Kun kiistää taideteoksesta tekijän merkityksen, korvaa sen käytännössä asettamalla sen tilalle jonkinlaisen vastaavuuden… niin kuin Jumalan tilalle ideologian, vaikka kyse on samasta hierarkiasta ajattelussa. Mekaniikassa ei ole eroa. Jumala siellä vain, edelleen, eri nimellä.
Kirjallisuudentutkija Roland Barthes tarkoitti tekijän kuolemalla authorin menettäneen perimmäisen auktoriteettinsa tekstinsä suhteen. Barthes korosti ennen kaikkea lukijan oikeutta muodostaa oma näkemyksensä piittaamatta tekijästä.
Authorin tilalle hän tarjosi termiä scriptor, jonka voi kääntää neutraalimmin kirjoittajaksi. Esteettisistä syistä olen viehtynyt scriptoriin. Jo vuosien ajan olen sanonut olevani vain kirjoittaja. Muut nimikkeet ovat itselleni vähemmän tärkeitä, vaikka toimittaja tai runoilija ovat kategorisesti oikein.
Anyhoo…
Ajatus tekijän kuolemasta oli jälkimodernissa ajassa suosittu ja sittemmin omalla pakko-oireisella ja hypermoralistisella ajallamme se on säilyttänyt suosionsa. Tekijän kuolemasta kirjoitetaan edelleen vähän väliä. Viimeksi J. K. Rowlingin transfobisten mediasekoilujen yhteydessä.
Ongelma on, että ajatuksen suosiosta huolimatta mikään ei todista jonkun muun merkityksen arvoa tekijyyden yli. Lukijuuden korostaminen on pohjimmiltaan filosofista esteettistä subjektivismia, ja subjektivismin tuttu ongelma on se, että subjektiivisesti katsottuna objektivismikin on totta. Mitä se ei ole, ainakaan taiteessa.
*
Seuraa näennäinen paradoksi:
Olen kirjoittanut aiemmin siitä, kuinka kirjailijalla ei ole sananvaltaa lukijan vastaanoton ylitse ja taiteessa on oleellista subjektiivisten kokemusten herättäminen. Siksi tässä kirjoittamani voi ensin kuulostaa sanojeni perumiselta, vaikka kyseessä on pikemminkin täydentävä lisäys, jossa haluan korostaa, että näkemykseni ei ole barthesilainen.
Kirjoittaessani haluan korostaa omaa Tekijyyttäni. Teen sen kiistämällä järjestään toisten tulkintojen auktoriteetin omaan tekstiini. [1] En todistaakseni jotain muille vaan merkiksi itselleni omasta suhteestani tekstiin. Vain olemalla omaa mieltä tekstistäni voin sanoa kirjoituksen todella olevan minun.
Vaikka kirjoitan toisille, minun on saatava tekstistä oma osani.
Barthesilainen tekijyys tarkoittaa käytännössä lukijan mielikuvaa tekijän ja teoksen välisestä yhteydestä. Kiistäessäni tämän ulkoa minulle pakotetun “tekijyyden” korostan omaa Tekijyyttäni, jonka mukaan minä tein teoksen ja ajattelin sitä tehdessäni asioita, joihin lukijalla ei ole pääsyä.
Nämä kaksi kursivoitua pätkää ovat eri asia, vaikka siltä ei ensilukemalta tuntuisi. Ensimmäisessä kursiivissa lukija luulee tietävänsä tekijän ja teoksen suhteen. Siksi hän myös luulee käyvänsä tätä hierarkiaa vastaan ja murtavansa auktoriteettini tekemällä oman tulkintansa. Toisessa tunnustetaan tekijän suhde tekstiin tavoittamattomana muille – ja ehkä jopa tekijälle itselleen, mutta ei mennä nyt siihen.
Vaikka olisimme ihastuneet Lukijaan ja haluaisimme korostaa hänen auktoriteettiaan, Tekijä ei ole kadonnut tai muuttunut merkityksettömäksi vaan elää mystisessä, lukijalle saavuttamattomassa pisteessä (aivan niin kuin lukijan kokemus ei voi olla tekijän hallinnassa).
En pidä omasta kirjoittajan näkökulmastani muuta merkityksellisenä kuin sitä, että voin katsoa tekstiä ja sanoa sen kuuluvan minulle virheineen kaikkineen. Viis siitä, mitä muut ovat siitä mieltä.
Samalla tiedostan, ettei lukijoiden tulkintoja ja heidän tarvettaan omia tekstejä itselleen voi estää millään keinolla, niin kuin jo aiemmassa kirjoituksessani toin esille. Eikä tulkintojen estämiseen useimmiten ole edes tarvetta.
Tulkinnat ovat väistämätön, tuskallinen osa luomista. Se on lukijoiden oikeus. Barthesilaisen dualismin välttääkseen tekstiä on ajateltava kahdella tasolla yhtaikaa, tekijän tasolla ja muiden leikkikaluna.
*
Ehkä tähän liittyen ja kaiken edellä sanotun tekemiseksi vielä ristiriitaisemmaksi; voisi olla hauskaa kirjoittaa jonkun kanssa yhteistä blogia. Jos olisi idea, jos kirjoitukset kävisivät yhteen, jos emme vituttaisi toisiamme liikaa, jos olisi uskallusta.
[1] Sanomattakin lienee selvää, että en ole koskaan ymmärtänyt monien kirjailijoiden vakuuttelua siitä, kuinka he ovat saaneet kiinnostavia näkökulmia lukijoiden tulkinnoista. Omasta mielestäni muut kuin selvästi ammattimaisen riman ylittävät tulkinnat mistä tahansa tekstistä ovat lähinnä vaivaannuttavia, on niissä vaikka kuinka erikoinen näkökulma.