Film Noir on puristettu tyhjäksi

Posted on by kangasvalo

Katsoin kulttielokuvan mainetta nauttivan film noirin The Phenix City Story (1955). Viihdyin ihan sujuvasti. Hienoa puolidokumentaarisessa teoksessa on sen kuvaus poliisin korruptiosta ja rasismista, joka yhdistyy läpitunkevaan väkivaltaisuuteen.

Edes “tavallisten keskiluokkaisten ihmisten” geneerinen, moraalinen ja opettavainen näkökulma ei väsytä niin paljon kuin noireissa yleensä, vaikka tavallisessa elämässä tuntuu tämän aikakauden elokuvissa olevan aina palkoihmisyyden piirteitä.

En voi katsoa näitä vanhoja amerikkalaisia elokuvia miettimättä, miten moni niiden kuvaamista ongelmista johtuu alun perinkin näiden “hyvien ihmisten” yhteiskunnan moralismista ja tekopyhyydestä.

Perinteiset perhearvot, baseball, televisio ja oma aidattu piha ovat merkkejä tavoiteltavasta. Jazz, uhkapelaaminen, päihteet ja seksuaalinen vapaus ovat pimeyttä ja vastenmielisyyttä. Film noirien arvot edustavat maailmaa ja aikaa, jota ei enää ole ja joka oli monimutkaisempi kuin elokuvat haluaisivat katsojiensa ajattelevan.

Huumesota on järjestään epäonnistunut länsimaissa ja valtioiden omaa syytä. Eroottinen paha nainen on niin väsynyt trooppi, että ainoa tapa katsoa femme fataleja tunkematta naamaa kämmeneen on pitää näitä edes jonkinlaisina esimerkkeinä omaehtoisista naispuolisista toimijoista – ja yrittää olla välittämättä siitä, että heitä rangaistaan tästä hyvästä.

Amerikkalaisen poliisin kuva on romutettu, mutta myös romanttinen rosvo on arkkityyppinä aika lailla kuollut kaikille paitsi gangstaräppäreille. Uhkapelaamisesta puhutaan nykyään riippuvuutena eikä syntinä. Jazz on amerikkalaista kulttuuriperintöä.

Noireissa on hieno estetiikka, mutta sitä käytetään kuin geneerisissä kauhuelokuvissa lähinnä moralisoimiseen. Mitään pimeyttä syleilevää henkeä ei useimmissa teoksissa ole.

Toki on muutamia poikkeuksia, joissa onnistutaan rivien välistä myöntämään aidattujen nurmikoiden olevan saatanan tylsiä verrattuna savuisiin yökerhoihin ja samppanjalaseihin.

Useimmat pintansa pitävät film noirit ovat otteiltaan muita karkeampia tai revisionistisia: The Touch of Evil (jossa poliisi on moraalisesti harmaalla alueella, 1958), Kiss Me Deadly (surrealistisen raivoisa B-filmi, jonka päähenkilö on fasisti, 1955), Detour (femme fatale -trooppi mukana mutta pääpaino yhden miehen katoamisella tekemänsä rikoksen syöveriin, 1945), Force of Evil (sosialistinen film noir, 1948), The Hitch-Hiker (naispuolisen ohjaajan tekemä sarjamurhaajateos, 1953) ja The Set-Up (mielestäni paras nyrkkeilyelokuva, 1949).

Eli genre ei ole täysin puuduttava, mutta sen valtaosalle on käynyt köpelösti: silkka mustavalkoinen estetiikka ei riitä antamaan enää iloa, keskinkertaisuuden kylmä koura kuristaa.

Trivian syövereissä

Posted on by kangasvalo

Kirjoitin tämän tekstin yli vuosi sitten. Se unohtui, mutta päätin julkaista sen paria viilausta lukuun ottamatta sellaisenaan, koska se oli parempi kuin muistin.

Mikael Mattilan kirjoitus kesäkuun [2019] ylioppilaslehdessä oli aivan ihana.

TV-sarja M/S Romanticin innoittamana Mattila puhuu miesten homososiaalisesta ympäristöstä, jossa triviatiedolla kerätään kilpailupääomaa. Jos miesporukassa käydyn keskustelun aihe ei ole tuttu, siitä otetaan vaivihkaa selvää. Eihän tässä nyt huonommaksi voi jäädä.

