainen ja Lehtola nostivat keskustelussa myös esille akatemiaan kääntyvän jargonin. Se pohdituttaa minua paljon.

Kirjailijat tuntuvat olevan tyytyväisiä siihen, jos vastaanotto on “syvälukeva”, siis jos teoksesta tehdään gradu tai mieluiten väitöskirja. Akateeminen luenta tuntuu olevan myös kritiikissä arvostettu piirre.

Tällaisella huomiolla haetaan omien kaltaisilta tunnustusta: sitä hakevat niin kriitikko kuin kirjailija. Melkein tekisi mieli sanoa, että kavereilta, mutta eivät Suomenkaan kokoisessa maassa kaikki sentään toisiaan tunne.

Eiväthän?

*

Keskustelin päivänä muutamana erään mainion runoilijan kanssa kirjallisuuden määrittelystä. Keskustelukumppanilleni kirjallisuus oli selvästi varsin tarkasti rajattua kaunokirjallisuutta.

Moni mieltää kirjallisuuden yliopistossa käytettyjen termien mukaan kaunokirjallisuudeksi. Jo tietokirjallisuus lasketaan siihen mukaan vain poikkeustapauksissa.

Kategorisointi vain alkaa tästä. Kirjallisuutta pilkotaan pienemmiksi suupaloiksi niin kuin kakkupalaa haarukalla.

Ymmärrän, että tämä on osa akateemista työkalupakkia. Kritiikissä näitä työkaluja tulisi käyttää harkiten. Jargon ei ole kiinnostavaa, konsensuksen mukaisen ajattelun memeettinen toistelu ei ole hedelmällistä.

Analyysin ei tulisi tarkoittaa sitä, että kaikki käyttävät samaa kieltä. Se tekee kritiikistä miellyttämishaluista, mitä se on jo valmiiksi.

Kaikki muuttuu toisaalta-toisaalta-puheeksi. Minua ei kiinnosta lukea sellaista “kritiikkiä” lainkaan. Se ei ole enää kritiikkiä vaan mainos.

Enkä useimmiten jaksakaan lukea kritiikkiä. Ainakaan suomeksi kirjoitettua.

*

Aika vähän puhutaan siitä, että kritiikissä ei uskalleta sanoa pahasti yksinkertaisesti siksi, että joku voi suuttua siitä verisesti. Verkostoitumisen maailmassa tämä on faux pas, sillä kriitikko ei ole vakaa ammatti. Se ei ole itse asiassa ammatti useimmille lainkaan vaan sivutoimi. Kukaan ei halua heittää muuta työuraansa roskikseen, koska sattui kirjoittamaan jostain työpöydälle ilmestyneestä moskasta miten sattuu.

Samoin pelätään kaverisuhteiden menevän rikki. Taiteilijoissa elää maailman herkkänahkaisinta ja omista oikeuksistaan tietoisinta ihmislajia, alituiseen itsensä puolesta ja kenenkään pyytämättä puhuvaa keskiluokkaa, media genus ex machina, joka on onnistunut uskottelemaan, että kaikki kirjailijat ovat itse asiassa samaa porukkaa ja kaikki kriitikot omaa sakkiaan.

Hankalimmassa asemassa ovat kriitikot, jotka ovat myös taiteilijoita. Tai siis taiteilijat, jotka ovat myös kriitikoita, koska arvotus menee aina niin päin.

*

Minulle kirjallisuus on vellovaa massaa. On hyvä saada tietoa ja määrittelytyökaluja, mutta pohjimmiltaan kritiikissä ei ole kyse kuin siitä, mitä kirjailijat nykyään pelkäävät: tunteistani ja ajatuksistani lukijana sekä siitä, että osaanko pukea tunteeni sanoiksi.

Jos en osaa, kritiikki on huonoa. Jos osaan, se paljastaa taiteilijan rakentaman koneen luonteen – teos todella on koettavissa useammalla tavalla kuin sellaisilla, joita taiteilijat itse mainostavat.

Mikä kaameinta, onnistunut luenta antaa paljon enemmän uskottavuutta sille ajatukselle, että taiteilija voi olla itse asiassa epäonnistunut. Että hänen teoksensa on huono.

