Modernismin alettua populaarikulttuurista on tullut aikakauden raaka-ainetta. 1800-luvulla käynnistynyt teollinen vallankumous teki viihteestä teollista, ja modernismi teki teollisuudesta estetiikkaa.
Viihteen teollistaminen on luonut markkinat, joissa nostalgiaa sisältävää, turruttamiseen pyrkivää ja poikkeuksia välttelevää taidetta suositaan, koska sitä on helpointa myydä. Jos jokin hiukan erilainen menestyy, siitä tahkotaan taatusti kaikki irti.
Tahkottu on. Game of Thrones (2011–19) hyppäsi puolivälissään hain yli, mutta jopa Yle kirjoitti viimeisistä jaksoista kuin belle époquen päättymisestä.
Samalla teollistuminen on mahdollistanut ainakin teoriassa vaikeammin nieltävän, artsymman popin tavoitettavuuden. Esimerkiksi Spotifya ei ole keksitty sellaisia artisteja kuin Death in June varten, mutta niin vain Douglas P:n musiikkia voi kuunnella myös sieltä, kiitos Madonnan, Kanye Westin, Rihannan, Katy Perryn ja muiden, joiden musiikin vuoksi palvelu on todella perustettu.
Tämä muistuttaa etäisesti vanhaa suurien levy-yhtiöiden logiikkaa. Pienempää bändiä voitiin tuottaa sillä rahalla, jonka suuret olivat tuoneet sisään. Se toi yhtiöille myös taiteellista uskottavuutta.
Nyt levy-yhtiöt ovat keskittyneet tuottamaan jokaisella artistillaan rahaa. Jopa kriitikot pitävät kertakäyttömuoviin pakattuja ja sarjana ulos pullautettuja single-poppareita kiinnostavina ja tarjoavat mainosjournalismia ennen näkemättömällä laajuudella. Isot yhtiöt hoitavat lähinnä pienempien lafkojen levitystä.
Albumi ei ole kadonnut mihinkään, mutta pop-musiikki on jälleen single-musiikkia, artistit luovat uransa biisien ja esiintymisten ympärille. Indie-tyypit, joita albumit taidemuotona voivat vielä kiinnostaa, ovat keskittyneet tekemään levynsä itse.
*
Markkinoiden vetovoima on tullut musiikkiin tai elokuviin tai kirjoihin keskittyneiden levityspalveluiden eduksi, kun pop-viihteen tuottaminen on säröytynyt. Kysyttäessä mitä henkilö katsoo tai kuuntelee, ei hän mahdollisesti sano sarjan tai bändin nimeä vaan “Netflixiä”, “YouTubea” tai “Spotifya”.
Intohimoisinkin kapitalismikriittinen antaa popille kaiken sellaisen anteeksi, jota monille muille teollisuudenhaaroille ei, vaikka esimerkiksi Disneyn kasvavan monopolin ja toisaalta striimauspalveluiden hajaantumisen television puolella ennustetaan muuttavan kenttää ja tekevän kuluttajista entistä enemmän yhtiöuskollisia.
Mitä laskelmoivinta ja mielikuvituksettominta populaarikulttuuria on silti kannattavaa tehdä jatkuvalla syötöllä. Keskiluokan ruutuaika ei ole puhelimien vallankumouksen jälkeen kuin kasvanut. Viihdeteollisuuden parissa työskentelee niin paljon ihmisiä, että marsipaanitahnaa voidaan tuottaa vielä aiempaa nopeammin.
Laaja-alainen kriittisen tarkastelun puute johtuu ainakin osin siitä, että popkulttuuri on mielihyväteollisuutta. Sen kritisoiminen on kuin vastustaisi hattaraa sirkuksessa. Voisi sanoa, että valtavirran esteettinen mieltymys on siirtynyt vähän kerrassaan tehdasmaisiin tuotoksiin.
Tätä puolta esimerkiksi korealaisessa pop-musiikissa tuodaan avoimesti esille – kuuntelija tietää ja jopa haluaa yhtyeen olevan tuote – ja epäilen trendin laajenevan länsimaihin tv:n talenttikisojen ulkopuolellekin.