Minulle tutuin kukkoilevan maskuliinisuuden tunnusmerkki on edellä mainittu. Triviatieto on hauskaa, mutta sille elämänsä rakentaminen masentavaa. Syyt ilmiön syntymiseen ovat toki ymmärrettävät, ylevätkin. Triviaa viljelevät ihmiset, joille tieto merkitsee vielä jotain.

Myös minulle tieto merkitsee paljon, vaikka haluan ymmärtää tunneyhteiskuntaa ja tulla sitä vastaan. Sisäistän kyllä, että “järjen” ja “logiikan” ylivertaisuudesta kirjoittavat mieluiten pohjimmiltaan irrationaaliset insinööri-cis-miehet (tai ainakin sen näköiset olkiukot), jotka perustelevat sillä lähinnä takapajuisuuttaan. Tällaisten mannekiinien olemassaolon huomioiden älyllisyyteen liitettävien käsitteiden kritisoiminen tuntuu luontevalta.

Olen silti pohjimmiltani yksilö, joka toivoo esimerkiksi yhteiskunnallisilta kirjoituksilta johdonmukaisuutta ja alojen rajat ylittävää tietopohjaa.

*

Tuskin olen ainoa, jonka mielestä oppiminen oli jo nuorena hauskaa, samoin opitusta keskusteleminen. Se on myös, kuten Mattila kirjoittaa, helppo tapa päästä uuteen porukkaan mukaan.

Laajan yleissivistyksen turvin voi osoittaa aitoa kiinnostusta toisten mielenkiinnon kohteisiin. Siitä ihmiset sukupuolesta riippumatta pitävät.

Tieto myös auttaa tunteiden saralla. Monet tärkeät ihmissuhteet ovat tulleet elämääni elokuvaharrastuksen kautta. Tässä piirissä on ollut voittopuoleisesti iloista yhteishenkeä, vaikka elokuvahistoria vasta pänttäämistä ja triviatietoa onkin. Tieto tukee harrastusta. Opitun jakaminen edistää jokaisen hyvää.

En ole kuitenkaan kokenut omakseni sitä, että joissain toisissa porukoissa tietoa kasataan väittelyä ja voittamista varten.

Maskuliinista tiedonkerääjää ei voi ärsyttää mikään enemmän kuin välinpitämättömyys tämän keräämää tietoa kohtaan tai huomautus tiedon suhteellisuudesta, onhan se femmeä, akkamaista, tyhmää puhetta, niin kuin asioiden priorisoiminen (tai naisellisuus) olisi negatiivista.

(Rehellisyyden nimissä asetelmat ovat joskus myös toisin päin. Muistan vuosia sitten istuneeni naispuolisen ystäväni ja hänen silloisen seurustelukumppaninsa kanssa rannalla. Mies oli aivan tavallinen tyyppi, jonka kanssa pystyi juttelemaan jalkapallosta. Hän oli lajista kovasti kiinnostunut ja tiesi siitä paljon. Humaltunut ystäväni kutsui miestä jatkuvasti typeräksi barbaariksi, koska tämä ei ollut lukenut Dostojevskia.)

Joka tapauksessa usein juuri koulutettujen tai ainakin sivistyneeksi itsensä mieltävien miesten keskuudessa tiedon hankkiminen uhkaa kehittyä hauskasta, elähdyttävästä asiasta vuosien mittaiseksi kilpavarusteluksi.

Jokainen knoppi on kuolemanvakava tapa pönkittää omaa egoa. Historiasta opiskellaan yksityiskohtia samalla hartaudella kuin tykinkuulaa työnnetään kanuunaan.

Binaarisuuden uhallakin teen seuraavan jaon.

Jos keskustelen joidenkin miespuolisten ystävieni kanssa ja heitän ohimennen jonkin sivuhuomion ja siihen vastataan peitellyllä närkästyksellä (kuin lisäykseni olisi ollut vihjaus keskustelukumppanini tietämättömyydestä eikä vain toteamus) tai tarpeella kiistää kaikki sanomani vain kiistämisen vuoksi, haluan samassa vaieta. Alan ajatella omia asioitani, ottaa etäisyyttä tilanteeseen ja kilpa-asetelmaan, jota en ole pyytänyt.