*

En puuttunut tässä kirjoituksessa nyt siihen, kuka käyttää valtaa todella. Se on toisen kirjoituksen aihe. On kuitenkin hassua ajatella, että taiteilijaa ei tukisi kustantamon raha siinä missä kriitikkoa lehtien rahat. Kumpaakaan ryhmää ei voi käsittää massana.

Representaatioista ja empatiasta teatterissa

Posted on by kangasvalo

Tekstini on pääosin kommentaari Suna Vuoren esseeseen, joka käsitteli Kansallisteatterin Kaikki äidistäni -näytelmän roolituksesta syntynyttä meteliä. Suosittelen lukemaan Vuoren kirjoituksen kokonaan ennen omaani.

Jos joku jostain käsittämättömästä syystä ei huomannut, Kansallisteatteri roolitti taannoin Kaikki äidistäni -näytelmän transihmisen rooliin cis-ihminen Janne Reinikaisen. Tai siltä ainakin vaikutti.

Mielipidekirjoituksia tulvi. Huipennuksena Suna Vuoren essee Teatteri ei ole peili. Kirjoituksessa pyritään ymmärtämään vähän kaikkia.

Ja aletaanhan siinä myös reteästi määritellä taiteen roolia, niin kuin kulttuurin portinvartijoilla on tapana:

Taiteen idea ei ole siinä, että se imitoisi elämää vaan nimenomaan elämällemme ristikkäisten, rinnakkaisten ja vaihtoehtoisten todellisuuksien luomisessa ja esittämisessä. Myös täysin keksityt, karrikoidut, tökeröt ja koomiset (varsinkin ne!) elementit voivat saada vastaanottajan oivaltamaan jotain maailmasta, itsestään ja ihmisistä ympärillään.

Taide voi joskus antaa poikkeuksellisia oivalluksia. Siitä olen kuitenkin eri mieltä, että todellisuuksien esittäminen olisi sen tehtävä. Ei ristikkäisten, rinnakkaisten tai vaihtoehtoisten.

Taiteella ei ole mitään sormella osoitettavaa ideaa. Taidehistoria itsessään todistaa sen. En osaa ottaa vakavasti vakuutteluja “taiteen tehtävästä”. Taide elää kokijoiden, tekijöiden, akatemian, ajan ja kulttuurin mukana siinä missä kaikki muukin. Kaikki pyrkimykset määrittää “mihin taide pyrkii” ovat yhdentekeviä truismeja: mikä tahansa sopii selitykseksi.

Taiteen tehtävä onkin kysymyksenä harvinaisen tylsä. Taide on tässä, nyt, ja koska se on, tehkäämme sillä jotain. Makuasiat ovat asia erikseen. Minäkään en pidä kaikesta taiteesta ja tuon sen myös ilmi. Ei silti kävisi mielessäni määrittää taiteelle jokin missio.

Nuorempi polvi ymmärtää, että taide on aina alisteista yhteiskunnalle. Siksi he tajuavat taiteen olevan ohjailtavissa haluamaansa suuntaan. Vuori määrittelee tämän amerikkalaisperäiseksi kulutuskulttuuriksi, minä-minäksi. Televisio ja elokuvat ovat väitetysti ehdollistaneet yleisön etsimään itsensä representaatioita, peilikuvia.

Ajatuksessa on jonkin verran perää. Elämme minän aikakautta, emmekä sellaisella tavalla kuin toivoisin. Minäkeskeisyytemme ei ole minuuden rakentumisen pohdiskelua ja ajattelua vaan kulutuskeskeistä samastumista haluttuun viiteryhmään.

Minäkeskeisyys ei silti selitä kaikkea. Kyse on myös illuusioiden romahtamisesta.

Elokuva-alalla esiin tulleiden hyväksikäyttötapauksien myötä on humanistien keskuudessa ja kulttuurialoilla alettu käsittää jotain, mikä on ollut insinööriluonteisimmille ajat sitten selvää: taide ei ole pyhää. Taiteilijana työskentely ei tuo erityisasemaa kenellekään. Taiteilijuus ei tarkoita kansan pulssilla olemista sen enempää kuin poliitikkojen populismi tai mainosten tyrkyttäminen lapsille.