Ihmisten muovaaminen kulutustavaroiksi ja kuluttamisen rooli identiteetissä ovat juuri sitä, mitä popin estetiikalta yhä enemmän toivotaan ja mihin yhtiöt pyrkivät. Modernismi on siis vasta todella polkaistu käyntiin.
Eläkkeelle jäänyt pohjoisirlantilainen timpuri on päättänyt kirjoittaa eroottisen romaanin. Jostain syystä hän lähettää s-postilla kopion teoksestaan mediateollisuudessa työskentelevälle pojalleen.
Eksentrikkopapan kirjailijanlahjat osoittautuvat hyvin, hyvin vajavaisiksi koomisella tavalla. Poika lukee podcastissa kirjaa ääneen kahdelle ystävälleen, jotka ovat tukehtua nauruun.
Kirjan nimi on Belinda Blinked (2015). Se kertoo kattila-alalla työskentelevän Belinda Bloomenthalin matkasta tämän paneskellessa tiensä läpi yritysmaailman. Salanimellä Rocky Flintstone julkaisseen kirjailijan pojan nimi on Jamie Morton. Hänen ystävänsä ovat Alice Levine ja James Cooper.
Kyse on Ison-Britannian suosituimmasta podcastista My Dad Wrote a Porno (2015–), jolle löytyy varmasti paljon faneja myös Suomesta. Neljä tuotantokautta tehdyn ohjelman jaksoja on ladattu tähän mennessä yli 160 miljoonaa kertaa. Podcastin tekijät ovat tehneet jo yhden laajan kiertueen podcastin pohjalta ja lähdössä ensi vuonna seuraavalle, joka yltää myös Helsingin Kulttuuritalolle asti.
Rakastan My Dad Wrote a Pornoa. En ole kovin vakava tyyppi, mutta minulle on silti niin vähän rentoa, kevyttä viihdettä, joka saa minut hymyilemään, että olen sellaista saadessani lääpälläni.
Ohjelmassa on kyse taiteellisesta huonoudesta. Taiteilijalle itselleen tiedostamaton huonous ja siihen liittyvä outsiderius viehättää minua, koska siihen liittyvä huumori ei ole keksittyä vaan spontaania. Kaikki huono ei automaattisesti naurata minua, mutta parhaimmillaan huonous on suurempi ilonlähde minulle kuin mikään kiltti, tasaisen hyvin tehty taiteellisesti kunnianhimoinen, yhteiskunnallinen monumentti tai käsikirjoitettu hauskuus.
Huonoudesta on tietysti kyse monissa muissakin podcasteissa ja YouTube-sarjoissa, joista satun pitämään. The Flophouse Podcast (2007–), RedLetterMedian Best of the Worst (2013–) ja moni muu keskittyy huonoihin elokuviin.
Huonolle kirjallisuudelle on valitettavan vähän tilaa. Osin tämä johtuu siitä, että elämme kirjallisuuden pyhittämiselle tarkoitettua aikaa. Koska juuri kukaan ei lue, kirjojen lukemisesta on tehty niin kirjallisuuden harrastajien kuin median näkemyksissä aina ylevöittävä, ajatuksia, tunteita ja aivan kaikkea edistävä yleishyödyllinen harrastus, jota kaikkien tulisi tehdä niin paljon kuin lähtee ja jonka harrastamattomuutta kaikki pyytävät anteeksi.
En ole kaikesta eri mieltä, mutta tällaisessa pohjattoman jeesustelevassa ja epätoivoiselta kuulostavassa ympäristössä on aivan ihastuttavan virkistävää, kun joku kutsuu kirjaa huonoksi. Kritiikkikin on nahistunut, koska jälkimoderniin tapaan tuntuu, ettei huonoa kirjallisuutta julkaista koskaan, vaan kaikesta voidaan tehdä tärkeä merkitsijä, vaikka teos olisi aivan perseestä.
Mutta Belinda Blinked on todella huonoa kirjallisuutta. Se on täynnä kirjoitusvirheitä, outoja kerrontaratkaisuja ja välimerkkien käyttöä, ja, mikä huomionarvoisinta, sen kirjoittajalla on hyvin, hyvin huono käsitys naisen anatomiasta.