Samalla naispuolisissa ystävissäni on korostetun paljon sellaisia, jotka eivät halua sanoa mihinkään mitään. He pelkäävät, etteivät “tiedä tarpeeksi” tai “nolaisivat itsensä”, vaikka heidän kasvoistaan näkee, että mielessä pyörii paljonkin. Vaikka toisaalta arvostan taipumusta välttää puhumasta aiheista, joista ei tiedä mitään, kyse ei ole siitä vaan ehdollistumisesta vaikenemiseen.

Nämä taajaan toistuvat asetelmat näkyivät erityisesti nuorempana arjen kanssakäymisessä. Keskustelu takeltelee, jos puhekumppani pyytelee koko ajan anteeksi olettamaansa vähäistä tietoutta, vaikka en jutellessani ole kiinnostunut toisen tietomäärästä vaan mielipiteestä ymmärtääkseni häntä. Tätä anteeksipyytelyä tekevät voittopuoleisesti naisoletetut.

Pystyn puhumaan esimerkiksi kirjallisuudesta harvempien ihmisten kanssa kuin toivoisin, koska suuntautumiseni kirjallisuuteen on joillekin tutuilleni ylivoimainen haaste – joskus koen, että sukupuoleni vuoksi minuun suhtaudutaan triviakoneena, jonka kanssa keskustelua pitää varoa tai huomautan virheistä.

Ei auta, vaikka kuinka rohkaisisi puhumaan vapaasti. Silloin kuulostaa lähinnä leuhkalta, vaikka kokisi vaikenemisen vain masentavaksi. Iän ja ystävyyden syvenemisen myötä tästä kierteestä pääsee yleensä pois, mutta uusia ihmisiä kohdatessa sama kaava toistuu.

*

Kirjoitan tämän kaiken tiedostaen, että älyllistä knoppailua vastaan kirjoitettu kritiikki on vaarassa solahtaa laajemmaksi tiedon vastaiseksi argumentoinniksi, epärationaalisuuden rationalisoimiseksi.

Sitä en tietopohjaista kirjoittamista arvostavana siedä. Olen kirjoittanut jo monesti aiemmin, kuinka paljon inhoan esimerkiksi tunne-esseetä, jossa kaikki maailman asiat suodatetaan oman itsekeskeisen fiiliksen ja elämänhistorian lävitse, kun ei muutakaan osata.

Tunteen ei tarvitse olla itseensä käpertynyttä vaan ennen kaikkea empaattista, kuuntelevaa. Maskuliinisessa knoppien viljelyn kulttuurissa kaikken raastavinta on, että keskittyessään omaan suoritukseensa ihminen hylkää empatian. Siinä mielessä sillä on alati loogisten triviaukkojen kannalta kiusallisen paljon yhteistä fiilispakkomielteisen minä-minä-kulttuurin kanssa.

Siniset silmät musta tukka

Posted on by kangasvalo

Nuori ulkomaalainen mies jättää kummatkin rakastajansa, niin miehen kuin naisen. Ennestään toisilleen tuntematon kaksikko kohtaa toisensa sattumalta ravintolassa ja tunnustaa murheensa. He päättävät lohduttaa toisiaan tietämättä intohimojensa hämärän kohteen olevan sama tyyppi. Nainen alkaa käydä miehen luona öisin. Yhdessä he toistavat samoja rituaaleja päästäkseen ylivoimaisesta surustaan yli.

Teos on uuden ranskalaisen romaanin merkkihenkilön, Marguerite Durasin, Siniset silmät musta tukka (1986). Annikki Sunin suomennos on ilmestynyt 1991. Tekstiä ymmärtääkseen siitä on sisäistettävä tämä: siinä itketään paljon, niin tolkuttoman paljon, että jopa Karl Ove Knausgårdin Taisteluni (2009–2011) jää toiseksi. Laskin suurpiirteisesti, että itkukohtauksia on 43. Sivuja on 122. Kyseessä täytyy olla jonkin sortin ennätys.

