Demokratian merkittävimpiä ansioita on, että se pakottaa toisiaan inhoavat ja pohjimmiltaan keskinkertaisin empatiakyvyin varustetut ihmismassat elämään keskenään. Demokratia on kaikkein lainkuuliaisin hallintamuoto, siinä mielessä merkittävällä tavalla paljon autoritäärisempi kuin diktatuuri, joka perustuu pohjimmiltaan mielivallalle ja lain perverssille kääntöpuolelle.
Demokratian asema on olla Jumalan sijaisena maan päällä, ei-lihallisena liikuttajana yksilön sisimmässä. Jopa Suomen kokoisessa pienessä ja homogeenisessä maassa olisi ilman demokratiaa vaikeaa kuvitella todellista kansallista yhtenäisyyttä, jos miettii maan sisältämiä ihmisryhmiä ja niiden välisiä eroja. Demokratia pakottaa nämä ryhmät yhteistyöhön ja estää individualisteja ryhtymästä liian raakaan keskinäiseen kilpailuun. Kilpailu elintilasta ja vallasta on valjastettu lain suitsiman kapitalismin hyötykäyttöön. Kisasta pois jääneistä pitää huolen hyvinvointiyhteiskunta. Demokratiaa olisi vaikea pitää yllä ilman kapitalismia ja sosiaaliturvaa ja lakia. Yhden puuttuessa yhtälöstä muutkin osat murenevat. Tähän kaiken murentamiseen yhtä nävertämällä fasismi tähtää. Tätä hyväuskoinen maltillinen oikeisto ei tällä hetkellä käsitä tai halua käsittää.
Demokratiaa systeeminä voi kritisoida ja syystä. Moraalifilosofi Peter Singer (s. 1946) kirjoitti vuonna 1972 kuuluisimman esseensä, jossa perusteli, että tavallisuus on osoitus pahuudesta. Singer näki, että yhteiskunta, joka pitää normaalina kulutusta ja ylimääräisen rahan säilömistä tai sijoittamista enemmän tarvitseville antamisen sijasta, on normalisoinut pahan. Toisaalta Singerin näkemyksestä huolimatta demokraattinen yhteiskunta ei estä kansalaisia antamasta omaisuuttaan pois.
Demokratian puolustamisella tarkoitetaan, että jos yksilönvapauden tai sosiaaliturvan kaltaisista arvoista luovutaan, syytä teeskennellä empaattista ei enää ole. Hyvinvointivaltio on empatian simulaatio. Useille suomalaisille on vaikeaa ellei mahdotonta kokea sääliä kasvotonta työtöntä tai alkoholisoitunutta kohtaan. Siksi järjestelmä toimii säälin korvaajana, ottaa rahaa verojen muodossa ja toimii empatiakoneena, jonka kautta jokainen voi toteuttaa solidaarisuutta.
En ajattele, että toimiaksemme moraalisesti tarvitsemme uskontoa. Mutta ajattelen, että lähes jokainen meistä kantaa sisällään enemmän tai vähemmän vioittunutta uskontoa muistuttavaa henkistä rakennelmaa tai elämäntapaa, jolle on annettu uskonnon tai pyhän asema. Useimmille meistä lännessä tämä rakennelma on demokratia. Silti yhä useampi haluaa myös romuttaa sen.
*
Edellinen liittyy myös taiteeseen. Taide, kuten demokratiakaan, ei ole oikotie onneen. Taide ei pelasta kuin muutamia yksilöitä, joiden elämän se onnistuu kääntämään oikeaan suuntaan. Toisia taide tuhoaa. Suurimmalle osalle taide jää johonkin “mukavan jutun” tai “ihan saman” välimaastoon. En tiedä onko kyse nollasummapelistä, mutta taiteen vaikutus yhteiskuntaan ei joka tapauksessa ole yksioikoinen.
Oletus siitä, että taide sivistää, on osin harhaanjohtava. Ajatuksen lähtökohta on, että ihmisillä on syntyjään valmius ja halu tutustua taiteeseen tai siihen, mitä se tarjoaa. Näin ei ole, aivan kuten ihmisillä ei ole lähtökohtaista halua tutustua muihin kulttuureihin ja ymmärtää niitä.
Isoin todiste tästä on se, että elämämme on tungettu täyteen taidetta, kaupallista sellaista. Itse asiassa siltä on mahdotonta paeta. Huonekalut ja koneet on suunniteltu. Kirjahyllyissä on romaaneja, sarjakuvia tai alati päällä oleva televisio. Muotisuunnittelija on ajatellut käyttämiämme vaatteita. Jopa ruokaan suhtaudutaan kulttuurielämyksenä. Taide on täyttänyt sen paikan, josta vielä sata vuotta sitten saattoi kilpailla luonto.