Jaime lukee Belindasta otteen…
Toinen syy siihen, että pidän My Dad Wrote a Pornosta on, kuinka se normalisoi seksuaalisuutta lähestyttävällä, jopa hellyttävällä tavalla.
Rocky Flintstonen näkemykset seksistä ovat kuin naiivin kaksitoistavuotiaan yrityksiä kirjoittaa niin ronskia tekstiä kuin pystyy mutta höystettynä 60-vuotiaan miehen kiinnostuksen kohteilla ja tiedoilla, kuten yksityiskohdilla teknisistä vempeleistä. Juuri siksi ne ovat hyvin lähestyttäviä. Niiden naurettavuus normalisoi vertailussa kaiken muun seksuaalisuuden ja antaa järkevät mittasuhteet.
En ole ainoa, joka näin on ajatellut. Tekijätiimi on saanut palautetta, jossa ensimmäisiin seksikertoihinsa ahdistunein ajatuksin odottaneet nuoret ovat pystyneet podcastin avulla suhtautumaan seksuaalisuuteen rennommin; siis luonnollisesti, niin että se on hauskaa ja jokaisen oma asia.
Suhtaudun keskimäärin hyvin epäileväisesti esimerkiksi kehopositiivisuuskampanjoihin ja muuhun moraaliseen seksuaalivalistukseen (erotuksena esimerkiksi ehkäisyn merkitystä korostavalle seksuaalivalistukselle) ja julistamiseen. Niissä pyritään hyvään, mutta niiden kohde ja tehokkuus jättävät toivomisen varaa. Ne ovat aina niin saatanan vakavia.
Iloisimmillaankin ne muistuttavat lähinnä akateemista knoppailua harrastavien ihmisten näkemystä hauskasta eli karnevalisointia, jota pääasiassa inhoan sanana, koska sitä käytetään usein väärin ja se tarkoittaa käytännössä samaa kuin huumorintajuttoman ihmisen kertoma vitsi.
Pidän Flintstonen käsittämättömän huonoa proosaa terveempänä valistuksena kuin monia “oikeita” valistuskampanjoita. Se on niin absurdia tavaraa, että kukaan seksuaalisuutensa kanssa ahdistuneena kamppailevakaan ei voi kuunnella sitä nauramatta.
Jatkuvasti esimerkiksi tuotteiden markkinoinnissa tyrkytetty seksuaalisuus on rasittavaa myös omasta mielestäni. Se ei tunnu painostavalta vain itsensä takia vaan myös siksi, että se pakottaa toisinajattelevat ihmiset jauhamaan samoista aiheista loputtomasti, mikä poistaa seksistä ajatuksettomuuden ja tuo tilalle jatkuvan tiedostamisen, joka tappaa seksuaalisuuden tunnetasolla.
Seksistä on edelleen helvetin vaikeaa puhua järkevästi, vaikka sitä tyrkytetään kaikkialta. Rockyn näkemys seksistä taas on aina iloinen ja hyväntahtoinen, se ohjaa näkemään asiat mittasuhteissa. Tekijät ovat myös ymmärtäneet tämän, sillä kiertueilla ja ohjelman yhteydessä annetaan aina silloin tällöin huumorin varjolla ihan perinteistä seksuaalivalistusta aikuisille.
Belinda Blinkedin teksti on kieltämättä paikoin erittäin omituista, mutta köykäisyydestään huolimatta tai oikeastaan juuri sen vuoksi siitä puuttuu pornon pimeys. Se näyttää millaiselle maaperälle monet “vakaviksi” mielletyt fantasiat yleensäkin rakentuvat, näyttää kitsin kitsinä.
…Alicen ja Jamesin reagoidessa asiaan kuuluvasti.
Tänä vuonna podcast sai HBO-spesiaalin. Sarja on saanut The Rocky Horror Picture Show’n (1975) kaltaisen laajan fanikunnan, joka pukeutuu tapaamisissa kirjan hahmoiksi, lähettää fanipiirroksia ja harrastaa juomapelejä kuunnellessaan jaksoja.