Syynä on luultavasti jokin muu kuin halu todistaa tunteiden kaikkivoipuudesta – eli mikä: ironia tehokeinona, yritys etäännyttää? Vai tuleeko itkusta merkitsijä, signaali lukijalle, että kerronnassa on pysähdytty taas hetkeksi ennen seuraavaa askelta? Teksti selvästi yrittää normaalintaa itkua oletettua patriarkaalista ja itkun “välttävää” kirjoitusta vastaan. Kuten Knausgårdille itku on itseensä käpertymistä, tunne-elämän vastine runkkaamisesta seuraavalle ejakulaatiolle, tässä kirjassa se on rakastelua. Yhdessä itkemisen ruumiillisuus on ihanaa nesteillä läträämistä.

Naisen ja miehen yhteisiin rituaaleihin kuuluu, että nainen makaa vailla rihman kiertämää sängyssä ja pitää kasvoillaan mustaa kangasta. Mies haluaa katsoa naista, kun hän nukkuu. Nainen saapuu miehen luo yöksi vietettyään ensin aikaa väkivaltaisuuteen taipuvaisen korvikerakastajansa luona. Miehen homous on naiselle jonkinlainen haaste. Miehen tekisi taas mieli runnella nainen hajalle.

Joku sanoisi varmaankin, että etäännyttävää. Naiskirjoitukseen ihastunut löisi minua kirjalla päähän ja sanoisi, että normatiivinen mieheyteni saa näkemään etäännyttävänä jotain, joka ei ole muotin mukaista. Syytös voi olla aiheellinen, mutta käytetään tekstissä tyypillisen brechtiläisiäkin keinoja. Tapahtumia kommentoidaan välissä äänenpainoin, jotka antavat olettaa kyseessä olevan esityksen käsikirjoituksen. Hahmoille annetaan ohjeita siitä, miten heidän tulee roolinsa tulkita. Tulkinnat ovat muuta tekstiä eleettömämpiä, staattista luentaa, oikeastaan ohjattua harjoitusta.

Naiskirjoitusta tämä romaani voisi tosiaan olla, vaikka suomennoksen lauseet ovat katkonaisuudessaan kuin infarktin saanutta Juha Seppälää. Kuten Hélène Cixous’n Meduusan naurun luettuani mietin, toisen aallon feminismin näkemys sukupuolesta aiheuttaisi nykyään nikotuksia. Osana toisen aallon feminismiä joissain historiallisissa naiskirjoituksen edustajissa on filosofisen idean kutkuttavasta perusajatuksesta huolimatta nykyfeminismin sukupuolikäsityksen valossa vanhentuneita piirteitä.

Tämän huomaa Durasin teoksessa esimerkiksi siitä, että nainen houkuttelee homomiestä painamaan kasvonsa hänen vaginaansa. Onhan joka miehen nyt naiseuteen kerran sisälle päästävä. Gender fluidia vastavuoroisuutta? En sanoisi. Jokin tässä on symbolisellakin tasolla alentavaa ja epämukavaa, enkä usko, että sellaisella tavalla, jota Duras toivoi. Eikä yhtään helpommaksi tilannetta tee, että homoseksuaalin reaktio naiselliseen kehoon on alistaminen ja väkivaltaiset impulssit, sillä “onhan hän mies”.

Tämä misandria/misogynia-split on toivottavasti tahaton. Teos tuntuu tarkoittavan naiseutta ja mieheyttä mystisenä kahden osan palapelinä, kuin näiden hahmon välillä oleva bi-rakastaja olisi molemmista maailmoista osansa saavana sokraattinen, kahden toisiaan etsivän puolen yhdistävä silta, joka miehen ja naisen on rakennettava uudelleen välilleen. Juuh. Jos ei ole tullut selväksi, tämä on ranskalaisempaa kuin Marcel Marceaun ruokatorveen tarttunut patonki. Samoin loputon paasaus kuoleman ja seksin yhteisyydestä.