Silti kaikkialle tunkeutuva ja isoilta osin massatuotettu taide ei ole jalostanut ihmiskunnasta kokonaisuutena fiksumpaa, jalompaa tai herkempää. Joistain ehkä, toisista ei. Ja moni haluaa nähdä koko taiteen palavan kokossa. Miksi, mikäli taide väistämättä kasvattaa?
*
Mutta taide tekee yhden asian niille, jotka sitä osaavat arvostaa. Se muuttaa koko tapaa havainnoida maailmaa.
Esimerkiksi kirjallisuuden lukeminen parantaa lukutaitoa, siis muutakin kuin kirjojen lukemiseen tarvittavaa konkreettista lukutaitoa. Tätähän hoetaan jatkuvasti. Oletuksessa on silti nurinkurinen elementti: jos lapselle lukee iltasatuja, hänestä mukamas kehittyy lukija.
Tosiasiassa lukeminen laukaisee myötäsukaisia signaaleja niiden päissä, jotka ovat lukenemiseen jo ennalta kykeneviä kulttuurisen ja biologisen perimän vuoksi ja joilla on siihen kiinnostusta. Se ei tee lapselle iltasatujen lukemista vähemmän kannattavaksi, mutta muuttaa sen suomien hyötyjen painopistettä. Useimpien kohdalla lukemisen suomat hyödyt ovat korkeintaan torjuntavoittoja ennen muun maailman vyörymistä niskaan.
Suomalaisten kulttuurisia tottumuksia laajalti tutkineessa Suomalainen maku -teoksessa (Gaudeamus, 2014) himolukijaksi määriteltiin yli 20 teosta vuodessa tankanneet lukijat. Suomalaisten ylivoimainen enemmistö jää alle 20 luetun kirjan. Eliitti, se joka on saanut lukemisesta suurimman hyödyn ja ilon, pääsee yli kahdenkymmenen teoksen.
Minulle, joka elän lukemisesta ja sen muodostaman kulttuurin sisällä, 20 kirjaa on mitättömän pieni lukema. Luen yksin runoteoksia vuodessa yli kaksinkertaisen määrän tähän nähden.
Muiden ihmisten lukemien kirjojen määrä on niin pieni, että olen alkanut tosissani epäillä muiden ihmisten sivistyksen laajuutta ja sitä myöten heidän vaikuttimiaan. Koen ymmärtäväni edelleen maailmasta kovin vähän, vaikka silmieni editse on kulkenut miljoonia, ellei miljardeja merkkejä tekstiä eri kielillä. Kuinka vähän toiset ymmärtävät?
Kirjallisuuden hyöty, sen tarjoama anti yksilön elämän kohentamiseksi, tulee esiin vasta jatkuvalla lukemisella, lukevalla elämäntavalla. Määrä ei suoraan ratkaise mitään. On kuitenkin niin, että jos ihminen lukee alle 20 kirjaa vuodessa, täytyy niiden olla todella hyvin valittuja muuttaakseen ajattelussa mitään, ollakseen aitoja haasteita ja oikeasti sivistäviä.
Lukeminen, niin kuin demokratia, määrittää ihmisen kokonaisuutena joksikin toiseksi kuin mitä se muuten olisi. Olenkin alkanut epäillä, että ihmiset, jotka eivät lue, eivät voi koskaan täysin ymmärtää ihmisiä, jotka lukevat. Kyse ei ole vain kulttuuripääomasta vaan kyvystä hahmottaa koko maailma ja verkostot subjektien välillä. Voisi sanoa, että lukeva ihminen on kuin viimein valon nähnyt uskova. Jumala on lukevan ihmisen puolella. Ja tämä on vain lukemiseen liittyvä huomio. Entäs kun yhtälöön lisää koko muun taiteen ja kulttuurin?
Kyky nähdä maailma toisin tietysti ällöttää joitain ihmisiä. Halutessaan tuhota demokratian ja taiteen moni ihminen pyrkii itse asiassa kieroutuneeseen tasa-arvon ihanteeseen: jos minä en voi ymmärtää enkä saada, siitä nauttiminen ei kuulu muillekaan.
Tarkoitus on saada kaikki ajattelemaan ja kokemaan samalla tavalla. Tämäkin on harha. Taiteen ja demokratian puolesta puhuvat fantisoivat sivistyksen itsessään sivistävästä vaikutuksesta, jossa kaikista tulee älykkäitä ja herkkiä. Yritys menee tosiasiassa kuuroille korville. Sama harha vaivaa barbaareja, heidän ratkaisunsa on vain päinvastainen, koska he näkevät sivistyksen ja demokratian ihmiset toisistaan erottavina tekijöinä, jotka tulee tuhota. Sillä jos ei ole ihanteita, ei ole pelkoa ja katkeruutta siitä, ettei koskaan yllä niihin.