Faneihin kuuluu Hollywoodin ja Ison-Britannian näyttelijäkermaa: Elijah Wood, Daisy Ridley, Michael Sheen, Emma Thompson… Kaikki nämä ovat myös vierailleet podcastissa. Silti podcast on onnistunut säilyttämään intiimin tunteensa, on kuin osallistuisi pienen perhepiirin sisäiseen vitsailuun.
Podcastin vetovoima perustuu sen huumoriin eli ironiantajuun ja nimenomaan toisiin ihmisiin kohdistuvaan pilkantekoon, joka on toisissa kulttuureissa herjaamisen tai sydämettömyyden rajalla kulkevaa mutta Iso-Britanniassa vielä sallittua.
Kolmikon esiinnyttyä kiertueensa aikana yhdysvaltalaisessa televisiossa haastattelijoiden on toisinaan ollut vaikeaa käsittää ohjelman perusideaa, jossa kirjan sisällölle nauretaan ilman loiventavaa positiivista palautetta.
Atlantin toisen puolen kulttuuriin kuuluu läheisten kannustaminen silloinkin, kun nämä eivät saa aikaiseksi mitään järkevää. Tämä ei kuulu englantilaisen huumorin ytimeen, jossa on aina mukana tietty sardonisuuden häivä.
Julmuus puuttuu, mutta sen ymmärtääkseen on oltava ohjelman kanssa samalla aaltopituudella. Tekijät ovat aina painottaneet kirjailija Flintstonen olevan kolmikon menestyksestä ylpeitä ja olevansa tyytyväinen saamaansa huomioon ja kirjojen myyntilukuihin.
Kirjaa kommentoivan kolmikon kemiat ovat hitsautuneet vuosien aikana yhteen, jolloin myös kuulija tuntee istuvansa ystävien ääressä. Morton eläytyy lukemaansa tekstiin parhaansa mukaan huokaillen kärsimyksestä matkan varrella. Levine erikoistuu pistäviin sivuhuomioihin, Cooper säestää luentaa nauramalla tarttuvasti ja sydämestään asti. Tekijöillä on aidosti kivaa, mihin auttaa se, että Levine ja Cooper kuulevat jokaisen uuden luvun sisällön vasta nauhoituksissa, joten huumori on improvisoitua.
Tietysti My Dad Wrote a Porno ei olisi aivan tällainen ilmiö, jos kyseessä eivät olisi ammattilaiset. Auttaa, että Jamie Morton on ammattimainen tv-tuottaja, niin kuin James Cooper. Alice Levine on ammatiltaan koomikko ja radiojuontaja.
Valitettavasti HBO-spesiaalissa ammattilaisuus näkyy liiaksi. Hyvistä hetkistä huolimatta moni vitseistä tuntuu jähmeästi etukäteen harjoitelluilta. Tämän vuoksi saatan jättää Suomen esityksenkin väliin.
Muutos ihmisen katseessa ja ryhdissä, kun luulee kameroiden menneen pois päältä. Tätä katsetta fiktiivinen ei tavoita, sillä tietoinen läsnäolo ei voita koskaan tiedostamatonta. Luodessamme jotain toimimme tietoisen läsnäolon piirissä, fiktio on auttamattoman toivoton väline esittää todellisuutta sellaisena kuin se näkyy katsoessa kanssaihmistä, joka ei ajattele olemassaoloaan.
Mutta jotainhan fiktio merkitsee, itseään, ja itseään esittäessään se yrittää seuloa olemisesta jotain sanottavaa ja juuri sanominen itsessään on fiktiossa fiktiivinen aines, ei sanomisen sisältö. Tämä on syy siihen, miksi monet dokumentaristit sanovat myös tekevänsä fiktiota; väline itsessään on väistämättä fiktiivinen, koska se tislaa totuutta.
Fiktion fiktiivisin puoli on, että se selittää asioita, jotka eivät ole selitettävissä. Fiktio kertoo toiveista ja painajaisista, äärimmäisyyksistä logiikan ja tunteiden saralla. Silloinkin, kun se yrittää esittää kaaosta, se yrittää selittää kaaoksen. Sen arvo on, että se kertoo ihmisen tahdosta.