Nuoren polven käsitys empatiasta ei ole se, että empatiaa käyttämällä voi matkia toista ihmistä. Siksi he esittävät kritiikkiä pieleen mennyttä representaatiota kohtaan. He toivovat empatiaa käytettävän oman rajallisuuden myöntämiseen: Minä en voi pohjimmiltani tietää, miltä sinusta tuntuu. Siksi on parempi, että sinä kerrot ja minä kuuntelen.

En väitä, että nuoriso olisi ajatellut vaatimustaan läpikotaisin ja suunnitelmallisesti. Se ansaitsee silti paremman vastauksen kuin Vuoren perustelut. Hän kun väittää, ettei teatteri tarjoa peilikuvia.

Oudosti sanottu, koska teatteri tarjoaa niitä koko ajan pyrkien tarjoamaan yleisölle jotain, mitä he haluavat nähdä. Näyttelijä on olentona matkija, ei zenmestari, joka avaa tajunnalle sulkeutuneita ovia.

Kukaan ei ole epäillyt, että esimerkiksi Janne Reinikainen ei olisi empaattinen ihminen. Kyse on sen sijaan kuurosokeudesta sille, että on olemassa muitakin ihmisiä kuin instituutioiden valikoimat ammattilaiset.

Hauskasti Teatteri & Tanssi + Sirkus -lehdessä ohjaajaopiskelija Ona Korpiranta kritisoi ajatusta teatterista yhteiskunnan peilinä täysin päinvastaisesta näkökulmasta kuin Vuori: teatterin pitäisi yrittää peilinä oloa aiempaa enemmän, koska tällä hetkellä representaatio ei ole onnistunutta.

“Taiteen vapaus ei tarkoita sitä, että taiteellisella toiminnalla saa olla väkivaltainen toista ihmistä kohtaan”, hän toteaa kirjoituksen lopuksi. Tällä paalutetaan valtion tukema taide osaksi hyvinvointivaltion ja demokratian periaatteita. Jos ajatellaan demokratian yhden avaintehtävän olevan vähemmistöjen suojeleminen, keskustelun eriävät näkökulmat alkavat erottua. [1]

Kun Vuori puolustaa “teatteria” abstraktiona ja puhuu kommentissa “pienestä vähemmistöstä”, hän todellisuudessa puolustaa Kansallisteatteria eli vakavaraista instituutiota monien siltä odottamia ihanteita vastaan.

Tällainen puhe on huonosti muotoiltua. Miksi demokratiassa olisi vähemmän merkityksellistä, että syrjitty vähemmistö on pieni? Ajatus on kummallinen.

Yhden ihmisen syrjiminen muiden kustannuksella kuulostaisi useimmista meistä kamalalta, ja Hannu Karpoa toivottaisiin takaisin televisioon. Miksi niin monien retoriikassa on helpompi myöntyä epäreiluuksiin, jos kyseessä on yksilön sijasta vähemmistöryhmä?

Jätän vastaamatta, koska en tällä kertaa halua loukata ketään.

Vuori kirjoittaa teatterin olevan maagisesti erilaista taidetta kuin muu taide. Hän puhuu “sanattomasta sopimuksesta” yleisön ja esittäjien välillä.

Vuori ei ole tainnut kohdata esimerkiksi minua katsojana; kun käyn teatterissa, moitin esityksiä usein juuri siitä, että se oikeuttaa näiden kuvitteellisten sopimusten kautta älyllisen laiskuuden.

Sanattomia sopimuksia neuvotellaan jatkuvasti uudestaan. Teatteri ei eroa tässä suhteessa muusta taiteesta lainkaan.

Teatterin tapauksessa, niin kuin taiteen yleensä, empatiaa käytetään myymään taidetuotetta. Representaatiota vaativia Vuori syyttää minäkeskeisyydestä ja kutsuu keskustelua “banaaliksi”. Se nimenomaan ei ole sitä, sillä se vaatii rikkomaan tyypillisen empatiakäsityksen ja ajattelemaan sen uusiksi.

Suhtaudun historian lukijana suurien instituutioiden kokemaan empatiaan ja perinteisen sivistyksen voimaan muutenkin suurella skeptisyydellä vähättelemättä niiden merkitystä inhimillisyydelle.

Siksi Kansallisteatterinkaan ei tee pahaa kokeilla empatiaa välineenä, jossa normaalisti äänessä oleva vaikenee ja muut puhuvat.