Ajattelen lukiessani, että edistyksen jarru on vanha tuttu: Jos nainen käyttäytyy kuin kusipää mies, on virhe olettaa heti, että kyse on naisen tekemästä diskurssin haltuunotosta. Aivan mahdollista on, että naisesta on tuolloin vain tullut uusi kusipää mies, ja miehinen toimintamalli on ottanut hänet haltuunsa. Mielestäni naiskirjoitus ei anna tähän ongelmaan tyydyttävää ratkaisua, sillä pidän “uuden lauseen” keksimistä mahdottomana ilman väistämättä seuraavaa binaarista vertailua suhteessa “vanhaan lauseeseen”, jolloin kaikki muut jo olemassa olevat ilmaisun tavat katoavat näkymättömiin. Tarkoitan: Naiseuden korostaminen Mieheyttä vasten ja vice versa on tahattomasti muiden sukupuolellisten kokemusten päähän potkimista rautasaappaalla. Ei sillä, että minulla olisi tästä vahvaa mielipidettä.

Kuten jotkut muutkin lukemani Durasin teokset, tämä lyhytromaani on kummallisuudessaan kirjoittamaan inspiroiva… Eli siinä mielessä se tavoittaa naiskirjoituksen ihanteet. Lukukokemuksena se ei silti ole suuri nautinto vaan oudon arkaainen ja paikoin sietämättömän kliseinen ja teennäinen.

Sivuhuomiona voidaan mainita, että vaikka Duras tupataan luokittelemaan osaksi nouveau romania, määritellään hänet kansiliepeessä osaksi elokuvan uutta aaltoa. Mitä hän toki oli. On vain hiukan erikoista, että kirjailijalle lähdetään hakemaan vertailukohtaa elokuvan eikä kirjallisuuden lähihistoriasta. Kertooko se jotain ajan suomalaisen elokuvakulttuurin vahvuudesta suhteessa kirjalliseen kulttuuriin? Kyseessä oli sentään jo neljäs Duras-suomennos Otavan kirjastolta.

Posted on by kangasvalo

Kirjoittaa, olla palveluksessa, auttaa tukemaan järjenvastaista järjestelmää. Kuin uhraisi jollekin, jonka nimeä ei muista, eli vähän liian helppoa.

Jonkun pitäisi keksiä esine, jota katsomalla ei ajattelisi kirjoittamista järjestelmänä, jossa omat pyrkimykset asettuvat aina suhteessa johonkin kyllästyttävään ja ensi-innostuksen jälkeen lakastuvat. Joskus ironisesti tuntuu, että se esine on jonkun toisen kirjoittama kirja.

Kuinka monta vuotta meni siihen, että lakkasin kirjoittamasta todeksi epäonnistumista ja nyt sentään joka toinen kirjain on valhe? Kaataa täysi malja maahan h-hetken kynnyksellä.

 

Tekijyyksiä

Posted on by kangasvalo

Kun kiistää taideteoksesta tekijän merkityksen, korvaa sen käytännössä asettamalla sen tilalle jonkinlaisen vastaavuuden… niin kuin Jumalan tilalle ideologian, vaikka kyse on samasta hierarkiasta ajattelussa. Mekaniikassa ei ole eroa. Jumala siellä vain, edelleen, eri nimellä.

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes tarkoitti tekijän kuolemalla authorin menettäneen perimmäisen auktoriteettinsa tekstinsä suhteen. Barthes korosti ennen kaikkea lukijan oikeutta muodostaa oma näkemyksensä piittaamatta tekijästä.

Authorin tilalle hän tarjosi termiä scriptor, jonka voi kääntää neutraalimmin kirjoittajaksi. Esteettisistä syistä olen viehtynyt scriptoriin. Jo vuosien ajan olen sanonut olevani vain kirjoittaja. Muut nimikkeet ovat itselleni vähemmän tärkeitä, vaikka toimittaja tai runoilija ovat kategorisesti oikein.

Anyhoo…

Ajatus tekijän kuolemasta oli jälkimodernissa ajassa suosittu ja sittemmin omalla pakko-oireisella ja hypermoralistisella ajallamme se on säilyttänyt suosionsa. Tekijän kuolemasta kirjoitetaan edelleen vähän väliä. Viimeksi J. K. Rowlingin transfobisten mediasekoilujen yhteydessä.