Näin ei periaatteessa voi kirjoittaa: pidän modernismista.
Lause on naiivi. Modernismi on kokoelma erilaisia kulttuurisuuntauksia, jotka ilmenivät 1900-luvun vaihteesta eteenpäin osana moderniksi kutsutun aikakauden kehitystä. Niillä ei sinänsä ole yhtenäistä kokoavaa tekijää. Niiden voidaan kuitenkin sanoa ilmentävän eri tavoin aikakautensa tuntoja.
Töksäytän alkuvirkkeeni kaltaisia asioita siksi, että satun olemaan kiinnostunut modernistisista liikkeistä ihan yleensä, siis laajemmin, ja erityisesti termin alle niputetusta taiteesta.
Luultavasti yhdistän modernismiin romanttisesti niitä asioita, jotka miellyttävät minua esteettisesti. Pidän koneista ja kaupungeista, pidän modernistisen arkkitehtuurin alkusysäyksistä, räjähdyksistä kuvataiteen, elokuvan ja kirjallisuuden kentillä.
Pidän siitä, että “oman aikansa heijastaminen” tyylillisesti tarkoitti sitä, että James Joyce pystyi kirjoittamaan Ulysseksesta (1922) kirjallisuuden ja kulttuurin sekametelisopan, jolla oli tarkoitus kuvata käsitteellisen, kielellisen ja kokemuksellisen avaruuden valtavuutta psykologian, koneiden ja nousevan massamedian aikakautena.
Mainitsen Ulysseksen siksi, että vaikka modernisteilla oli lukuisia päämääriä, aikakauden suuntausten kokoavana piirteenä voi ajatella moninaisuuden esittämistä. Ulyssesta parempaa symbolista teosta ei siksi mieleeni tule.
Tunnistan aikakauden kirjailijoiden ja muiden taiteilijoiden esteettisessä otteessa niin keksimisen ilon kuin liikkuvan nykyisyyden. Ajan henki oli sähäkkä ja veti mukaansa niin suuruudet kuin epäonnistujat. Uudet ideat tukivat heidän taidettaan kietoutuen yhteen sen kanssa.
Modernismista pitäminen on väistämättä jonkinlaista nostalgiaa, koti-ikävää. Postmodernismi on astunut sen tilalle. Maailmansodat tekivät sähäkkyydestä jotain muuta.
*
Postmodernistit saivat perintönä modernismin taakan ja elämänpettymyksen. Jälkiviisastellen yhdistelmä ei voinut johtaa kuin täyteen läpimurtoon eli kyynisyyteen.
Jos minun pitäisi määritellä postmodernistisen valtavirran henki (ja alleviivatkaa edellinen sana tuhat kertaa; en yritä määritellä tässä postmodernismia sen enempää kuin modernismia vaan puhun löysästi sen ilmapiiristä) ei-akateemisesti vaan omasta ideologisesta näkökulmastani, sanoisin sen sisältävän modernismin keinoja, mutta kesytettynä junnaavan yksituumaisuuden ja sanomallisuuden eli kaupallisuuden tarpeisiin.
En ole reteästi sitä mieltä, että postmodernismi on ohitse. Sen henki on läntisissä yhteiskunnissa hallitseva. Sille etsitään edelleen isoja vastalauseita.
Koen, että esimerkiksi indie-pop-musiikissa on alettu hakea uutta tunnetta, etsimään korostettua, pastisseista ja viittauksista riisuttua tavallisuutta, arkea representaatioiden takana.
En menisi niin pitkälle, että puhuisin uudesta realismista. Ennemmin kyse on esimerkiksi hypnagogisen popin tavasta hyödyntää postmodernismiin kuuluvia nostalgiaviboja erilaisella tavalla hylkäämällä pelkän tyylipastissin tyhjyyden ja yrittämällä etsiä autenttista.
Tunne itsessään on tässä kapina, tavallisuuden tärkeys nouseva aurinko. On tyystin toinen kysymys onnistutaanko siinä kovin hyvin.
