Modernismin alettua populaarikulttuurista on tullut aikakauden raaka-ainetta. 1800-luvulla käynnistynyt teollinen vallankumous teki viihteestä teollista, ja modernismi teki teollisuudesta estetiikkaa.
Viihteen teollistaminen on luonut markkinat, joissa nostalgiaa sisältävää, turruttamiseen pyrkivää ja poikkeuksia välttelevää taidetta suositaan, koska sitä on helpointa myydä. Jos jokin hiukan erilainen menestyy, siitä tahkotaan taatusti kaikki irti.
Tahkottu on. Game of Thrones (2011–19) hyppäsi puolivälissään hain yli, mutta jopa Yle kirjoitti viimeisistä jaksoista kuin belle époquen päättymisestä.
Samalla teollistuminen on mahdollistanut ainakin teoriassa vaikeammin nieltävän, artsymman popin tavoitettavuuden. Esimerkiksi Spotifya ei ole keksitty sellaisia artisteja kuin Death in June varten, mutta niin vain Douglas P:n musiikkia voi kuunnella myös sieltä, kiitos Madonnan, Kanye Westin, Rihannan, Katy Perryn ja muiden, joiden musiikin vuoksi palvelu on todella perustettu.
Tämä muistuttaa etäisesti vanhaa suurien levy-yhtiöiden logiikkaa. Pienempää bändiä voitiin tuottaa sillä rahalla, jonka suuret olivat tuoneet sisään. Se toi yhtiöille myös taiteellista uskottavuutta.
Nyt levy-yhtiöt ovat keskittyneet tuottamaan jokaisella artistillaan rahaa. Jopa kriitikot pitävät kertakäyttömuoviin pakattuja ja sarjana ulos pullautettuja single-poppareita kiinnostavina ja tarjoavat mainosjournalismia ennen näkemättömällä laajuudella. Isot yhtiöt hoitavat lähinnä pienempien lafkojen levitystä.
Albumi ei ole kadonnut mihinkään, mutta pop-musiikki on jälleen single-musiikkia, artistit luovat uransa biisien ja esiintymisten ympärille. Indie-tyypit, joita albumit taidemuotona voivat vielä kiinnostaa, ovat keskittyneet tekemään levynsä itse.
*
Markkinoiden vetovoima on tullut musiikkiin tai elokuviin tai kirjoihin keskittyneiden levityspalveluiden eduksi, kun pop-viihteen tuottaminen on säröytynyt. Kysyttäessä mitä henkilö katsoo tai kuuntelee, ei hän mahdollisesti sano sarjan tai bändin nimeä vaan “Netflixiä”, “YouTubea” tai “Spotifya”.
Intohimoisinkin kapitalismikriittinen antaa popille kaiken sellaisen anteeksi, jota monille muille teollisuudenhaaroille ei, vaikka esimerkiksi Disneyn kasvavan monopolin ja toisaalta striimauspalveluiden hajaantumisen television puolella ennustetaan muuttavan kenttää ja tekevän kuluttajista entistä enemmän yhtiöuskollisia.
Mitä laskelmoivinta ja mielikuvituksettominta populaarikulttuuria on silti kannattavaa tehdä jatkuvalla syötöllä. Keskiluokan ruutuaika ei ole puhelimien vallankumouksen jälkeen kuin kasvanut. Viihdeteollisuuden parissa työskentelee niin paljon ihmisiä, että marsipaanitahnaa voidaan tuottaa vielä aiempaa nopeammin.
Laaja-alainen kriittisen tarkastelun puute johtuu ainakin osin siitä, että popkulttuuri on mielihyväteollisuutta. Sen kritisoiminen on kuin vastustaisi hattaraa sirkuksessa. Voisi sanoa, että valtavirran esteettinen mieltymys on siirtynyt vähän kerrassaan tehdasmaisiin tuotoksiin.
Tätä puolta esimerkiksi korealaisessa pop-musiikissa tuodaan avoimesti esille – kuuntelija tietää ja jopa haluaa yhtyeen olevan tuote – ja epäilen trendin laajenevan länsimaihin tv:n talenttikisojen ulkopuolellekin.
Ihmisten muovaaminen kulutustavaroiksi ja kuluttamisen rooli identiteetissä ovat juuri sitä, mitä popin estetiikalta yhä enemmän toivotaan ja mihin yhtiöt pyrkivät. Modernismi on siis vasta todella polkaistu käyntiin.
Aiheeseen löyhästi liittyen: räkäisen marginaalimusiikin lisäksi nautin myös (k-) popista, mikä voi aluksi näyttäytyä hämmentävältä.
Olen saanut pääteltyä syyksi tähän sen, että saan “taiteesta” eniten irti silloin, kun se ikään kuin jostakin päästä on auki ei-inhimilliseen. Tuotettu, elektroninen pop, jossa artisti on ikään kuin etäännytetty, epäinhimillinen (jossakin oli luonnehdinta Britney Spearsista “teen girl turning into a cyborg”) ja särisevä, luilla soitettu ambient ovat tavallaan kumpikin sellaisia, missä tekijän ja kuulijan suhde ikään kuin vuotaa ihmisyyttä pois jostakin raosta.
Rock-musiikki taas tuntuu olevan niin” ihmisiltä ihmisille”, etten osaa siitä kovin paljoa kiinnostua.
Luulen ymmärtäväni, vaikka huomaan palanneeni monien vuosien jälkeen takaisin rock-musiikin kuunteluun. Ehkä saman suuntaista on, että nautin tavattomasti esimerkiksi teknosta, housesta ja ambientista, joissa tekijä on usein huolellisesti eristetty lopputuloksesta – ei merkityksetön mutta tavallaan anonyymi.