Ongelma on, että ajatuksen suosiosta huolimatta mikään ei todista jonkun muun merkityksen arvoa tekijyyden yli. Lukijuuden korostaminen on pohjimmiltaan filosofista esteettistä subjektivismia, ja subjektivismin tuttu ongelma on se, että subjektiivisesti katsottuna objektivismikin on totta. Mitä se ei ole, ainakaan taiteessa.

*

Seuraa näennäinen paradoksi:

Olen kirjoittanut aiemmin siitä, kuinka kirjailijalla ei ole sananvaltaa lukijan vastaanoton ylitse ja taiteessa on oleellista subjektiivisten kokemusten herättäminen. Siksi tässä kirjoittamani voi ensin kuulostaa sanojeni perumiselta, vaikka kyseessä on pikemminkin täydentävä lisäys, jossa haluan korostaa, että näkemykseni ei ole barthesilainen.

Kirjoittaessani haluan korostaa omaa Tekijyyttäni. Teen sen kiistämällä järjestään toisten tulkintojen auktoriteetin omaan tekstiini. [1] En todistaakseni jotain muille vaan merkiksi itselleni omasta suhteestani tekstiin. Vain olemalla omaa mieltä tekstistäni voin sanoa kirjoituksen todella olevan minun.

Vaikka kirjoitan toisille, minun on saatava tekstistä oma osani.

Barthesilainen tekijyys tarkoittaa käytännössä lukijan mielikuvaa tekijän ja teoksen välisestä yhteydestä. Kiistäessäni tämän ulkoa minulle pakotetun “tekijyyden” korostan omaa Tekijyyttäni, jonka mukaan minä tein teoksen ja ajattelin sitä tehdessäni asioita, joihin lukijalla ei ole pääsyä.

Nämä kaksi kursivoitua pätkää ovat eri asia, vaikka siltä ei ensilukemalta tuntuisi. Ensimmäisessä kursiivissa lukija luulee tietävänsä tekijän ja teoksen suhteen. Siksi hän myös luulee käyvänsä tätä hierarkiaa vastaan ja murtavansa auktoriteettini tekemällä oman tulkintansa. Toisessa tunnustetaan tekijän suhde tekstiin tavoittamattomana muille – ja ehkä jopa tekijälle itselleen, mutta ei mennä nyt siihen.

Vaikka olisimme ihastuneet Lukijaan ja haluaisimme korostaa hänen auktoriteettiaan, Tekijä ei ole kadonnut tai muuttunut merkityksettömäksi vaan elää mystisessä, lukijalle saavuttamattomassa pisteessä (aivan niin kuin lukijan kokemus ei voi olla tekijän hallinnassa).

En pidä omasta kirjoittajan näkökulmastani muuta merkityksellisenä kuin sitä, että voin katsoa tekstiä ja sanoa sen kuuluvan minulle virheineen kaikkineen. Viis siitä, mitä muut ovat siitä mieltä.

Samalla tiedostan, ettei lukijoiden tulkintoja ja heidän tarvettaan omia tekstejä itselleen voi estää millään keinolla, niin kuin jo aiemmassa kirjoituksessani toin esille. Eikä tulkintojen estämiseen useimmiten ole edes tarvetta.

Tulkinnat ovat väistämätön, tuskallinen osa luomista. Se on lukijoiden oikeus. Barthesilaisen dualismin välttääkseen tekstiä on ajateltava kahdella tasolla yhtaikaa, tekijän tasolla ja muiden leikkikaluna.

*

Ehkä tähän liittyen ja kaiken edellä sanotun tekemiseksi vielä ristiriitaisemmaksi; voisi olla hauskaa kirjoittaa jonkun kanssa yhteistä blogia. Jos olisi idea, jos kirjoitukset kävisivät yhteen, jos emme vituttaisi toisiamme liikaa, jos olisi uskallusta.

[1] Sanomattakin lienee selvää, että en ole koskaan ymmärtänyt monien kirjailijoiden vakuuttelua siitä, kuinka he ovat saaneet kiinnostavia näkökulmia lukijoiden tulkinnoista. Omasta mielestäni muut kuin selvästi ammattimaisen riman ylittävät tulkinnat mistä tahansa tekstistä ovat lähinnä vaivaannuttavia, on niissä vaikka kuinka erikoinen näkökulma.