*

Itseäni kiinnosti tässä clusterfuckissa eniten teatteritahon puupäisyys ja osaamattomuus. Kuin viimeisen kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana käytyjä keskusteluja ei olisi koskaan ollut olemassa Kansallisteatterin maailmassa.

Miten se on edes mahdollista? Nyt puhutaan kulttuurialasta: representaatioista keskustellaan koko ajan. Jopa teknologia-alan yritykset osaavat nykyään välttää tällaisia munauksia.

Miten kenelläkään ei ole produktion valmistelun aikana käynyt mielessä, että huono julkisuus olisi varmaa? Miten se on mahdollista, kun jo minun sukupolveni ei-enää-aivan-nuorille kaupunkilaisille on itsestään selvää, että cis-ihmisten kannattaa varmistaa näkemyksensä transihmisten representaatiosta yksi, kaksi tai kolmekin kertaa jo siksi, että se on kohteliasta?

Sanoin sen jo aiemmin ja sanon sen uudestaan: jos katsojaa syytetään oletetusta itsekeskeisyydestä, millaista itsekeskeisyyttä se osoittaa, että taiteilija (tai kriitikko) luulee sontansa tuoksuvan ruusuilta? Jos yksi itsekeskeisyys on totta, niin täytyy olla toisenkin.

Millä oikeudella teatterikriitikko luulee, että instituutioiden ennakko-oletustensa pohjalta tekemät valinnat ja suoranaiset kömmähdykset osoittavat teatterin olevan yllättävää ja luovaa?

Miten paljon vähemmän minäkeskeistä verrattuna representaatiovaatimuksiin on ajatella menevänsä kokemaan vähän empatiaa näytelmään tai elokuviin, jotta tulisi paremmaksi ihmiseksi™?

Nuori polvi on tajunnut vaatia, että tällainen itsetyytyväisyys ei riitä.

*

Taiteilijoiden erityisasemasta ja puusilmäisyydestä voi syyttää esimerkiksi patriarkaattia, mutta väitän ilmiön johtuvan myös taiteen ympärillä leijuvasta aurasta. Olemme tottuneet jalustalle asetettuun taiteeseen, jossa kaikki laiskinkin käy ja kritiikki instituutiota kohtaan kuitataan yleensä takapajuisena tai oikeistojunttiutena. Nyt vaatimukset muutoksiin tulevatkin toisesta ilmansuunnasta, mikä voi vaikuttaa keskiluokkaisten kulttuuripönöttäjien mielestä pelottavalta radikalismilta. Mutta koska kritiikki tulee osin myös alan sisältä, sitä on vaikeampi torjua.

Vuori puhuu teatterista niin kuin se olisi monoliitti. Hän jättää (tarkoituksella?) huomioimatta, että ei ole olemassa vain elokuvaa, vain teatteria, vain televisiota. On esimerkiksi populaarielokuvaa, joka on selvästi eri asia kuin taide-elokuva.

Vaatimukset päivitetyistä representaatioista koskevat ennen kaikkea populaarielokuvaa, koska se tavoittaa massat. Vain massaviihteellä voidaan lähettää tarpeeksi vahvoja signaaleja.

Transgressio, normien kyseenalaistaminen, kuuluu väistämättä keskiluokan vastaiseen taiteeseen eikä undergroundiin kuuluvia taiteentekijöitä tarvitse painostaa siihen samalla tavalla.

Kansallisteatteri koko maan tärkeimpänä teatteri-instituutiona edustaa vuorostaan populaariteatteria. Se tekee teatteria suurille joukoille ja täysille katsomoille. Siksi siihen kohdistetaan samanlaisia odotuksia kuin muulle populaariviihteelle.

*

Elitistinen sanelu eli yhteiskunnalle alistuminen tarkoittaa pohjimmiltaan keskiluokkaistumista. Keskiluokkaistuminen tarkoittaa taidetta, joka ei kiinnosta minua. Pidän kaaoksesta, siitä että keskisormi pysyy pystyssä, vaikka oltaisiin uppoamassa suohon. Sisältövaroituksille annan pitkät.

Siksikin keskustelu ei koske minua. Mutta luontaisen pienemmän puolella olemiseen pyrkivän luonteeni takia Vuoren kirjoitus on mielestäni asenteellista muka-neutraaliutta, jota tullaan lukemaan ehkä jo kymmenen tai viidentoista vuoden päästä hyvin toisenlaisin silmin.