*
Radikalismin sijaan lässähtämisestä tuli postmodernin tapa kapinoida edeltäjäänsä vastaan. Tarkoituksellinen pinnallisuus oli edellisten sukupolvien ideologisuuden pilkkaa ensin tiedostaen, sitten tiedostamatta.
Modernismista ilmiönä olisi tullut jälkikäteen päätellä, että asiat ovat niin valtavia, ettei mikään yksinkertaisesti voi tulla yhteen, vaan kaikki on jatkuvaa ja loppu kaaosta.
Sen sijaan esimerkiksi kollaasinomaisista näkökulmatekniikoista tuli laimennetussa muodossaan kirjallisen kerrontataiteen bulkkia, joka ei jaksa ainakaan itseäni elähdyttää juuri missään muodossa. Näillä keinoilla teeskennellään taitavuutta.
Pikemminkin “romaanini on useiden näkökulmien ja kerrontatapojen kudelma…” saa minut heittämään kirjan seinään, koska sen lähes väistämätön jatko on “…jossa kaikki tulee lopussa yhteen” täysin riippumatta siitä tuleeko vai ei. Se on opetuksena ja esteettisenä ohjeena idioottimainen ja taantumuksellinen.
Vika ei tietysti ole postmodernin taiteen olemuksessa (pastisseissa, tyylien kokeilussa, utopioiden vastaisuudessa) itsessään. Liikkeeseen kuuluvat taiteilijat olivat aluksi radikaaleja. Kyse on siitä, että postmoderni taide katosi omaan taipuvaisuuteensa muuttuen ennätysnopeasti markkinamyllyn jauhoksi, jolla lahjattomat leipovat, kun eivät muusta tiedä.
Kukaan ei ole tältä turvassa. Kiinnostavan ja tylsän raja hälvenee myös terävimmiltä hoksottimilta. Huomaan usein, että ihmiset suhtautuvat omasta mielestään tylsiin asioihin esittäen mielenkiintoa, vaikka sisimmässään haluaisivat kirkua.
Jatkan lyhyesti eilen käsitellyn kriittisen, kirjallisen omakuvan parissa. Olen huomannut, että kuva omasta taiteellista mausta kulkee usein käsi kädessä historian ymmärryksen kanssa. Jos käsitys historiasta on heikko, niin on myös kuva omasta mausta, esteettisestä minäkuvasta. En tarkoita, että ymmärtääkseen itseään on muistettava Suomen presidenttien vallassa olemisen vuodet, vaan on oltava tajua siitä, mitä suunnilleen on tapahtunut ja voinut tapahtua, miten kirjoitetut asiat riippuvat näkökulmista. On oltava käsitys asioiden välisistä suhteista ja johdonmukaisuuksista, historian (kirjoitetun) ja tapahtumisen (kirjoittamattoman) – yhdessä menneisyyden – luonteista.
Syy historian ja ihmisen minäkuvan yhteisyyteen ei ole siinä, että ihminen olisi historian tuote niin kuin pihvi on tuotantolinjan tuote, jolloin tuntematta historiaa yksilö olisi henkisesti hukassa, vaikka näinkin joskus on, vaan siinä, että historian tuntemus on suorin väylä sivistykseen. Historia tuhoaa käsityksen omien ajatusten ainutkertaisuudesta ja kerrostaa sen syy-seuraussuhteilla, joiden ymmärtäminen on sivistyksen edellytys. Sivistys taas on yhteiskunnissa barbariaa korvaamaan rakennettu kyky käsitellä asioita turvautumatta hallitsemattomaan väkivaltaan – epäreilusti sitä käytetään usein myös muiden kulttuurien kutsumiseen takapajuisiksi, niin kuin huomataan rasismin historiasta. Tästä sudenkuopastaan huolimatta sivistys antaa ihmiselle edes mahdollisuuden itsetietoisuuteen olemalla silkan raakalaismaisuuden, tyhmyyden (joka ei ole tiedon puutetta vaan kykenemättömyyttä sisäistää tietoa), vaihtoehto, ja tyhmä ihminen on olento vailla kykyä katsoa itseään ja muodostaa kriittisiä omakuvia. Taiteellinen maku, estetiikka, on tällaisen kriittisen omakuvan luonteva seuraus.
