Ajattelen taidetta ennen kaikkea taidekokemusten ulkopuolella, teosten vaikutukset jatkuvat ja jatkuvat ja niiden on annettava tehdä niin. Uskoakseni ihmisen vakuuttelua kirjallisuuskiinnostuksensa vakavuudesta, hänen täytyy näyttää minulle ajattelevansa sitä muutenkin kuin lukiessaan.
Jotta näillä pohdinnoilla olisi joku merkitys, on mietittävä makuaan: Miksi se on sellainen kuin on. Suosittelen pohtimaan tarkasti, jos ei osaa sanoa, miksi todella inhoaa tai pitää jostain.
Syiden pohtimisen olisi suotavaa olla kokonaisvaltaista. On ajateltava millaisen kulttuurin kasvatti on, samoin kasvatustaan, moraaliaan ja henkilöhistoriaansa. Entä mikä mieltymyksissä on selvästi biologista? Vastauksista syntyy käsitys esteettisten ihanteiden syistä.
Esimerkkejä omista tajunnan laajenemisen kokemuksistani: Luettuani pätevää tutkimusta tai journalismia sisäistin, kuinka ulkomaanuutiset antavat usein puutteellisen tai vääristyneen kuvan vieraiden kulttuurien ilmiöistä – ovat ne hyviä tai huonoja. Sama virheellisyys korostuu myös tiedeuutisoinnissa ja taidekritiikissä. [1]
Feminististen ystävien myötä olen tarkistanut omia kantojani eri kirjallisuuden lajien historiaan. Olen alkanut suhtautua skeptisesti niin populismin kuin akatemian muoti-ilmiöihin. Asioihin hurahtaminen on jäänyt teini-ikään, jonne se mielestäni myös kuuluu. Taiteesta voi nauttia riemulla pimahtamatta täysin.
Elokuvakritiikissä pitkään pyöriskeltyäni – luettuani, oikoluettuani, kirjoitettuani, osallistuttuani “keskusteluun”… tätä viimeistä kadun… – voin varmuudella sanoa kaikkea huonoa kritiikkiä yhdistävän yhden piirteen:
Kritiikki epäonnistuu, jos kirjoittaja ei ole luonut kuvaa omasta maustaan. Jos kuvaa itsestä taiteen kokijana ei ole, ei onnistu myöskään mieleenpainuvan sanottavan kirjoittaminen teoksista.
Näin jäävät niin esteettiset kuin moraaliset mielipiteet perusteettomiksi. Virkkeissä on tuttuja sanalitanioita, jotka eivät tarkoita mitään. Valtaosasta kritiikkiä puuttuu itse kritiikki, perusteltu mielipide. Kaikilla on mielipiteitä, perusteluista on pulaa. Ei ihme, että koko journalismin laji vetää viimeisiään.
En juurikaan enää lue kritiikkejä, mutta satunnaisesti silmiini osuvassa kirjallisuuskritiikissä, erityisesti sanomalehdissä, on sama ongelma. Esteettisten ihanteiden soveltaminen teoksiin ei ole väärin, mutta usein ihanteet ovat muualta apinoituja, valtavirtakritiikin perinteiden mukaisia ja huonosti perusteltuja.
Toisinaan vastaan tulee yksinkertaisesti kriitikon tietämättömyys, monet taustatiedotkin ovat selvästi haastatteluista tai pressimateriaalista poimittuja.
Jotkut suomalaisen kirjallisuuskritiikin tekijät eivät tiedä, miten suhtautua kokeelliseen – tai edes pseudokokeelliseen – kirjallisuuteen, vaan kutsuvat sitä asenteellisesti vuodesta toiseen outoiluksi ja nostavat ihanteeksi helpon sulateltavuuden. Positiivisimmillaan ei osata sanoa juuri mitään.
Tällaisessa tapauksessa olennainen juurille menevä kysymys on seuraava: Miksi ihmeessä kirjallisuuden meriitin pitäisi olla helppo luettavuus ja siten lukijansa paapominen? Jatkokysymys: Miksi minä, kriitikko, pidän tätä helppoutta ihanteena?
Ei liene ihme, että omista vioistaan huolimatta oivaltavampaa kritiikkiä löytää joidenkin hyvien kirjallisuuslehtien lisäksi täältä blogimaailmasta.
[1] Suosikkiylimielisyyteni tässä sarjassa on todellinen klassikko suoraan 50-luvulta: ranskalaisten elokuvakriitikoiden (kuten Rivetten ja Godardin) töräyttämä Kurosawan dumaaminen “ei-japanilaisena” ohjaajana verrattuna Mizoguchiin tai Ozuun, mikä on naurettava väite, niin kuin ranskalaiset voisivat päättää oikean japanilaisuuden, joka on heidän tulkinnassaan vain teehöyryn hengittelyä ja riisikipon tuijottelua, ei miekkailuviihdettä. Kurosawan elokuvat ovat erityisesti moraalikäsityksiltään selvästi buddhalaisvaikutteisia, mikä paljastuu menemällä lähteelle eli lukemalla ohjaajan omia näkemyksiä teoksistaan. Tämä on muuten toinen asia, mitä kriitikot eivät tykkää tehdä: etsiä lähteitä väitteilleen.
0 thoughts on “Kritiikki on kuollut, eläköön kritiikki”