[1] Selvennykseksi: Liian piinkova usko taiteen ja demokratian yhteiseen linjaan on mielestäni aina uhka. En siis ole aivan sataprosenttisesti samaa mieltä kuin vaikka Korpiranta, koska minun ei ole vaikeaa kuvitella esimerkiksi hyvinvointivaltioon kohdistuvan kritiikin tai anarkistisen sisällön olevan tulkittavissa uhaksi ja siten ennakkosensuroitavaksi. Tolkun ihmisten diktatuuria siis.

Kirjallisuuskeskustelu ei pala tulessakaan

Posted on by kangasvalo

Päivän Lehdessä Päivi Luosma kyseli, että miten sytytettäisiin kirjallisuuskeskustelua Finlandia-kilpailun ympärille?

Minäpä vastaan. Taidan olla siihen hommaan hyvä valinta, koska ainakaan minua ei kiinnosta puhua Finlandiasta ollenkaan. Olen siis paradoksaalisesti paras henkilö osallistumaan keskusteluun siitä, miksi Finlandiasta keskustelu ei kiinnosta.

Vaikka jotkut ehdolle asetetut kirjailijat ovat minulle tuttuja, yhtäkään teosta en ole lukenut. Useimpia niistä en myöskään aio lukea. Sama toistuu vuodesta toiseen.

Tänä vuonna ainoa poikkeus sääntöön on luultavasti Heikki Kännön Runoilija.

Kyseessä on tämän maan pikkuporvarillisin kirjallisuuspalkinto. Joidenkin aiempien vuosien voittajien lukeminen on osoittanut, ettei minun parane seurata ehdokkaita kuin pysyäkseni perillä siitä, mitä muu Suomi tulee syksyllä lukemaan.

Finlandia-ehdokkaaksi pääsee lähes joka vuosi “kunnon proosaa”, jolla ei ole mitään tekemistä kiinnostavan ja kestävän kirjallisuuden kanssa. Sen sijaan sillä on erittäin paljon tekemistä kustantamoiden myyntipolitiikan kanssa.

En ole kiinnostunut “mukaansa tempaavista tarinaromaaneista”, koska kirjallisuus merkitsee minulle kieltä, ei kertomusta. Finlandiaa ei ole suunnattu kaltaisilleni postmodernisteille, joilla voi olla kirjallisuudesta rivitoimittajaa enemmän mielipiteitä. En usko olevani ainoa kirjallisuushenkilö samassa jamassa.

Siksi ehdokkaista ei “keskustella”. Palkinto on suunnattu joululahjaksi kirjaa toivoville sukulaisille. Mikä on ihan okei sekin, mutta mielipiteitä siitä saa irti yhtä paljon kuin yllätysvieraita varten pöytään ostetusta pullapitkosta.

*

Seuraavassa ammattimaiset ennakkoruodintani:

  1. Heiman: Kotiseutu- ja sukupolviromaani, joka sijoittuu Pohjanmaalle. Jo kertomuksen lähtökohta tuntuu uuvuttavan tylsältä. Yksi teoksen teemoista on sota. “Kieli on tarkkaa mutta eleetöntä” on luultavasti suurin kehuksi tarkoitettu moite, jonka voin teokselle kuvitella.
  2. Mustaa jäätä: Ilmeisesti suomalainen ahdistusromaani. Niitä kun ei ole tarpeeksi. Näkökulmaromaani. Sellainen teos, josta kirjoittaessa toimittajat päätyvät puhumaan “erilaisuuden kuvauksesta”. Tarkoittavat siis homoseksuaalisuutta, josta pitää jostain syystä käyttää kiertoilmaisua kuin kuiskuteltaisiin kirkon takapenkillä.
  3. Ei kertonut katuvansa: Tommi Kinnusen kirjat ovat syntyneet suomalaisiin vetoavan kirjallisuuden automaatista. Siksi niistä puuttuu tyystin jokin sieluksi kutsuttava. Neljäntienristeys on kuluvan vuosituhannen yliarvostetuin suomalainen proosateos. Se on näkökulmatekniikalla etenevä sukupolvitarina. Tässä sen sijaan käsitellään sotaa.
  4. Margarita: Olen tehnyt Anni Kytömäen proosasta pilkkaa tässä blogissa, ja Kivitasku (2017) on yksi harvoista viime vuosien kirjoista, jonka olen jättänyt kesken 70 sivun jälkeen, koska tyyli oli kuin parodiaa suomalaisesta Laadukkaasta Perusproosasta. Margarita on muuten näkökulmaromaani, joka sivuaa sotaa. Aikamoista.
  5. Runoilija: Kännö on Kännö. Ainoa listan teoksista, jonka voisin lukea vaikka heti. Valinnan tekee Hannu Lintu. Tämän vuoksi en pidä aivan mahdottomana, että kosmopoliittinen ja esoteerinen Runoilija myös voittaa. Kustantamolle eli Sammakolle toivon kaikkea hyvää.
  6. Raija: Tässä kiinnostaa eniten kustantamo, joka on Aviador. Pidän aavistuksen kyseenalaisena fiktioteoksen tekemistä kuolleesta perheenjäsenestään. Lähtökohta on ihan kiinnostava. Veikkaan kuitenkin, ettei ole minun palani kakkua.

Finlandia-ehdokkaiden kirjo on siis kaikkea muuta kuin kattava. Proosa on kirjailijoiden tyylit tuntien ja arvioiden perusteella detaljoitua mutta peruslauseissa pysyttelevää. Siis sellaista, josta käytetään ilmaisua “kaunis kieli”.

Kaikkien kirjojen kannet ovat varsin rumat, tosin Runoilijassa on sentään värejä. Laatu maksaa, mutta saisiko graafikoilta jotain muutakin joskus kuin näitä kuluneita ratkaisuja?

Siinä panokseni Finlandia-keskusteluun. Lopputulema on, että aion tulevaisuudessakin kiertää kyseisen kilpailun kaukaa.

Pari sanaa erään elokuvakirjan moraalisista painotuksista

Posted on by kangasvalo

Peilin takana oli esillä isona kulttuurijuttuna Turun Sanomien printissä ja myös verkossa (maksumuurin takana).

Kari Salminen kiitteli teostamme. Samalla hän kuitenkin kutsui rasismin syynäämistämme trendin mukaiseksi.

Rasismia, seksismiä ja luokkakysymyksiä sivutaan teoksessamme siinä missä eksploitaatiosikailua ja pornoa, koska kyse on elokuvan historiasta.

Yhteiskunnalliset aiheet ovat olleet mukana kirjoituksissamme jollain tasolla aina. Toisin sanoen suurin osa kirjoittajista lukee elokuvaa niiden ideologiat tunnistaen.

Tämä ei ole “trendi” ellei esseismin jo vuosisatainen aalto ole trendi.

Olemme eri sukupolvea kuin Salminen. Meille rasismin käsitteleminen ei ole outous vaan osa luontevaa yhteiskunnallista diskurssia.

*

Salmisen nosto saa pohtimaan seuraavaa:

Käsitykseni mukaan kiinnostuksemme taiteen yöpuoleen ja samalla halu nostaa esiin teosten vanhentuneita asenteita voi olla joillekin lukijoille ristiriitaista.

Toisin sanoen he voivat ihmetellä, että miten samassa kirjassa voidaan kirjoittaa kieli poskella ja innolla eksploitaatiosta ja samalla ottaa kantaa ihmisoikeusasioihin.

Voin puhua vain omasta puolestani, mutta jakaisin syyt kolmeen osaan.

  1. Kirjoittajilla on erilaiset esteettiset ja ideologiset preferenssit.
  2. Erilaiset teemat ovat kontekstisidonnaisia. Fasismi natsielokuvassa on eri asia kuin fasismi läpeensä koomisessa Death Wish 3:ssa (1985).
  3. Joko-tai-valinta roskan ja ihanteiden välillä on tylsä ja epärealistinen asetelma. Vastakkainasettelu on teennäistä.

Käsittelen nyt erityisesti kolmatta kohtaa.

Kiinnostus valoon ja pimeään eivät sulje toisiaan pois. Niiden ei myöskään pidä tehdä niin. Ei julkisessa keskustelussa eikä taiteessa. Siksikin teoksessa nousee pinnallisesti katsoen vastakohtaisilta tuntuvia asioita esiin. Elokuva, niin kuin moni muu taide, heijastaa kaikkia ihmisyyden hahmottamisen tapoja.

Moraalin harmaan sävyjen puute muistuttaa minua ajattelusta, johon törmäsi ei niin kovin monta vuotta sitten, jolloin esimerkiksi sadomasokismia harjoittavia ihmisiä ei pidetty normaaleina vaan sairaina.

Nykyään tiedämme, että S/M-kulttuurissa pyörivät ihmiset ovat arjessaan ihan tavallisia tyyppejä, jotkut jopa tavallista tasapainoisempia. Epäilen sen johtuvan siitä, että erilaisille mielihaluille on heidän elämissään selkeät roolit; erilaisille itsensä toteuttamisen tavoille löytyy omat väylät.

Moralisteille fantasia kuitenkin määrittää ihmisen läpikotaisin: Gorekauhusta pitävä ei voi olla arkisessa elämässään kissanpentujen hoitotäti. Piiskasta ja steariinista pitävä ei voi olla hyvä perheenisä.

Jos kirjamme uskottavuus olisi kiinni ehdottomuudesta eli tekaistusta moraalisesta kahtiajaosta, luopuisin uskottavuudesta mielelläni.

*

Elokuvataiteessa ilmenee monenlaisia ristiriitoja.

Väkivaltaisten ja pehmoeroottisten blaxploitaatio-elokuvan tekijöille maksettiin heidän omasta mielestään hyvin. Heistä tehtiin samalla pienen luokan tähtiä ja kultti-ikoneita.

Esimerkiksi genren seksisymboliksi nostama Pam Grier on moneen otteeseen pitänyt koko blaxploitaation termiä aavistuksen huonona: näyttelijöitä ei hyväksikäytetty, heille maksettiin palkkaa työstä.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä, etteikö seksuaalista häirintää olisi voinut olla. Apuna oli Grierin agentti John Gaines, joka edusti useita muitakin blaxploitaatio-tähtiä ja pyrki tietoisesti siihen, ettei hänen suojateilleen kävisi huonosti.

Toisaalta arvostettua filmihullujen taidetta – kuten Quentin Tarantinon elokuvia – on tuottanut Harvey Weinstein, joka kulissien takana raiskasi lukuisia naisia 80-luvulta lähtien. Ilmeisesti monet sisäpiiriläiset tiesivät asiasta tekemättä sille mitään.

Blaxploitaatio-elokuvat voivat olla siivottomia ja edustaa epäilyttävämpää maailmankuvaa kuin Weinsteinin tuottamat korostetusti arthousemmat elokuvat. Ensin mainitut ovat kuitenkin rehellisesti sitä, mitä sanovatkin olevansa. Isaac Hayes, Fred Williamson ja Pam Grier lahtaavat näissä elokuvissa aseilla väärintekijöitä. Välillä nähdään tissit. Se ei ole moraalisesti ylevää ja elokuvien viestiä voi pohtia monelta kantilta, mutta katsojana tiedän mitä saan, sen kontekstin ja tarkoituksen. Vaikka elokuvat voivat jonkun silmissä olla ala-arvoisia, ainakaan Grieriä ei ole kohdeltu huonosti.

Weinstein tuotantoineen taas on esimerkki toisenlaisesta ristiriidasta. Oikeille ihmisille on tehty pahaa yleisesti laadukkaiksi kehuttujen elokuvien tekemisen ohessa. Weinsteinin tuottamien teosten arvo ei tietenkään katoa kokonaan, mutta tahriintunut tausta tekee monista teoksista oudompia kokemuksia kuin jotkut eksploitaatiot.

Avainsana on tekopyhyys. Arvostan enemmän kursailemattomia eksploitaatioleffoja takonutta Jack Hilliä, joka ohjasi Coffyn ja Foxy Brownin (1974), kuin vaikka blaxploitaatiolle sittemmin kumarrellutta paskahousu-Tarantinoa, joka 1. peittää eksploitaationsa daideiluun ja 2. jätti Weinsteinin uppoavan laivan vasta, kun kura oli tarttua häneen itseensä.

Joku muu ajattelee varmaan toisin. Minulle näkemys on ilmiselvä, ei oikeastaan edes valinta.